Kävin Kokkolassa katsomassa Juho Kuosmasen ohjaaman Hymyilevän miehen. Ulkona, meripuistossa järjestetty tilaisuus oli kaikin puolin onnistunut. Janoisille oli juomaa, nälkäisille oli ruokaa, ja esiintyipä ennen elokuvaa vielä mainio Ykspihlajan Kino-orkesterikin. On myös kehuttava keskustasta järjestettyä bussikuljetusta, ilman sitä kyynärsauvoilla liikkuvan elokuvailta olisi ollut huomattavasti fyysisempi suoritus kuin se nyt oli.
Pohdiskelen tässä sitä, miksi tuo paljon kehuttu ja Cannesissa palkittu elokuva nyrkkeilijä Olli Mäen (Jarkko Lahti) maailmanmestaruusotteluun valmistautumisesta – ja rakastumisesta – oikein on niin hyvä. Keskityn elokuvan muotoon ja rakenteeseen ohjenuoranani Kenneth Burken ajatus, että muoto on ”odotusten luomista katsojan mielessä sekä niiden riittävää tyydyttämistä”.
Elokuvan alussa Olli saa vaivoin autonsa käyntiin ja ajaa ihastuksensa Raijan (Oona Airola) kotiin. Mies on unohtanut, että kyseisenä päivänä on tarkoitus lähteä häihin. Niinpä hän on paikalla väärässä varustuksessa ja joutuu lähtemään juhliin lainatamineissa. Autokin tekee tenän, joten Olli ja Raija joutuvat karauttamaan paikalle polkupyörällä, mikä tosin ei heitä haittaa lainkaan.
Perusasetelma eli päähenkilön jännitteinen suhde ympäristöönsä on näin viritetty. Jännite toistuu taitavasti läpi elokuvan. Valmentaja Elis Ask (Eero Milonoff) painostaa Ollia treenaamaan kovempaa ja pudottamaan painoaan. Ask ei myöskään unohda muistuttaa, miten suuret taloudelliset panokset pelissä ovat. Dokumenttia tekevä kuvausryhmä ja sponsoritapaamiset aiheuttavat nekin ahdistusta. Ja alun häissäkin kylänmiehet tenttaavat nyrkkeilijää tulevasta ottelusta – kirkossa kesken vihkiseremonian!
Burke kutsuu tätä toisteiseksi muodoksi. Siinä sama periaate toistuu eri konteksteissa tai ”asuissa”. Muunnelmat vahvistavat perusjännitettä tehokkaasti eri näkökulmista: Olli Mäki ei oikein ole kotonaan pääkaupungin hälinässä, lehdistötilaisuuksissa tai sponsori-illallisilla.
Toisteisuus toteutuu myös elokuvan varsinaisen teeman osalta. Ollin kasvoille tulee hymynkare aina, kun hänen katseensa kohtaa Raijan. Silloin ahdistava ympäristö unohtuu. Tästä puolestaan seuraa myös koomisia tilanteita esimerkiksi silloin, kun nyrkkeilijä on kesken kansainvälisen lehdistötilaisuuden uponnut Raijan silmiin ja hymyyn ymmärtäen, että hän on umpirakastunut. Ohjaajan valinta pitäytyä paljolti henkilöiden kasvojen ilmeissä tukee asetelmaa hyvin. Ja kasvot tunnetusti ovat ensiarvoisen tärkeät samastumiselle ja empatialle.
Valmentajan mielestä rakastumisen ajankohta on tietysti huonoin mahdollinen. Tämän jälkeen toistoon tuleekin uusi muunnelma, kun Ask ryhtyy työntämään Raijaa loitommaksi niin, ettei hän häiritsisi Ollin valmistautumista. Olli taas haluaisi rakastettunsa olevan rinnallaan ja ottelun olevan äkkiä ohi.
Elokuvan perusjännitettä työstetään toisteisesti myös metaforisella tasolla. Hääjuhlassa nyrkkeilijä-Olli päästää juomalasiin vangitun kärpäsen vapauteen. Ja kun Olli lopulta pääsee harjoittelemaan omassa rauhassaan, hän kohtaa juoksulenkillä puuhun takertuneen leijan, ottaa sen varovasti irti ja ryhtyy lennättämään sitä. Tuskaisesti painoaan pudottavan ottelijan poistumiset saunasta huokuvat samaa vertauskuvallisuutta.
