Elätkö kutsuasi todeksi?

Oma kutsumushetkeni on porautunut lähtemättömästi mieleeni. Olin noin 17-vuotias aktiivinen seurakuntanuori. Eräänä päivänä kesäteologi sanoi yllättäen, että minusta voisi tulla hyvä pappi. Ajatus tuntui vastenmieliseltä. Mielikuvani pappeudesta oli niin jämähtänyt, että en ikimaailmassa olisi osannut haaveilla sellaisesta. Halusin olla vapaa, halusin luoda uutta ja halusin muuttaa maailmaa. Pappeus tuntui tuon kaiken vastakohdalta ja siksi kuin tuomiolta ankeaan elämään.

Samana päivänä lähdin kuitenkin retkelle lähimetsään. Muistan tarkasti koivikon, jossa kävelin, ja sen kuinka lämpimästi aurinko paistoi, kun sopersin mielessäni rukousta: ”Herra, en todellakaan halua papiksi – pois se minusta! – mutta totta kai sinä olet pomo ja jos sinä haluat minusta papin, niin tietenkin saat niin tehdä…Mutta en siis mitenkään tuppaudu!!

Tilanne on jäänyt mieleeni, koska koen, että se oli kutsumushetkeni. Siitä alkoi prosessi, joka vuosia myöhemmin päätyi Turun tuomiokirkon alttarille lausumaan pappislupausta. Nyt kun katson polkuani taaksepäin, niin tuskin mikään muu tehtävä olisi sopinut minulle niin hyvin kuin se, mitä olen tehnyt. Nyt olen kiitollinen kutsusta.

Toisaalta pappispolkuni on mennyt hyvin eri tavalla kuin olin olettanut. Silloin nuorena pelkäsin jämähtämistä. Että pappeus on lähinnä seremoniamestarina toimimista, tylsien saarnojen pitämistä ja perinteen ylläpitämistä. Tylsiä saarnoja olen toki pitänyt, mutta muuten koen, että olen saanut toteuttaa pappina ennen kaikkea uudistajan kutsumusta.

Esimerkiksi valmistautuessani aikoinaan pappisvihkimykseen sain sydämelleni jakeen Korinttilaiskirjeestä: ”Mitä tämä tarkoittaa veljet, kun kokoonnutte yhteen, niin jokaisella on jotakin annettavaa” (1 Kor 14:26). Siitä on tullut elämäni näky. Koko pappispalveluksen ajan olen edistänyt yhteisöllistä seurakuntanäkyä, jossa tavallisten seurakuntalaisten lahjat ja näyt päästetään irti. Sellaisen yhteisön vetäminen ei todellakaan ole jämähtämistä vaan siinä saa elää suorastaan luovuuden lähteellä.

Nyt yhteisövalmentajana yritän vapauttaa toisten kutsumuksia irti rajoittavista uskomuksista ja kahlitsevasta toimintakulttuurista. Uskon nimittäin vahvasti, että hengellisessä työssä on tärkeää löytää se näky, jonka toteuttamiseen Jumala alun perin kutsui. Ilman kosketusta alkuperäiseen kutsumukseen myös hengellisessä työssä voi kyynistyä ja jopa – hui kauhistus! – jämähtää.

– – –

Millainen on ollut sinun kutsumuspolkusi? Muistatko mihin Jumala sinut alun perin kutsui – mikä liikutti sydäntäsi ja mikä sinua pelotti? Kuinka täydesti olet saanut elää kutsusi todeksi?

  1. Timo

    Kiitos persoonallisesta pohdiskelusta.

    Kysyt kuinka me toiset olemme saaneet elää kutsumuksemme todeksi.

