Viisi vuotta sitten syksyllä olin saattamassa ukkiani haudan lepoon. Yli yhdeksänkymppinen ukkini oli viimeinen elossa ollut isovanhempani. Toisen ukkini olin menettänyt jo 12-vuotiaana, mummeistani jouduin luopumaan yläasteikäisenä ja yliopistossa ollessani. Vaikka isovanhempien kuolemasta on jo aikaa, muistelen heitä yhä lämmöllä. Koen valtavasti kiitollisuutta yhteisestä ajasta ja siitä, että isovanhempani olivat elämässäni läsnä välimatkasta huolimatta. Iloitsen yhdessä koetusta rakkaudesta ja hyvistä muistoista, jotka saan säilyttää sydämessäni.
Yhteisistä vuosista jäi erityisesti mieleen yhdessä touhuaminen lapsuusvuosinani. Jakkaralla seistessäni sain olla keittiössä pikku apurina, kun Hilja-mummini otti minut mukaan leipomaan kala-, lanttu- ja perunakukkoja. Elma-mummin kanssa potkuttelimme talvella tien viertä pitkin potkurilla kauppaan ja kesäisin mummi opetti minua tekemään käpylehmiä. Väinö-ukin kanssa ihmettelimme yhdessä luontoa ja katselimme vieretysten formuloita telkkarista. Aukusti-ukin kanssa pelasimme usein korttia pirtin pöydän ääressä. Lapsena en millään meinannut ymmärtää, miksi ukki lopetti lapsesta mukavalta tuntuneen kortinpeluun aina kirkonmenojen ajaksi. Sittemmin olen tuon ukin ajatuksen oivaltanut. Isovanhemmilla on ollut paljon sellaista viisautta, jonka olen ymmärtänyt vasta vuosien perästä.
Pappina kastekodeissa käydessäni en voi olla ajattelematta, miten suuri merkitys pienokaisen isovanhemmilla onkaan. Vasta aikuisena olen oivaltanut, kuinka paljon monet isovanhemmat ajatuksissaan ja rukouksissaan lapsenlapsiaan kantavat. Ei sitä itse lapsena ja nuorena ihan täysin käsittänytkään. Suhde isovanhempien kanssa on monelle lapsenlapselle yksi varhaisen elämän merkittävimmistä ihmissuhteista. Sen vuoksi olen kokenut erityisen tärkeäksi kastepäivänä sekä myöhemmin messussa isovanhempien puolesta rukoilemisen. Ei ole itsestäänselvyys, että yhteys lastenlasten ja isovanhempien välillä säilyy. Monissa perheissä kipuillaan katkenneiden tai etäisten välien kanssa. Onneksi rakkaansa voi aina kantaa rukouksessa Jumalan eteen ja luottaa Jumalan huolenpitoon jokaisena päivänä.
Isovanhemmuudessa on minusta myös se kaunis ajatus, että isovanhempien jälki voi jäädä jälkipolvissa elämään. Koen syvää kiitollisuutta, kun saan aikuisena samoilla samoissa metsissä, joissa omat isovanhempani ovat kulkeneet. Iloitsen siitä isovanhemmilta peritystä sitkeydestä ja reippaasta elämänasenteesta, jota olen vuosien varrella löytänyt itsestänikin. Arvostan viisaita neuvoja, joita ukkini ja mummini antoivat minulle elämää varten. Usein muistan vaikeissa hetkissä valoisan Aukusti-ukkini tutut sanat ”huonomminkin voisi olla”. Vuosien kuluessa isovanhempien viisaat neuvot ja muistot yhteisestä ajasta ovat tulleet yhä tärkeämmiksi. Vaikka isovanhempia ei enää ole, ei koetun rakkauden ja isovanhempien viisauden tarvitse sydämestä kadota.
Tubessa muistelen edesmennyttä ukkiani.
Hämäriä muistikuvia on vielä omista isovanhemmista. Sen muistan hyvin, että he olivat jotenkin, aivan ihmeellisiä. Nyt taidan olla ihmeellinen itse. Ainakin muutamien pienten mielissä.
Hienoa, kun ilo isovanhempien ihmeellisyydestä on siirtynyt teillä sukupolvelta toiselle. Iloisia yhteisiä hetkiä pienimpien kanssa! 🙂
Huomenna niitä on taas kovasti luvassa. Aamusta iltaan. Juhlan paikka. Tai sitten ne juhlat vasta alkaa, kun lastenhoitotarve on ohi. On ne mukulat vaan valtava aarre. Nyt moni kolmevitonen kehuu sitä ettei lapsia halua ja voi vipeltää mielensä mukaan. Tässä iässä heillä ei sitten ole edes sitä iloa, että voi katsella pienten vipellystä. Elämä voi olla aika tyhjää vanhuudessa, jos ei ole lapsia, eikä varsinkaan lastenlapsia. Joku sanoikin, että jos olisi tiennyt miten mukavia ne viimemainitut on, olisi hankkinut ne ensin.