Tulevilla Lähetysjuhlilla Helsingissä siunataan miespari lähetystyöhön. Kysymyksessä on Suomen Lähetysseuran kehitysyhteistyöprojekti, jota ulkoministeriö rahoittaa. Tämä on bloggaus sivuasiasta. Pääasiaan en nyt kajoa. Siitä ovat toiset jo kirjoittaneet puolesta ja vastaan.
Se, mikä minua mietityttää – eli se sivuasia – on julkisuudessa viljelty perustelu sille, miksi pariskunta on tehtävään valittu: pätevyyden perusteella. Nimenomaan tulossa olevien työtehtävien vaatimusten valossa. Ei ennenkään lähetystyöhön ole epäpäteviä otettu muuten kuin vahingossa, mutta pätevyys ei kuitenkaan ole ollut se varsinainen juttu. Lähetystyössä ei pätemisellä pärjää. Ja on se kyseisille veljillekin aika raskas rasti: muuten emme teitä ehkä ottaisi, mutta pätevyytenne takia haluamme työpanoksenne, jonka vielä valtio maksaa. Olette tervetulleita ja hyväksyttyjä sikäli mikäli olette pätevämpiä kuin muut. Ja vain siinä kapeassa siivussa ihmisyyttänne, josta teille maksetaan.
Kiivaissa kiistelyissä ovat jotkut todenneet, että lähettien yksityiselämä ei kuulu työnantajalle eikä vaikuta onnistumiseen työtehtävissä. Onko pätevyys jokin ihmisen persoonallisuudesta irrallinen erityisavu? Vähän kuin silmälasit, puujalka tai tekohampaat. Ajatuksen takaa paistaa pinnallinen ihmiskäsitys. Pätevyysjargoniin törmää muutenkin turhan usein usein nykyisessä kirkossa. Papin työstäkin maalataan sellainen kuva, että se vaatii muka jotain osaamista ja hillittömästi täydennyskoulutusta Järvenpäässä. Muuten ei voi olla hyvä ihmisten ja Jumalan palvelija. Kirkkoherrastakin on tehty sellainen erityistaitouskontoinsinööri, että sen valinta pitää uskoa konsulteille ja kabinetteihin. Tavallinen seurakuntalainen on muka niin pöljä, ettei millään kykene erottamaan Heikkiä feikistä.
Asiaan.
Sanon vielä tähän väliin uudelleen, etten ota nyt varsinaisesti kantaa homopariskunnan lähettämiseen. Pohdin vain tuota kysymystä yksityiselämän ja työtehtävien erottamisesta. Minusta se on, jos ei mahdotonta, niin ainakin harhaoppi.
Eräässä nettikyselyssä, olisiko ollut facebookissa, haluttiin tietää, mitä asioita rakastaa puolisossaan eniten. Viisas vastasi siihen, ettei halua paloitella vaimoaan. Joku toinen sanoi sen ikään kuin tieteellisemmin, ettei osaa disponoida puolisoaan. Vaikka olen vain vähäinen pappismies Uudeltamaalta, tuon verran minäkin avioliitosta ymmärrän. Naimisissa ollaan tai ei olla. Ei ole olemassa avioelämää, työelämää, yksityiselämää, vaan elämää. Ja jos ei ole, se kannattaa hankkia. Mielellään elämän aikana. Elämä on ihmisen parasta aikaa, sanoi jo Matti Nykänen.
Samaa hullutusta ovat kyselyt, joissa uskontunnustuksen lauseet pitäisi irrottaa toisistaan ja laittaa jonkinlaiseen uskomisjärjestykseen. Minusta siihen sopii vain kaksi kategoriaa, usko ja epäusko. Molemmille on kristityllä omat funktiot. Uskoon tartutaan ja epäuskoa kartetaan. Siinä on kristitylle niin suuri yhden elämän mittainen läksy, ettei ehdi, jouda eikä jaksa paloittelemaan opinkohtia ja vastaamaan kyselyihin.
