Opettaja ja pappi. Kaksi perinteistä ammattia.
Nopeasti ajateltuna voi tuntua siltä, ettei niissä ole mitään samaa. Tai vähintäänkin, että niiden niputtaminen yhteen tuntuu jotenkin keinotekoiselta – feikatulta tai meikatulta. Mutta ei se niin ole. Opettajan ja papin työssä on nimittäin jotain erityisen olennaista samankaltaisuutta.
Mun onni on ollut, että oon päässyt tekemään molempia. Opiskelin Helsingissä teologiaa, filosofiaa ja kasvatustiedettä vuodet 2013-2019. Opintojen aikana tein runsaasti opekeikkaa ja olin aktiivisesti mukana järjestötoiminnassa. Kesäisin olin duunissa seurakunnassa kesäteologina ja rippikoulun opettajana. Alkuvuodesta 2020 valmistuin sitten uskonnon ja filosofian aineenopeksi ja papin työhön päteväksi teologian maisteriksi. Pian löysinkin itseni papin työstä Vaasassa.
Voisin sanoa, että nuo opiskeluvuodet ovat ratkaisevalla tavalla vaikuttaneet siihen, mitä mä nyt olen ja miten mä maailmaa sekä meitä ihmisiä sen osana katselen. Se on varmasti ollut tarkoituskin: kasvaa ihmisenä, kehittyä ammatillisesti ja löytää oma paikka niin työelämässä kuin yhteiskunnassa laajemminkin.
Koen, että mun ammatti-identiteetissä on ihan erityinen paikka opettajuudella. Se, miten mä tällä hetkellä teen työtä pappina, jäsentyy ennen kaikkea opettajuuden kautta.
Papin viran yksi perinteisimmistä kuvauksista on, että pappi on seurakunnan eli ihmisten opettaja. Esimerkiksi saarnaaminen, joka on yksi papin keskeisimmistä tehtävistä, ei ole mitään ihmisten nuhtelua, niin kuin helposti omissa mielikuvissa saattaisi tulla ajatelleeksi, vaan itse asiassa opettamista. Saarnaaminen on siis opettamista. Pappi on opettaja.
Koska pappi on opettaja, pitää siihen jollakin tapaa liittyä sama ydin kuin opettajuuteenkin. Mikä se sitten on? Se on taito kohdata.
Jokainen onnistunut kohtaaminen on askel kohti onnistumista kasvattajana
Taito kohdata. Siis taito olla vuorovaikutuksessa toisen ihmisen kanssa niin, että toinen kokee olevansa hyväksytty omana itsenään, kokee tulevansa kuulluksi ja ymmärretyksi ja kokee saavansa tukea ja turvaa. Siis taito osoittaa, että välittää toisesta. Siis taito osoittaa, että välittää toisen tuntemuksista ja miten tällä menee elämässä.
Kun opettajan työn riisuu kaikesta siitä arkisesta kiireestä, opetussuunnitelman ja koulujärjestelmän edellyttämistä opetuksen suunnittelun ja arvioinnin vastuista tai opetusryhmien kipparoinnin haasteista, jäljelle jää se, mitä opettajuus pohjimmiltaan on: toisen ihmisen kohtaamista. Siitä kaikki lähtee ja siihen onnistuminen opettajana perustuu.
Pappina onnistuminen tiivistyy tähän ihan samaan asiaan. Onnistuminen syntyy siitä, että ihminen kohdataan aidosti: annetaan hänelle hetki omaa aikaa ja ollaan läsnä hänelle. Kuunnellaan, aistitaan ja ollaan toista varten.
Opettajat ja papit on aivan olennaisen tärkeissä yhteiskunnallisissa paikoissa. Kumpikin ammattikunta tekee työtä ihmiselämän herkimmillä alueilla: opettajat herkkiä ikävaiheita elävien ja kasvukipuilevien lasten ja nuorten parissa ja papit ihmisten parissa, joiden elämää on monesti järkyttänyt suru ja mielen päällä on monenlaisia kysymyksiä ihan elämän perusteisiin liittyen.
Näissä elämäntilanteissa tarve tulla kohdatuksi korostuu jokaisella meistä. Niin lapsella, nuorella kuin aikuisella. Jokainen ihminen tahtoo tulla huomatuksi ja tahtoo tuntea, että hänellä on väliä. Jokainen tahtoo siis tulla kohdatuksi. Se on jokaisen lapsen ja nuoren, jokaisen oppijan oikeus koulussa ja päiväkodissa.
Meidän duuneissamme tällaista kohtaamista tapahtuu koko ajan. Ja juuri siksi siihen on tärkeää panostaa kerta toisensa perään. Yhä uudelleen ja uudelleen. Siihen meidät on kasvattajan palveluammatissa kutsuttu ja sitä meiltä odotetaan.
Jokainen onnistunut kohtaaminen on askel kohti onnistumista kasvattajana. Oli sitten kyseessä opettaja tai pappi. Kun panostaa jokaiseen kohtaamiseen, siis jokaiseen vuorovaikutustilanteeseen toisen ihmisen kanssa, ei voi duuni mennä ainakaan pahasti pieleen.
Itse asiassa se on duunin onnistumisen kannalta välttämätöntä. Hyvä opettaja kohtaa oppijan joka kerta uudelleen.
