Ajoin aamulla kotikirkkoni messuun, ja ihmettelin miksi parhaalla paikalla ei ollut parkissa yhtään autoa. Tuttu diakoniatyöntekijä avustajineen oli ohjaamassa liikennettä, ja antoi kuitenkin parkkeerata yhteen reunaruutuun. ”Ei varmaan enää tule paljoa invalidikyydityksiä.” Muistin että messu oli nimetty Saavu-messuksi, jossa saavutettavuuteen oli kiinnitetty erityistä huomiota.
Messukokemus oli pysäyttävä. Aluksi diakoniapappi ohjeisti, että jos pappi erehtyy sanomaan että ”nousemme kuulemaan…” jne., niin ei nousta. Kaikki osallistuminen oli istualtaan. Viittomakielen tulkki oli koko ajan mukana ja tulkkasi kaiken. Lukemisessa ja kaikessa oli senkin takia rauhallinen tahti. Virret ilmoitettiin ääneen. ”Olemme valmistelleet tätä messua teemalla Ilon kautta ja elämä edellä. Nyt ei keskitytä siihen mitä meillä ei ole, vaan siihen mitä meillä on.”
Evankeliumitekstin (Jeesus herättää Nainin lesken pojan kuolleista) jälkeen eläkkeellä oleva suomen kielen opettaja ja ilmiömäinen näyttelijä-ääni Pertti tuli mikrofonin kanssa kuljeksimaan keskikäytävälle, ja muisteli lesken veljenä tapahtunutta jälkeen päin. ”Kyllähän siinä monenlaisia ajatuksia ja selitysyrityksiä liikkui mielessä… Tosiasia on, että mikään ei ollut sen jälkeen ennallaan… Katsotaan mitä tulevaisuus tuo.” Erinomaisen monologin oli kirjoittanut seurakunnan eläkkeellä oleva sairaalapappi Pirkko.
Huomasin että muutamat ensimmäiset tuolirivit oli aseteltu väljemmin, niin että niihin pääsi helposti rollaattorin tai rullatuolin kanssa. Ehtoollisen aikana yksi jakopari kiersi penkkirivien välissä ja toi ehtoollisen niille, jotka eivät päässeet liikkumaan. Diakoniatyöntekijä kuljetti pikaritarjotinta.
Messun jälkeen ihmiset kutsuttiin lounaalle ja kirkkokahveille viereiseen seurakuntakotiin, jossa oli alueen vammaisjärjestöjen esittelypöytiä ja paljon tietoa saatavilla. Ihmisillä ei tuntunut olevan kiire mihinkään.
Kulkiessani ehtoollispöytään näin miten sokea nuorimies mukaili hanurillaan Päivä vain ja hetki kerrallansa -melodiaa kanttorin ja pianon vieressä, ihana valkoinen opaskoira makoili rauhallisesti vieressä. Tuli mieleen että tallaista kai voisi olla taivaassa. Joka tapauksessa siinä messussa oli paljon sellaista, mitä toivon kaikissa messuissa toteutuvan.
Hienoa!
Siinäpä voisi olla messun valmistelun ohjenuora:”Tällaista kai voisi olla taivaassa.” Useinkin mietiskelin virassa ollessa, että millaiseen messuun tulisin, jos olisin se autoinsinööri, joksi kerran haaveilin tulevani. Millainen olisi kutsu ja millainen olisi messu? Ehkäpä Hannu osuu Saavu -messun kuvauksessaan oikeaan siinä, että tarvitsemme vamman alkaaksemme ymmärtää yhteen kuulumisen ja inhimillisen kohtelun arvon. En tietenkin tarkoita hankkiutumista vammaiseksi vaan sen tiedostamista, että omassakin vaelluksessa on säröjä, joiden kautta voi tuntea yhteen kuuluvuutta ja tulla myös sekä ihmisten että Jumalan puhuttelemaksi. Hannun kuvailema kokemus on todellakin ”ilon kautta ja elämä edellä”. Meillä on kirkossamme liikaa tarpeettomia kaavamaisuuksia ja perusteettomia jäykistelyjä.
Hirvimiehet eivät pääse tuomiosunnuntaina messuun, mutta Tuomiopäivänä heillä ei ole estettä.
Kiitos – jälleen kerran – erinomaisesta tekstistä.
”Nyt ei keskitytä siihen mitä meillä ei ole, vaan siihen mitä meillä on.” Tässä on nähdäkseni moneen hyvään asiaan johtava oivallus. Mitä meillä on – mikä on tehtävämme, millainen on tarinamme, millaiset eväät meillä on – ja ennen kaikkea: ketkä meillä on.
”Joka tapauksessa siinä messussa oli paljon sellaista, mitä toivon kaikissa messuissa toteutuvan.” Olen vahvasti samaa mieltä. Nähdäkseni tavoitteena on oltava, että jokainen messu on saavutettava, onhan taivaskin. Jotain on vinossa, jos jokainen ihminen ei pääse laulamaan yhdessä enkelien ja kaikkien pyhien kanssa.
(Toki on myönnettävä, että pelkkä istuminen rikkoo kohdallani sisältöjen ja toiminnan yhteyden. Sellaisiakin messuja on, joissa ihmiset ovat samaan aikaan eri asennoissa ilman hämminkiä. Jollain kädet ovat ilmassa, jollain sylissä, joku polvistuu, toinen ei ja niin edespäin.)
Tätä lisää!