Ihmisten palastelu on muotia muutenkin. Ministeri kuvittelee sanovansa jotain yksityishenkilönä, kansanedustaja säätää puku päällä ja kravatti kaulassa lakeja ja päätöksiä, mutta hilluu humalassa vapaa-ajallaan ilman pukua ja paitaa kylän baarissa. Ihmiset, jotka väittävät osaavansa erottaa eri persoonat itsessään, ovat luultavimmin hukanneet sen ainoansakin.
Niin, asiaan.
Kun ennen vanhaan lähdettiin lähetystyöhön, hyvästeltiin omaiset kuin kuoleman varalta. Monilla eri järjestöjen kesäjuhlilla on nähty näistä dramaattisista vaiheista kertovia kuvaelmia ja jopa musikaaleja. Niissä on puhutellut lähetyskutsumuksen kokonaisvaltaisuus. Matkattiin purjelaivoilla, seilattiin tuntemattomaan, ei käyty lomilla eikä lähetelty sähköposteja. Ambomaalle tai Japaniin lähdettiin elämään kristittyinä, työtehtävät seurasivat siinä sivussa.
Purjelaivoihin ei tarvitse palata, mutta jotain on menetetty, kun lähetystyöhön rekrytoinnissa puhutaan vain kansainvälisistä erikoistehtävistä. Jotain ajattelulleni hyvin vierasta on siinäkin ajatuksessa, että lähetystyöhön valitaan pätevyyden perusteella. Ei se onnistu maallisessa kehitysyhteistyössäkään, ei kirkossa, eikä akatemiassa. Tuskin kaupan, liikenteen ja teollisuudenkaan alalla. Sosiaalityöstä puhumattakaan. Paras työntekijä ei ole aina pätevin, ei edes sopivin. Paras on se, jonka tehtävä valitsee ja kasvattaa.
Kotimaan papin laita on ihan samoin. Kun pappi kohtaa vainajan omaiset, vihkiparin tai lähtee rippileirille, hän joko on läsnä kokonaisena itsenään tai suorittaa roolia. Yhdet toimitukset ehkä menevät vanhoilla naamanväännöillä, mutta jo rippileirin mittainen työsuoritus on mahdoton. Sen tuntee siitä krapulasta, jota leirin jälkeen kokee. Nuorille kun antaa itsensä, on sen jälkeen hetken aikaa aivan tyhjä.
Miten ihminen voisi lähteä lähetystyöhön vain suorittamaan kansainvälisiä erityistehtäviä? Eikö sielu tule mukaan? Työlain mukaan työnantaja ei saa udella työntekijän yksityisasioita, mutta minä ainakin kokisin lähettäjäni kylmäksi, jos sitä ei kiinnostaisi minun elämäni. Valitsisin mieluummin sellaisen lähetysjärjestön, joka kysyisi lasten syntymäajat, ensimmäisen moponi merkin, mummon osoitteen ja koiran nimen. Voisin olettaa, että ovat kiinnostuneita muustakin kuin työpanoksesta.
Sen takia lähetystyöntekijät siunataan matkaan. Heille annetaan matkaan muutakin kuin lentolippu ja työpaikan osoite. Monet tyhjentävät koko elämänsä lähetyskentällä. Ja lastensa elämän.
Suomen ensimmäinen lähetystyöntekijä Matias Nyberg oli herrnhutilaiseen uskoon tullut kirvesmies Porvoon pitäjästä. Kirvesmies lähetettiin 1756 Surinamiin siksi, että hän osasi rakentaa itselleen asumuksen. Muuten erityistaidoilla ei ollut kysyntää, koska lähetin tarkoitus oli olla kristittynä, ei tehdä jotain spesiaalia. Emme tiedä, ehtikö Nyberg saada asuntonsa valmiiksi, koska hän kuoli muutaman kuukauden päästä trooppiseen sairauteen.
Ennen Nybergiäkin oli suomalaista lähetystyötä 1640-luvulla Delawaressa. Ruotsalais-suomalaisen seurakunnan pappi Campanius teki lähetystyötä intiaanien keskuudessa ja käänsi Katekismuksen delaware-kielelle. Suomalaiset opettivat shawnee- ja unami-intiaaneja rakentamaan harjakattoisia hirsitaloja. Savolaiset veivät uudelle mantereelle muutakin kuin kaskenpolton ja hirsisalvoksen. He veivät sinne uskonsa ja elämänsä. Värmlantiin eikä Rautalammille ei jäänyt edes varjoa eikä hajua.