Julkaistu myös Suomen Opettajaksi Opiskelevien Liitto SOOLin blogissa 12.8.2021
Monologin eli yksinpuhelun suorittamista tarkoitushakuisen suunnittelun pohjalta, ei voi sanoa vuorovaikutteiseksi kohtaamiseksi.
Monologia, puheopetuksen, eli kreikkalaisen retoriikkaopetuksen pohjalta, pidetään onnistuneena, jos se suoritetaan niin vakuuttavasti, että kuulija uskoo sen. Väliä ei ole sillä pitääkö puhe paikkansa, puhuuko saarnaaja/ opettaja totta, pääasia on että kuulija uskoo sen. Miehet uskovat kun mies puhuu, jopa sen, että neitsyet voivat synnyttää, kun mies niin sanoo. Naiset eivät usko, niinpä naisten tulee vaieta ja pysyä kotona.
Puhujan pitää olla niin ovela, että osaa asetella sanansa niin, että häntä ei voi yksinkertainen ihminen ottaa kiinni vaikka ihmettelisikin joitakin koukeroita. Naisia voi saada koukkuun tai verkkoon, jos osaa hiukan näytellä runollista kaunopuhujaa ja taivaallista päänsilitäjää, tai toisaalta ukkosena jyrisevää pelottavaa jumalaa, joka syöksee tulta ja tulikiveä niin, että herkkä kuulija menee kauhusta hurmokseen, nousee ylös ja ryhtyy huutamaan ’herra jeesus kiitetty, kiitetty’ ja vaipuu tulipunaisena penkkiin ja saarnaaja pääsee sanomaan, ne veret seisauttavat sanansa; Pyhässä Sovintoveressä synnit anteeksi.
Tällaisella toiminnalla ei lähtökohtasesti ole päämääränä kuulijan hyvä, vaan oman
itsensä korottaminen arvossa, kunniassa, menestyksessä, palkassa, ja omassa paikassa…. siellä etupenkissä, korokkeella tai puhujapömpelissä seinällä. Jos suuri joukko uskoo, tai rangaistusjulistuksilla on pakotettu uskomaan, siitä syntyy joukkovoima, jonka puhuja tuntee luissa ja ytimissään ja kaiken aikaa se nostaa häntä ylöpäin omassa ja muiden päässä. Ihmiset tervehtivät kaduilla ja toreilla ja tekevät tietä Jumalan sanan välimiehelle.
Ja puhujasta tulee pikkuhiljaa kuningas, joka alastomanakin uskoo ratsastavansa hieno puku päällä .
Vuorvaikutteinen, eli interaktiivinen on sitä, että kuulija voi osallistua aiheeseen esittämällä kysymyksiä, tekemällä havaintoja ja olemalla oikeasti kiinnostunut siitä mitä yritetään sanoa. Aiheen ulkopuoliset voivat tehdä havaintoja, joita sisällä oleva ei ole osannut, tai saanut tehdä ja siksi paljon on jäänyt pelkiksi ulkoa hoetuksi kliseiksi ja loitsuiksi, jotka eivät oikeasti avattuina merkitse mitään.
Valheunet loppuvat aina aikanaan, ja ihmiset joko heräävät, tai sitten ei.
Osoitat Tarja kommentissasi tärkeän kipupisteen.
Saarnaamisen opetustapahtuma jää tietysti yksipuoliseksi monologiksi, jos se rajoittuu vain tuohon puhuttuun ajatteluun jumalanpalveluksen sisällä. Perustana on tietysti päivän tekstin avaaminen, siitä ajatusten esittäminen ja tekstin tulkitseminen, siis pyrkimys ymmärtää sitä tässä ajassa. Jos saarnaamisen opetustapahtuma jää vain tähän, ei sen voi ainakaan sanoa olevan parasta mahdollista opetusta.
Kuten sanot, opetustapahtumaan tarvitaan vuorovaikutus. Sen takia saarnan yhteydessä korostuu jumalanpalveluksen jälkeinen kohtaaminen, yhdessä saarnasta ja päivän tekstistä puhuminen ja ajatustenvaihto. Tätä kohtaamista voi parhaimmassa tapauksessa sanoa hyväksi opetustapahtumaksi, koska onhan niin, että tällöin myös saarnaaja itse saa jotain yhteisestä keskustelusta. Vuorovaikutus ajaa aina yhteistä ymmärrystä eteenpäin ja laajentaa omaa näkökulmaa ja perspektiiviä. Opettaja, joka ei tätä tunnista ja tunnusta, voi kieltämättä lipsua jonkinlaiseen välinpitämättömyyteen ja toisten mitätöimiseen omassa ajattelussaan.
Voisko ajatella niin, että saarna jumalanpalveluksen yhteydessä on ikään kuin avaus tai alustus yhteiselle keskustelulle. Siitä voi sitten jatkaa jp:n jälkeen yhdessä niin, että saarnasta muodostuu aito opetustapahtuma.
Se kohtaaminen, josta tekstissä lyhyesti puhun, on kuitenkin paljon merkittävämpää kuin tämä opettaminen. Kohtaamiseen on oikeasti pyrittävä, koska se on perusta kaikelle muulle. Jos aitoa kohtaamista ei tapahtu oppilaan ja opettajan tai papin ja ihmisen välillä, jää opetustapahtuma väistämättä vaillinaiseksi. Ihminen on keskiössä, vasta sitten tulee asiat ja aiheet.