Hollannin laki: Eutanasiasta 12 vuotta vankeutta

Suomalaisessa keskustelussa viitataan usein suuren maailman vapaamielisyyteen. Tämän pohjalta esitetään myös muutoksia paikallisiin oikeuskäytänteisiin.

Onkin totta, että Suomen lainsäädännön taustana ovat kansainväliset sopimukset.

Paikallinen termistömme ei ole kuitenkaan yhteismitallinen kansainväliseen lainsäädäntöön liittyvän termistön kanssa. Otan esille kolme ajankohtaista kysymystä.

Pitää paikkansa, että eutanasiat ovat lisääntyneet Hollannissa. Viimeiseksi myönteisen lainsäädännöllisen päätöksen on tehnyt Ranska.

Hollannin meillä vapaamieliseksi esitetty lainsäädäntö on kuitenkin hyvin tiukka. Siinä ei hyväksytä eutanasiaa. Siitä seuraa maan lainsäädännössä pitkäaikainen vankeustuomio. Verrattain lyhyempi vankeustuomio seuraa itsemurhan avustamisesta.

Hollannin laki sisältää kuitenkin säädöksen, jonka mukaisesti tiettyjen ehtojen vallitessa eutanasian toteuttamisen osalta tehdään syyttämättäjättämispäätös. Tämä tunnetusti on tehnyt toimenpiteestä kohtuullisen rangaitsemattoman ja lisännyt sen soveltamista paljon.

Hollannin laki on hyvä esimerkki siitä, miten vaikeasta asiasta, joka koetaan vääräksi, säädetään kuitenkin hyväksyntä.

Eutanasian osalta lieneekin siten, että merkittävällä määrällä henkilöitä on tiedossaan yksittäisiä tapauksia, joissa menettely vaikuttaa perustellulta, mutta on vaikeaa muodostaa asiaa koskeva yleinen oikeusperiaate ja varsinkin sen lakikirjaus.

Hollanti on menetellyt tämän ongelman osalta siten, että pitää asiaa rikoksena, mutta vapauttaa inhimillisistä syistä siihen osallistuneet syyttämättäjättämispäätöksen muodossa.  Jos Suomeen tahdotaan eutanasian salliva laki, se tuskin voi suoraan olla Hollannin tai Ranskan lain kopio, sillä oikeusperinne meillä ei ole sama kuin näissä maissa.

Tämä on kiinnostava asia. Usein viranomaispäätöksissä selostetaan, että on tehty kansainvälisen oikeuskäytännön vertailuja. Vertailut ovat kuitenkin melko pinnallisia eikä niihin sisälly käsitystä siitä, mistä syystä missäkin maassa on päädytty johonkin ratkaisuun. Kansainvälisten esimerkkitapausten tulkinta herättää niitä koskevissa suomalaisissa viranomaispäätöksissä kysymyksen siitä, onko asioita luettu lähinnä fundamentalistisesti ja dogmatistisesti, vailla ymmärrystä, mihin jonkin maan laissa säädetty ratkaisu on vastaus.

Hyvä esimerkki on uskonnonvapauden käsittely suomalaisissa viranomaispäätöksissä. Ne näyttävät korostavan yksityisyyttä ja henkilökohtaisuutta. Toisin on kuitenkin muualla, missä uskonnonvapaus sidotaan julkiseen tilaan.

Niinpä esimerkiksi Yhdysvaltain Korkein Oikeus sääti joitakin vuosia sitten, että maan koulut ovat uskontoneutraaleja. Niissä ei saa harjoittaa uskonnollista opetusta. Samalla kuitenkin todettiin, että koulujen oppilaiden uskonnonvapaus edellyttää, että näillä tulee olla oikeus harjoittaa uskontoa julkisessa tilassa.

Seurauksena on ollut uskonnon uusrehoittaminen osassa Yhdysvaltain kouluja. Esimerkiksi kreationismin opettaminen on kielletty, mutta biologian opettaja saa kyllä rahoittaa koulun tiloissa kokoontuvaa kreationismikerhoa, kunhan hän toimii sen piirissä järjestyksenvalvojana, mutta ei opettajana.

Kolmas esimerkki on abortti. Sen käsite on protestanttisessa pohjolassa erilainen kuin eteläisessä ja keskisessä Euroopassa. Roomalaiskatolinen perinne kirjaa oppikirjoihinsa, että sekä abortti että eutanasia ovat murhia. Se nojautuu kuitenkin niin sanottuun kaksoisvaikutusperiaatteeseen. Sen mukaisesti lapsi voi abortoitua, mikäli tämä on teon aikomuksen ei-aiottu sivuvaikutus. Tästä syystä se, mitä pohjoismaissa sanotaan abortiksi, toteutuu myös roomalaiskatolisessa ympäristössä, mutta asialla on eri nimi.

Suomalaista lainsäädäntöä ei voi kehittää tuntematta eri maiden ratkaisujen taustalla olevia kulttuurisia ja eettiseen perinteeseen ja jopa teologisiin uskomuksiin liittyviä taustatekijöitä. Tässä asiassa oikeudellisia päättäjillä olisi paljon opittavaa. Ei riitä, että perustellaan paikallista ratkaisua kertomalla, että on verrattu muualle, jos asiallista vertailua ei ole todellisuudessa tehty.