Lähetystyöhön siunaamisessa kirkko ottaa mielestäni isomman askeleen homoparien suhteen kuin mitä se tekisi vihkimällä heidät avioliittoon. Piispa Irja Askolalla on nyt käsissään isompi asia kuin kirkolliskokouksella sitten joskus, kun se käy avioliittoasiaa pohtimaan. Kun kirkko ottaa miesparin läheteikseen, se ottaa heidät koko ihmisinä, ei vain heidän työpanostaan. Ketään ei saa ottaa vain puolinaisesti. Jos ei oteta kokonaan, jätettäkööt ottamatta. Jos otetaan, otetaan kaikkinensa.
***
Wilmingtonin Pyhän Kolminaisuuden kirkko on suomalsiten ja ruotslaisten rakentama. Vuodelta 1698 peräisin oleva kirkko on Amerikan mantereen vanhin protestanttinen kirkko.
Jari R. Sitäpaitsi paikalliset asiantuntijat ovat sanoneet, ettei se ollut enää savutorppa, vaan katulla oli jo savupiippu, kun Urkki syntyi.
Kyllä vaan on. Myös akateemisesti tutkitaan; on työelämätutkimusta, perhetutkimusta, sukupuolitutkimusta jne. Teologiassakin voi suuntautua
1) eksegetiikkaan
2) kirkkohistoriaan
3) systemaattiseen teologiaan
4) käytännölliseen teologiaan
5) uskonnon pedagogiikkaan
6) uskontotieteeseen
Parisuhde ja työsuhde poikkeavat kyllä toisistaan; harmi jos sitä ei joku onneton ymmärrä.
Minua häiritsee teatterissa se, että näyttelijät eivät yleensä sekoa sanoissaan. Se ei ole realistista. Pyrkimys ei siinä suhteessa olekaan tietynlaiseen aitouteen, mitä elämä itse asiassa on.
Noista rooleista taas, en tiedä olenko samaa mieltä Raimon kanssa, mutta roolien takan on tietty ajallisesti pysyvä identiteetti. Jopa kiltti perheenisä – tunnollinen työmies – sarjamurhaaja on rooli itsessään. Kyse on aina koko persoonasta (en jaksa persoona – rooli kreikka – latina -kikkailua, se on synnyttänyt pääasiassa vain turhaa höpötystä). Jotku ihmiset vain tutustuvat ajallisesti tiettyyn puoleen tuosta persoonasta. Työkaverit 8 h päivässä 220 päivää vuodessa, puoliso toivottavasti loppuajan. En minä ole erilainen töissä. Olen vain tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa.
Noooh, minusta Abraham Lincoln kai oli suurempi. Aivan oikein,
Kekkonenhan oli niitä Suhoisia vai oliko Oinosia… kuten Tage Erlanderkin.
Juuret vievät siis Rautalammille, mutta rautalampilaiset olivat alunperin hämäläisiä…
Iso revohka aikoinaan syntyi kun kerroin, että Buffalo Bill alias W. Cody oli alunperin Limingan Kotilaisia….
Teemun mainitsema hirsimökki oli hänelläkin, kun hän Wyomingissa saunoi yhdessä Istuvan Härän kanssa.
Teemu kirjoittaa:
”Paras työntekijä ei ole aina pätevin, ei edes sopivin. Paras on se, jonka tehtävä valitsee ja kasvattaa.”
Jos pätevyyden tai sopivuuden perusteella tehty valinta jättää huomioimatta ”ihmisen kokonaisuutena” (mitä Teemu pitää tärkeänä lähetystehtävän osalta) niin miten ihmisen kokonaisuuden huomioiminen onnistuu paremmin sellaisessa valinnassa, jossa valinnan suorittaa ”tehtävä”?
Mitä tämä ajatus siitä, että ”tehtävä valitsee” ylipäätään tarkoittaa?