Hymyilevä mies nojaa puolestaan niin sanottuun progressiiviseen muotoon ensiksi siinä, että tapahtumat valmistavat katsojaa ”järjestelmällisesti” loppuhuipennukseen. Kaikesta huolimatta harjoittelu etenee ja ottelu lähestyy. Toiseksi, burkelaisittain ”laadullinen progressio” on myös läsnä: katsoja saatetaan ymmärtämään, että rakkauttaan hymyilevän miehen harjoittelu tuskin on sujunut tavalla, joka johtaa nyrkkeilymestaruuteen.
Tässä kohtaa ohjaaja Kuosmanen leikittelee taitavasti yleisön ennakko-odotuksilla. Siinä missä tavanomainen nyrkkeilyelokuva saa huipennuksensa ottelussa, Hymyilevässä miehessä pugilistien kamppailu on lopulta vain pienessä osassa. Vaikka hän hävisi, Olli on lähinnä tyytyväinen, että matsi on ohi, ja hän pääsee oikeasti tärkeiden asioiden äärelle eli viettämään kihlapäiväänsä – ” elämänsä onnellisinta päivää” – rakkaansa kanssa.
Varsinainen kliimaksi onkin siinä, kun oikeat Olli ja Raija Mäki kävelevät elokuvan Ollia ja Raijaa vastaan. Sama rakastunut pari taipaleensa eri vaiheissa on mainio huipennus. Samalla se täyttää elokuvan aikana toisteisuuden avulla luodut odotukset sekä ikään kuin oikeuttaa Ollin ratkaisut. Kyseessä oli (ja on) aito rakkaus.
Myös elokuvan rytmi rikkoo konventioita. Hymyilevä mies etenee huomattavasti rivakammin kuin rakkauselokuvat yleensä. Jossain vaiheessa huomasin miettiväni, että kohtaukset vaihtuvat napakasti kuin nyrkkeilijä heittelee iskujaan. Genrelle tuttu sentimentaalinen viipyily loistaa poissaolollaan, eikä asioita alleviivata liikaa. Kaiken kaikkiaan odotusten rikkominen toimii erittäin hyvin. Kuten Kenneth Burke on todennut, ennakko-odotuksien rikkominen on toiminut, jos jälkikäteen huomataan, että juuri noin asioiden itse asiassa pitikin mennä.
Hymyilevä mies on kehunsa ansainnut. Se on erinomainen, hurmaava elokuva.
Hyvässä keskustelussa on puhuttu uskomisen ja tunnustamisen suhteesta seurakunnan luottamusmiestehtävään. Samalla on huomautettu kirkon ydinsanoman ymmärtämisen tärkeydestä. Luterilaiselle sovitus on kertakaikkinen hinta Ihmisen lunastuksesta, mutta tätä voi Ihminen käyttää hyväkseen vain uskon kautta. Kun pappi on vihitty ja lupautunut kirkon tunnustuksiin, on tietysti papilta tuskaista pohtia mihinkä sitä on tullut lupauduttua. Asiassa on sitten se puoli, että tästä ymmärryksestä nousee ja lähtee seurakuntalaisille annettava hengellinen opetus ja tiennäyttö. Onko sitten huono asia, jos ääneen haluaa katsoa sovitusuhrin, ylösnousemuksen ja syntiinlankeemuksen asiaa ja vielä niin, että sovitusuhri ja ylösnousemus palauttavat Ihmiselle sen, mitä syntiinlankeemus otti pois. Ruotsalainen Piispa, Esaias Tegner, on kutsunut verisovitusoppia Teurastajan Aatteeksi, mikä häpäisee niin Jumalaa kuin Järkeä. Onko Ihmisen oivallus teologian syynä riittävä syy ristinkuoleman merkityksen ymmärtämiseen ja edelleen syy siihen, että tämä voidaan ymmärtää vain uskon kautta. Entä sitten Jeesuksen oman todistuksen ja profeettain todistuksen merkitys, J.O.F Murrey, The Obedience of the Cross, Lontoo 1938. Miten sitten se, että Israelin Kansa tuhottiin sen omien eikä muitten kansojen vääryyksien takia. Lisäksi on esitetty, että ajatus Israelin kansan tehtävästä olla koko maailman syntien sovittaja, oli mahdoton ennen Kristuksen aikakautta. Tämän jälkeen ystävällisesti kysyn sitä, että mikä on sen kirkkomme jäsenilleen antaman hengellisen opetuksen sisältö ja tiennäyttö. Uskominen ja tunnustaminen antavat pätevyyden papin ja luottamusmiehen tehtävään. Ilman diakoniaa ja lapsityötä kirkkomme olisi isossa pulassa. Kyllä uskonnon sisältöön kuuluvista asioista on voitava puhua.
