Ihmisarvo, rasismin varjo ja kiitollisuus kotimaasta

Kristillisen luomisuskon näkökulmasta ei ole mitään epäselvää siitä, että kaikki ihmiset ovat lähtökohtaisesti yhdenvertaisia Jumalan kuvaksi luotuina, ainutkertaisina persoonina. Tätä ihmisarvoa ei voida ottaa pois. Siksi meillä on armosta myös pelastuksen mahdollisuus Jumalan ihmiseksitulon, ristin ja ylösnousemuksen myötä. Luodun eli ”yhteisen kotimme” (paavi Franciscus) varjelemisen ja kunnioittamisen käsky ulottuu elonkehään maailmanlaajasti, ei vain ihmisiin. Biologisesti olemme kaikki nykyihmiset samaa lajia, homo sapiens. Erilaiset elinolosuhteet vaikuttavat toki siihen, millaiseksi ihmisten ominaisuudet kehittyvät, geneettisen perimän ohella. Ulkonäkö ja etninen tausta eivät kuitenkaan määritä ihmisyyttä eivätkä kenenkään arvoa. Se että jokainen ihminen on ainutkertainen persoonansa kertoo osaltaan jokaisen yhtäläisestä arvosta ja erilaisuuden suuresta arvosta, vaikka ihmiselämällä on myös yleisinhimilliset reunaehdot. Luotu on pitänyt hienosäätää tarkasti, jotta ihmiselämä on mahdollinen. Uskon silmin tässä voi nähdä luonnon puhuvan Luojastaan.

Kristillisestä perinteestä vaikutteita saaneen filosofisen etiikan näkökulmasta, joka on vaikuttanut ihmisoikeusajatteluun, tilanne on vastaava. Immanuel Kant painottaa Käytännöllisen järjen kritiikki -kirjassaan – ihmisten yhdenvertaisuuden ajatuksen pohjalta -, että ihminen toimii eettisesti, kun hän toimii siten, että hänen ratkaisunsa ja toimintamallinsa voitaisiin yleistää. Olisi siis eettisesti suotavaa ja oikein, että muut toimisivat vastaavassa tilanteessa vastaavasti. Kenelläkään ei ole erityisoikeuksia, vaikka tilanteet voivat mahdollisuuksien rajoja piirtäessään vaikuttaa siihen, miten toimitaan. Niin sanotun käytännöllistä elämää ohjaavan imperatiivin periaate on Kantilla jokaisen loukkaamatonta ihmisarvoa kunnioittava: ”Toimi niin, että käytät ihmistä, sekä omaa että jokaisen muun persoonaa, aina samalla tarkoitusperänä eikä koskaan pelkästään välineenä.” Ihmistä ei saa esineellistää siten, että häntä ei kuunnella eikä kunnioiteta, vaikka onkin tilanteita, joissa ihminen voi tehdä väärin ja olla tietämätön. Tämä ei estä ihmisarvon periaatteen mukaan toimimista mahdollisuuksien mukaan. Tätä myös monet humanitaariset sopimukset ja periaatteet, kuten oikeusperiaate heikomman suojelemisesta varjelevat.

Entä sitten ihmisten suuremmat kokonaisuudet kuten kansat ja valtioiden itsenäisyys? Hieman vastaavalla tavalla on kansainvälisessä oikeudessa säädetty niin, että valtioiden ja kansanryhmien arvoa ja itsemääräämisoikeutta pyritään kunnioittamaan. Suuret valtiot eivät tämän periaatteen mukaisesti saa sanella pienten elämää. Kuten tiedämme, tämä ihanne ei aina toteudu, mutta tästä eettisestä periaatteesta ei tulisi luopua. Vahvemman oikeus ei ole moraalista oikeutta. Tästä, myös kultaisen säännön mukaista toisen asemaan asettumista ja kunnioittamista ilmentävästä juuresta ovat kehittyneet esimerkiksi alkuperäiskansojen ja vähemmistökansallisuuksien elämää turvaavat juridiset oikeudet ja valtion velvollisuudet. Se että on eri valtioita ja kansoja kertoo sekin erilaisuuden rikkaudesta ja ainutkertaisuuden suojelemisesta. Toisaalta myös keskinäistä yhteyttä ja yhteistyötä tulee vahvistaa. 1800-luvulta alkaen voimistuneen globalisaation myötä on kehittynyt erilaisia kansainvälisiä sopimuksia edistämään ihmisten, valtioiden ja yritysten yhteistoimintaa ja myös reilua kilpailua globaalisti.

Vuoden 1948 Katekismuksessa todetaan Isänmaasta (KO 96): ”Jumala on antanut kansallemme yhteisen kodin, isänmaan. Hän on antanut kansallemme tehtävän ja johtanut sen vaiheita halki vuosisatojen. Jumalan lahjaa ovat isiltä perityt hyvät tavat, kielemme ja sivistyksemme. Jumala tahtoo, että jokainen kansa saisi elää maassaan rauhassa ja noudattaisi vanhurskautta.”
Vanha testamentti kuvaa Jumalan johdatusta kansojen vaiheissa. Hän johdattaa niin yksilöitä kuin kansoja. Joskus hurskaiden rukoukset ja esimerkki voivat varjella koko kansan. Raamatussakin kuvataan sitä realiteettia, että ihmiset myös muuttavat alueelta ja maasta toiseen. Ei ole täällä maan päällä pysyvää sijaa. Muukalaisia kohtaan tulee noudattaa inhimillisyyttä ja vieraanvaraisuutta. Luvattu maa menetettiin, vaikka toivo täyttymyksestä eli. Sekin kertoi osaltaan siitä, että täyttymys on vasta ajan ja paikan rajan tuolla puolen iankaikkisuudessa, kun kaikki luodaan uudeksi, vaikka Jumala ei liittoaan ja lupauksen sanansa todellisuutta hylkää tässäkään ajassa. Tulevaisuus ja toivo ovat läsnä jo nyt eri tavoin.

