Huuto vapaudelle

Suomen itsenäisyyspäivän juhlintaa on tänä vuonna sävyttänyt voimakkaasti Etelä-Afrikasta viime yönä kantautunut tieto maan kansalaisoikeustaistelijan ja presidentin Nelson Mandelan (1918-2013) kuolemasta.

Etelä-Afrikan hallinnon harjoittama apartheid sortopolitiikka tuli olohuoneisiimme televisiovastaanottimien ja sanomalehtien kautta 1970- ja 1980-luvuilla. Olen tänään muistellut, kuinka oma avainkokemukseni siihen, mitä Etelä-Afrikassa tapahtui, oli kaksitoistavuotiaana, kun opettaja vei luokkamme katsomaan vuonna 1987 valmistunutta Cry Freedom elokuvaa.

Huuto Vapaudelle on runsaasti palkittu todellisuuteen pohjautuva draamaelokuva eteläafrikkalaisen kansalaisoikeusaktivistin Steve Bikon ja valkoisen päätoimittajan Donald Woodsin ystävyyssuhteesta, joka saa Woodsin panemaan henkensä alttiiksi paljastaakseen apartheid hallinnon julmuudet maailmalle. Elokuvan ilmestymisen aikana vuonna 1964 vangittu Nelson Mandela oli edelleen kalterien takana, eikä ollut näköpiirissä, että hän välttämättä ikinä vapautuisi.

Toisin kuitenkin kävi. Etelä-Afrikan kansalaisoikeusliikkeen toiminnalla ja valtavalla kansanvälisellä painostuksella oli vaikutusta ja Mandela vapautui kymmenen tuhannen vankilapäivän jälkeen keväällä 1989. Siitä alkoi prosessi joka johti Etelä-Afrikan siirtymiseen enemmistövaltaan ja Mandelan valintaan presidentiksi vuonna 1994, jossa tehtävässä hän oli vuoteen 1999 asti. Siirtyminen demokratiaan ei ollut mutkatonta ja vaikeuksia maassa riittää edelleen. On jopa kuulunut asiantuntijoiden arvioita, että Mandelan kaltaisen kansakuntaa yhdistäneen ikonin poismenon jälkeen Etelä-Afrikan sisäiset vaikeudet voivat alkaa kärjistyä.

Monia on Nelson Mandelan tarinassa puhutellut eniten se, että vuosikymmenten vankilakokemuksista huolimatta hän oli valmis tarjoamaan entisille sortajilleen sovinnon kättä, vaikka syytä kaunaan olisi varmasti ollut. Katkeruuden sijaan Mandela valitsi anteeksiannon ja eteenpäin katsomisen tien. Ilman tätä asennetta Etelä-Afrikan vapautuminen tuskin olisi onnistunut niikään hyvin kuin mitä tapahtui. Tämä on velvoittava perintö niin Etelä-Afrikalle kuin koko maailmallekin nyt, kun aikamme suuri rauhanrakentaja on poissa.

1 kommentti

  • jorma ojala sanoo:

    Mandela asui pahan kaukana. Hänellä olisi ollut sopivaa paliskuntaa täällä Euroopassa puhujana. Omalle maalleen hän oli korvaamaton persoonallisuus. Se ei tule ilmi ainoastaan hänen asenteissaan, vaan myös seuraajiensa – voisiko sanoa – raadollisuudessa. En usko, että toista näin korkeatasoista persoonaa pian ilmestyy minnekään. Toivottavasti hänellä oli elävä yhteys Vapahtajaan Jeesukseen Kristukseen..

    Ilmoita asiaton kommentti