Ilmastokriisi on uskonkriisi

b2ap3_thumbnail_Busan-Marjut-025.JPG

Kaltaiselleni pienelle kulkijalle on suuressa yleiskokousmaailmassa monta, ehkä liiankin monta ihmeellistä asiaa. Kiinnostavien aiheiden tulvaa hallitakseni päätin kokouksen aikana keskittää tarmoni siihen mielestäni tärkeimpään teemaan: ilmastonmuutokseen. Tähän mennessä olen paitsi ottanut osaa ekologista oikeudenmukaisuutta käsitteleviin ekumeenisiin keskusteluryhmiin, myös juonut kahvini tyylikkäästä WCC-termarista ja napissut järjestäjille jokaisen tilaisuuden tullen turhien printtien tulvasta.

Ilmastonmuutos on epäilemättä lähitulevaisuuden suurin uhka tässäkin kokouksessa rukoillulle globaalille oikeudenmukaisuudelle ja rauhalle. Vähintään yhtä suuri uhka on mielestäni se, että yhä hälyttävimmistä tutkimustuloksista huolimatta ilmastonmuutoksesta ja sen hidastamisen mahdollisuuksista ei tunnuta julkisessa keskustelussa enää kovinkaan välitettävän.

Mielestäni tämä välinpitämättömyys heijastelee paitsi poliittista ja taloudellista kriisiä, myös mitä syvintä uskonkriisiä. Tästä kriisistä olen kokouksen aikana saanut nähdä kahdet eri kasvot.

Ensimmäiset kasvot kuuluvat niille eurooppalaisille nuorille, joiden kanssa jaoin huolen ja syyllisyyden tunteita nuorten esikokouksessa. Läntinen maailma kärsii uskonpuutteesta, sellaisen uskon, joka kutsuu luopumaan oman edun tavoittelusta lähimmäisten ja ympäristön kustannuksella. Sellaisen uskon, joka velvoittaisi tunnustamaan, että olemme viljelleet liikaa ja varjelleet liian vähän.

Toiset kasvot kuuluvat sille tuvalulaiselle pastorille, joka ekumeenisessa keskusteluryhmässä kertoi uppoavan kotisaarensa hädästä. Tuvalussa ja muissa ilmastonmuutoksen seuraukset rajuimmin kokevissa maissa kärsitään hänen mukaansa niin ikään uskonpuutteesta. Kun kotimaa katoaa jalkojen alta sellaisesta syystä, jota asukkaat eivät itse ole aiheuttaneet ja johon he eivät juurikaan ole voineet vaikuttaa, saattaa usko niin ihmiskuntaan kuin Jumalaan horjahdella.

Heti ensimmäisinä kokouspäivinä sain tehdä jotakin varsin konkreettista asian hyväksi. Tanskalaisten johdolla keräsimme tukijoita vetoomukselle, jotta Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokous ottaisi julkilausumalla selkeästi kantaa ilmastonmuutoksen torjumisen puolesta. Ajatuksena oli, että ilmastonmuutoksen vajotessa pois otsikoista edes kirkkojen olisi pidettävä siitä meteliä. Itse ilmastonmuutosta kirkot eivät voi pysäyttää, mutta asennemuutosta ne voivat lietsoa. Sekä eurooppalaiset että tuvalulaiset tarvitsisivat uskonvahvistusta.

Myös maailmassa kokoussalin ulkopuolella on monta ihmeellistä asiaa. Osaisimmepa uskoa ja välittää tarpeeksi lujasti ja toimia tarpeeksi rohkeasti, jotta ihmeteltävää riittäisi myös tuleville sukupolville.

Marjut Mulari opiskelee teologgiaa ja jätti päivää ennen KMN:n yleiskokoukseen lähtöä gradunsa. Hän edustaa Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa nuorisodelegaattina.

 

 

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. Ensimmäiset kasvot kuuluvat niille eurooppalaisille nuorille, joiden kanssa jaoin huolen ja syyllisyyden tunteita nuorten esikokouksessa. Läntinen maailma kärsii uskonpuutteesta, sellaisen

    uskon, joka kutsuu luopumaan oman edun tavoittelusta lähimmäisten ja ympäristön kustannuksella. Sellaisen uskon, joka velvoittaisi tunnustamaan, että olemme viljelleet liikaa ja varjelleet liian vähän.

    Juuri näin. Valitettavasti aivan liian monien paksuniskaisten fundisuskovien monostatos-äijien mielestä olette vain iniseviä viherpipertäjiä.