Historiallinen taju ihmisten ja ihmisryhmien vaelluksista olosuhteiden muuttuessa ja tiedon sekä liikennevälineiden kehittyessä on todesta otettuna osaltaan kirkastanut sitä, että ei voida olettaa sellaista ”järjestysten teologiaa”, jossa maat ja kansat pysyisivät samanlaisina aina ja kaikkialla. Muuntelun tarpeesta ja mahdollisuudesta kertovat myös sekä jokaisen ihmisyksilön geneettinen ainutkertaisuus että liian pienen, keskenään lisääntyvän ihmispopulaation geneettiset sairaudet. Tarvitaan rakentavan järjestyksen vuoksi rajoja ja kulttuurin sekä kielen vaalimista jo menneiden sukupolvien työn kunnioittamiseksi, mutta myös kulttuurin aarteiden, ei vain bio- vaan myös kulttuuridiversiteetin, parhaiden perinteiden ja oivallusten eteenpäin välittämiseksi. Se antaa eväitä elämään sovellettaessa niitä uusissa tilanteissa. Myytti tietynlaisesta ihanteellisesta rodusta tai ”uudesta ihmisestä”, joka ei tunnusta historiallisia ja tieteellisiä tosiasioita, on saanut jo tarpeeksi pahaa aikaan historiassa.

Arvon mekin ansaitsemme, mutta niin ansaitsevat kaikki muutkin. Helsingin yliopiston entinen filosofian professori Oiva Ketonen (1913-2000) kirjoitti vaikuttavasti kristinuskon osuudesta totalitaristisen pakkovallan ja niin yksilöiden kuin kansojen vapauden kunnioittamisessa Jumala- ja Kristus-uskon mysteeristä käsin kirjassaan Eurooppalaisen ihmisen maailmankatsomus: ”Kristinusko on, tosin erityisesti vasta sen jälkeen, kun sen edustajilta oli viety mahdollisuus pakottaa ihmistä, jatkuvasti puolustanut yksilön vapautta. Tuskin mikään filosofia voisikaan antaa yksilön vapauden ajatukselle yhtä kouraantuntuvaa perustelua, ei myöskään se filosofia, joka kristinuskosta muodostuisi, jos sen sanoma tulkittaisiin vain kuviksi ja symboleiksi. Vaikuttavana kristinusko voi elää niin kauan kuin sen tunnustamiseen sisältyy elävä usko sen mysteereihin. Rationaalinen päättely ei sitä hävitä, sillä suuri uskonto tai elämänkatsomuksellinen aate ei elä eikä kuole logiikasta.”

  1. Papit ovat aina opettaneet ihmisille, että syntiin lankeemus tapahtui Eevan tottelemattomuudesta, eli siinäkin suhteessa nainen oli pahan ja syntiin lankeemuksen syy ja seuraus. Ja on sitä edelleen, ja juuri Eevan takia, joka sinänsä on vain tarina, ei mikään maailmaa määrittävä tekijä.

    Omassa opissa kuitenkin Jeesus sanoo, että syntiä ei ollut ennen kuin hän tuli ja puhui heille, ja nyt kukaan ei voi syntiään puolustella ? Jeesus siis antaa ymmärtää, että hän toi synnin maailmaan. Näin ei ole koskaan opetettu, vaikka Jeesusta muuten käytetään opin ytimessä sanojen antajana.

    Aikaisemmin tuossa yhteisössä oli laki, ja on vieläkin, nykyisin jopa suuressa osassa maailmaa, joka näytti väärin tekemisen, ( synnin) ja sille rangaistuksen.

    Laki on tullut pelastukseksi myös meille naisille, koska sorto ja hyväksikäyttö on kielletty laillisesi ja laki ihmisoikeuksista koskee myös meitä. Toivottavastsi laki tulee pelastukseksi myös juutalaisille nyt, kun rasismi ja antisemitismi saavat lailliset rasismi tunnukset.
    Vielä ei ole päästy niin pitkälle, että huomattasiin, kuinka uskonnonvapaus ja rasismin vastaisuus eivät toimi samanaikaisesti, koska kristinuskso on hyvin antisemitistinen uskonto ja uskonnonvapauslain nojalla vakaumustaan on lupa myös ilmaista.
    Kristinopilla on hyvin epäterveet kilpailukeinot joita käytetään voiton tavoittelussa. Paholainen lupasi Jeesukselle koko maailman, jos Jeesus kumartaa häntä, ja Jeesus antoi lähetyskäskyn.

Kirjoittaja

Karttunen Tomi
Karttunen Tomi
Minut vihittiin papiksi v. 1994 ja väittelin v. 2004 Dietrich Bonhoefferin teologiasta. Seurakuntapappivuosien ja lyhyen yliopistoperiodin jälkeen olen vuoden 2008 joulukuusta toiminut teologian ja ekumenian johtavana asiantuntijana Kirkkohallituksen ulkoasiain osastossa. Olen myös systemaattisen teologian, erityisesti ekumeniikan dosentti Itä-Suomen yliopistossa sekä dogmatiikan dosentti Helsingin yliopistossa.