    Nuoruudessani sain lähetyskutsun ruveta lähetyssaarnaajaksi. Tuossa vaiheessa en vielä tiennyt minkä ammatin hankkisin. Vähitellen sitten koin papin ammattikoulutuksen kuuluvan minulle. Toinen mietiskelyni aihe oli menisinkö Åbo Academiin vaiko Helsinkiin. Koin Jumalan johdattavan minut Helsinkiin. Opiskeluaikana sain puhua lähetystyöstä kaikissa tuolloisissa yliopistokaupungeissa lähetystyöstä niissä opiskeleville kristillisille porukoille.

    SItten tuli esteitä. Monista yrityksistä huolimatta en päässyt mihinkään kirkkomme lähetyskentille enkä muihinkaan kansainvälisiin tehtäviin. Vasta 38 vuotta sisäisen kutsumuksen jälkeen elämä kääntyi niin että pääsin toteuttamaan nuoruudessa saamaani kutsua. Kun olin ollut pari viikkoa Kamerunissa, niin silloin saatoin todeta, että nyt olen päässyt siihen, mitä olin niin kauan odottanut. En tienyt tuleeko oleskeluni olemaan pitkä vaiko lyhyt, mutta sillä ei ollut merkitystä, koska tärkeintä oli, että olin päässyt siihen mihin paljoa aikaisemmin olin koko toimintani suunnannut. Kuutisen vuotta siellä sitten sain olla. Se oli Kamerunin kirkossa vilkasta aikaa. Uusia seurakuntia syntyi. Vuonna 2004 pääsimme sadan papin määrän yli, 104 pappia, vuonna 2006 meillä oli 156 pappia ja vuonna 2007 sieltä lähtiessä kirkkossamme oli 177 pappia.

    Ulkonaisesti tämä kausi näkyy myös Suomeen palattuani. Menin sinne leskenä. Tulin takaisin kolmen prinsessan kanssa. Vaimoni on 1350 luvulla perustetun Bakongin ruhtinaskunnan dynastian prinsessa ja tyttäremme olivat neljä ja kuusivuotiaita tänne saavuttuamme. Nyt me vanhemmat olemme eläkeläisiä ja tyttäremme opiskelevat Turussa.

    Olen Taivaan Isälle kiitollinen että hän antoi minun päästä siihen tehtävään, johon sain kutsun jo viime vuosituhannella.

  2. Heitin jossakin ilmaan ajatuksen, että seurakunnassa voitaisiin järjestää ”minun tieni” -seurakuntailtoja. Niiden idea olisi juuri se, mitä edellä blogisti ja Matias kertoivat. Millainen on ollut minun tieni kristittynä. Kertojiksi sopisivat kaikki, jotka uskaltautuvat. Ja voisihan sitä kehittää myös suuntaan, jossa sovitusti joku haastattelisi. Vaihtoehtoja on paljon. Iltaa voisi rytmittää vaikka hengellisillä lauluilla, jotka eri vaiheissa ovat vieneet eteenpäin. Tänään menen puhumaan ideasta seurakuntani papin kanssa. Saapi nähdä, saammeko aikaiseksi.

  3. Olen ollut lapsuuteni, nuoruuteni ja parhaan miehuuteni mukana herätysliikkeen toiminnasssa. Kun yritin aina olla rehellisesti oma itseni, niin havaitsin etten sovi formaattiin siinä porukassa. Noin kolmenymmenen iässä sain mielestäni kutsun mutta se totutui vaikeiden vaiheiden jälkeen vasta 27 vuotta myöhemmin. Koen olevani nyt omalla paikallani. Kirjoitan blokia. Joka aamu laitan Fb sivulleni pienen aamun avauksen ja Torstaina puliltapäivin noin puolen tunnin live ohjelman tuubissa ja tämä rytmi pitää virkeänä näin vanhemmiten. Nyt on sitten80 raja rikottu.

Kirjoittaja

Pöyhönen Timo
Pöyhönen Timohttp://www.hengenuudistus.fi
Pastori. Erikoistunut yhteisön rakentamisen saloihin. Toimii Hengen uudistus kirkossamme ry:n toiminnanjohtajana.