Markulle lyhyesti. Rooli on tietysti apukäsite yrittää hahmottaa sosiaalista toimintaa ja vuorovaikutusta. Kyllä näyttelijätkin unohtavat ja takeltelevat, hyvin sisäistetty rooli ei kulje kässärin mukaan vaan osaamisen varassa. Silloin katsomossa ei poikkeamisia huomata. Tv-sarjat ja elokuvat ovat eri juttu, ne tehdään lopulta leikkaajan pöydällä.
Identiteetistä voidaan perustellusti olla montaa mieltä. Minä en oikein jaksa uskoa pysyvään identiteettiin, johonkin valistuksen ja kartesiolaisuuden olemukselliseen keskukseen. Taustalla on vastakkainasettelu minuus <> ulkomaailma, mikä ei oikein toimi.
Pikemminkin uskon, että identiteetti on korkeintaan suhteellisen pysyvä ja samalla suuresti muuttuva prosessinomainen, dialoginen, jopa ristiriitainen, rakennettu ja kulttuurinen eikä koskan lopullinen. Ellei sitten uudessa Jerusalemissa.
Raimo. Identiteetin pysyvyydellä tarkoitan sitä, että identiteetti on temporaalisena kontinuiteettina pysyvä. Se on jana sikiämisestä kuolemaan. SIlä välillä ihminen voi olla mitä vaan, mutta loppupelissä ihmisen identiteetti on koko hänen eletty historiansa, se joka tekee hänestä uniikin.
Sari Roman-Lagerspets kysyi ”Mitä tämä ajatus siitä, että ”tehtävä valitsee” ylipäätään tarkoittaa?”
Ainakin kirkollisissa tehtävissä taustalla on ajatus siitä, että (Joh 15:16) ”Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät ja asetin teidät, että te menisitte ja kantaisitte hedelmää ja että teidän hedelmänne pysyisi”
Kyse on vokaatiosta, joka on siis viime kädessä Jumalalta. Kun kirkolle valitaan työntekijöitä, niin taustalla on ajatus JUmalan valinnasta valtakunnan tehtävään. Siksi Teemun alkuperäinen ajatus lähettien tehtävään siunaamisen vertaamisesta avioliittoon, on minusta hyvä ja ajattelemisen arvoinen. Ajatus on että tässäkin tapauksessa Jumala on kutsunut nämä kaksi ihmistä omaan työhönsä. Teologisesti kyseessä ei ole mikään pikkujuttu.
Markku,
ideana on siis pohdiskelu siitä, voisiko ”tehtävä” (eli Jumala) valita ja siunata lähetystyöhön samaa sukupuolta olevan pariskunnan, tai ihmisen, joka on samaa sukupuolta olevan ihmisen kanssa parisuhteessa?
Kirkossamme on pappeja, jotka ovat rekisteröidyissä parisuhteissa. Heidät on siunattu tehtäviinsä. Rekisteröidyissä parisuhteissa elävät ihmiset voivat toimia kaikissa kirkon tehtävissä ja vokaatioissa. Virkakieltoja ei ole. En ymmärrä miksi lähetystyöhön siunaaminen asettaisi ”ihmisen jakamatonta kokonaispersoonaa” koskevan lisäongelman.
(Ongelma on sinun valitsemasi sana.) Uusi tilanne tulee kahdesta asiasta. Heidät siunataan pariskuntana. Pappis- tai diakonivihkimys on henkilökohtainen. Se pysyy, vaikka ihminen menisi naimisiin, eroaisi tai jäisi leskeksi. Virkaan vihkiminen on henkilökohtainen. Lähetiksi siunaaminen taas koskee pariskuntaa ja mukaan lähteviä lapsia. Kaikki siunataan kirkon edustajiksi siellä mihin menevät, lapsetkin. Heitä ei lähetetä ja siunata erillisinä ihmisinä, jotka ikään kuin sattuvat vain tulemaan yhtä aikaa alttarille, vaan perheenä.
Toinen askel on se, että he edustavat Suomen kirkkoa toimiessaan ulkomailla.