Yhteiskunnallisiin, sosiaalisiin asiohin vaikuttamaan pyrkiville ihmisille, olivatpa seurakuntien jäseniä tai uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomia, on onneksi tarjolla paljon vaikuttamien ja toiminnan paikkoja – kolmannella sektorilla, järjestöissä.
Järjestöjen tukemisen ja jäseneksi liittymien lisäksi olisi hyvin suositeltavaa, että yhä useampi kävisi sopivan hyvää teekvän ja ajavan yhdistyksen yleisessä kokouksessa, esim. nyt syksyllä syyskokouksessa – sekä ilmoittaisi olevansa käytettävissä yhdistyksen hallituksessa.
Mainittakoon, että yhdistyksissä äänivalta yleisissä kokouksissa on jo 15-vuotiailla! Eikä siinä kaikki: yhdistyksessä jo 15-vuotias voi tulla valituksi yhdistyksen hallitukseen, mikäli säännöissä ei muuta sanota. Puhenjohtajan tulee kuitenkin olla 18 vuotta täyttänyt eli täysi-ikäinen.
Kun kirkkolaissa säädetään, että pitää olla kristillisestä harrastuksesta tunnettu niin kyllähän sen pitäisi sulkea julkiateistit pois.
Seuraavaksi joku vaatii, että seurakunnan toimielimen kokousta aloitettaessa ei saa rukoilla tai laulaa virttä, ettei ateistit loukkaannu.
Miten olisi sellainen, että jos kirkon jäsen ei ole osallistunut kirkon toimintaan (käynyt kirkossa, tms.) vuoden sisällä, erotettaisiin tämä kirkon jäsenyydestä automaattisesti.
Ainiin, eihän se vaan käy päinsä koska silloin kirkolta loppuisi maksajat melko nopeasti…
Naurettavaa on, että seurankuntavaaleissa äänioikeus on annettu jo 16 vuotiaille, mutta alle 18 vuotias ei saa erota ilman huoltajan lupaa. Pidetään jäsenenä vaikka väkisin. Kirkkoa ei oikesti kiinnosta kuin ihmisten rahat ja valta.
Paasi: ”Naurettavaa on, että seurankuntavaaleissa äänioikeus on annettu jo 16 vuotiaille, mutta alle 18 vuotias ei saa erota ilman huoltajan lupaa. Pidetään jäsenenä vaikka väkisin. Kirkkoa ei oikesti kiinnosta kuin ihmisten rahat ja valta.”
Valtaa ei juurikaan enää onneksi ole, eikä kohtapuolin enää taida olla rahaakaan (jäseniä). Kovin niistä jäsenistä kuitenkin yritetään pitää kiinni mainostamalla kirkkoa hyväntekeväisyysjärjestönä, mitä se ei ole, ja äänestysaktiivisuutta lisätä pudottamalla äänestysikärajaakin kuten totesit. Vaikuttavat vain aika epätoivoisilta konsteilta.
Olisiko niin banaali tapauskulku, että ehdokkaaksi peräti olisi pyydetty, kun niitä listoja ei ole ollenkaan helppoa saada täytetyksi. Siskon kotiin menivät puolilta öin taanna vuonna, että kun yhä yhtä puuttuu, pakko on toisen ruveta, minä en ilman nimeä lähde… Mutta kun siinä puuhas saattaa takkiin tulla. Kuin jos ei minua valitakkan? Parasta julistaa itsensä ateistiksi, aloittaa keskustelu, ja ennen kuin hölmistynyt kirkon edustaja ehtii perässä pysyä kertoa toimittajalle että ne ei huolineet edes ehdokkaaksi… ja kun minä vaan olin niin rehellinen niin rehellinen!
No, pääsi julkisuuteen, ties vaikka eduskuntaan kun pitää esillä virkusti itseään. Kansan asialla.
Mitä ne ateistit sitä kirkkoa nyt vonkaa, minä ihmettelen. Ei se sen ihmeemmin ole mikään yhteisö kuin kuntakaan. Ihan kuin hyötyisi jotakin siitä että kirkuu torilla: Minä tahon kuntalaiseksi, minä tahon kuntalaiseksi, minulle tarvitaan yhteisö….
Perässä laahaava hallinto, sosiaalityötä johon taatusti pääsee mukaan kun menee vaan, ja voittopuolisesti läksynsä huonosti lukeneita pappeja. Kyllä niitä marttakerhoja piisaa, ei sitä kirkkoon hyödytä jonkin jälkimodernisminjälkeisen yhteisöporuamisen tähden liittyä. Jos on päättäny että nämähän on taruolentoja, niin Jumala kuin tämä Jeesuskin, niin vakuutan, että Gandalf on ihan hyvä.