Kävin Kokkolassa katsomassa Juho Kuosmasen ohjaaman Hymyilevän miehen. Ulkona, meripuistossa järjestetty tilaisuus oli kaikin puolin onnistunut. Janoisille oli juomaa, nälkäisille oli ruokaa, ja esiintyipä ennen elokuvaa vielä mainio Ykspihlajan Kino-orkesterikin. On myös kehuttava keskustasta järjestettyä bussikuljetusta, ilman sitä kyynärsauvoilla liikkuvan elokuvailta olisi ollut huomattavasti fyysisempi suoritus kuin se nyt oli.

Pohdiskelen tässä sitä, miksi tuo paljon kehuttu ja Cannesissa palkittu elokuva nyrkkeilijä Olli Mäen (Jarkko Lahti) maailmanmestaruusotteluun valmistautumisesta – ja rakastumisesta – oikein on niin hyvä. Keskityn elokuvan muotoon ja rakenteeseen ohjenuoranani Kenneth Burken ajatus, että muoto on ”odotusten luomista katsojan mielessä sekä niiden riittävää tyydyttämistä”.

Elokuvan alussa Olli saa vaivoin autonsa käyntiin ja ajaa ihastuksensa Raijan (Oona Airola) kotiin. Mies on unohtanut, että kyseisenä päivänä on tarkoitus lähteä häihin. Niinpä hän on paikalla väärässä varustuksessa ja joutuu lähtemään juhliin lainatamineissa. Autokin tekee tenän, joten Olli ja Raija joutuvat karauttamaan paikalle polkupyörällä, mikä tosin ei heitä haittaa lainkaan.

Perusasetelma eli päähenkilön jännitteinen suhde ympäristöönsä on näin viritetty. Jännite toistuu taitavasti läpi elokuvan. Valmentaja Elis Ask (Eero Milonoff) painostaa Ollia treenaamaan kovempaa ja pudottamaan painoaan. Ask ei myöskään unohda muistuttaa, miten suuret taloudelliset panokset pelissä ovat. Dokumenttia tekevä kuvausryhmä ja sponsoritapaamiset aiheuttavat nekin ahdistusta. Ja alun häissäkin kylänmiehet tenttaavat nyrkkeilijää tulevasta ottelusta – kirkossa kesken vihkiseremonian!

Burke kutsuu tätä toisteiseksi muodoksi. Siinä sama periaate toistuu eri konteksteissa tai ”asuissa”. Muunnelmat vahvistavat perusjännitettä tehokkaasti eri näkökulmista: Olli Mäki ei oikein ole kotonaan pääkaupungin hälinässä, lehdistötilaisuuksissa tai sponsori-illallisilla.

Toisteisuus toteutuu myös elokuvan varsinaisen teeman osalta. Ollin kasvoille tulee hymynkare aina, kun hänen katseensa kohtaa Raijan. Silloin ahdistava ympäristö unohtuu. Tästä puolestaan seuraa myös koomisia tilanteita esimerkiksi silloin, kun nyrkkeilijä on kesken kansainvälisen lehdistötilaisuuden uponnut Raijan silmiin ja hymyyn ymmärtäen, että hän on umpirakastunut. Ohjaajan valinta pitäytyä paljolti henkilöiden kasvojen ilmeissä tukee asetelmaa hyvin. Ja kasvot tunnetusti ovat ensiarvoisen tärkeät samastumiselle ja empatialle.

Valmentajan mielestä rakastumisen ajankohta on tietysti huonoin mahdollinen. Tämän jälkeen toistoon tuleekin uusi muunnelma, kun Ask ryhtyy työntämään Raijaa loitommaksi niin, ettei hän häiritsisi Ollin valmistautumista. Olli taas haluaisi rakastettunsa olevan rinnallaan ja ottelun olevan äkkiä ohi.

Elokuvan perusjännitettä työstetään toisteisesti myös metaforisella tasolla. Hääjuhlassa nyrkkeilijä-Olli päästää juomalasiin vangitun kärpäsen vapauteen. Ja kun Olli lopulta pääsee harjoittelemaan omassa rauhassaan, hän kohtaa juoksulenkillä puuhun takertuneen leijan, ottaa sen varovasti irti ja ryhtyy lennättämään sitä. Tuskaisesti painoaan pudottavan ottelijan poistumiset saunasta huokuvat samaa vertauskuvallisuutta.

Hymyilevä mies nojaa puolestaan niin sanottuun progressiiviseen muotoon ensiksi siinä, että tapahtumat valmistavat katsojaa ”järjestelmällisesti” loppuhuipennukseen. Kaikesta huolimatta harjoittelu etenee ja ottelu lähestyy. Toiseksi, burkelaisittain ”laadullinen progressio” on myös läsnä: katsoja saatetaan ymmärtämään, että rakkauttaan hymyilevän miehen harjoittelu tuskin on sujunut tavalla, joka johtaa nyrkkeilymestaruuteen.      

Tässä kohtaa ohjaaja Kuosmanen leikittelee taitavasti yleisön ennakko-odotuksilla. Siinä missä tavanomainen nyrkkeilyelokuva saa huipennuksensa ottelussa, Hymyilevässä miehessä pugilistien kamppailu on lopulta vain pienessä osassa. Vaikka hän hävisi, Olli on lähinnä tyytyväinen, että matsi on ohi, ja hän pääsee oikeasti tärkeiden asioiden äärelle eli viettämään kihlapäiväänsä – ” elämänsä onnellisinta päivää” – rakkaansa kanssa.

Varsinainen kliimaksi onkin siinä, kun oikeat Olli ja Raija Mäki kävelevät elokuvan Ollia ja Raijaa vastaan. Sama rakastunut pari taipaleensa eri vaiheissa on mainio huipennus. Samalla se täyttää elokuvan aikana toisteisuuden avulla luodut odotukset sekä ikään kuin oikeuttaa Ollin ratkaisut. Kyseessä oli (ja on) aito rakkaus.

Myös elokuvan rytmi rikkoo konventioita. Hymyilevä mies etenee huomattavasti rivakammin kuin rakkauselokuvat yleensä. Jossain vaiheessa huomasin miettiväni, että kohtaukset vaihtuvat napakasti kuin nyrkkeilijä heittelee iskujaan. Genrelle tuttu sentimentaalinen viipyily loistaa poissaolollaan, eikä asioita alleviivata liikaa. Kaiken kaikkiaan odotusten rikkominen toimii erittäin hyvin. Kuten Kenneth Burke on todennut, ennakko-odotuksien rikkominen on toiminut, jos jälkikäteen huomataan, että juuri noin asioiden itse asiassa pitikin mennä.

Hymyilevä mies on kehunsa ansainnut. Se on erinomainen, hurmaava elokuva.