Hoitokokoukset ja moniammatilliset tiimit

Viime aikoina julkisuudessa on ollut usein esillä lestadiolaisuuden piirissä esiintyneet hoitokokoukset, jotka ovat olleet psyykkisesti vaurioittavia.

Viimeisen neljännesvuosisadan nuorten kanssa tehtävää työtä ohjanneena olen kiinnittänyt huomiota lakisääteiseen toimintaan, joka velvoittaa käsittelemään lapsen ja nuoren ongelmia moniammatillisesti.

Pääsääntöisesti erilaisia lausuntokasoja luettuani ja niiden kohteena olevia nuoria tavatessani olen alkanut pohdiskella, että moniammatillinen oppilashuolto muistuttaa lestadiolaista hoitokokousta.

Lapselle ja nuorelle kirjoitetaan eri näkökulmien ja kaavakkeiden voimalla tarina, joka sivuuttaa hänen elämänsä. Tavallisin sepite raporteissa on tarinankirjoittajien oikeusturvan takaaminen, mutta lapsen ja nuoren kysymyksiä käsitellään aika vähän.

Tätä tarinaa siirretään yhteiskunnan instituutiosta toiseen siten, että ihmisestä tulee ulkoisesti sepitetyn moniammatillisen tarinan vanki.

Kun jokin rasahdus lapsen tai nuoren elämässä tapahtuu, tätä hoidetaan lakisääteisesti moniammatillisen toiminnan keinoin. On lapsi ja hänen huoltajansa ja useita ammattilaisia, jotka kertovat huolensa ja toimenpideohjeistuksensa näille. Ei ole ihme, jos yhä useampi lapsi ja nuori voi huonosti tällaisen toiminnan seurauksena.

Jos olisit lapsi ja vuodesta toiseen useat ammattilaiseksi esiintyvät ottaisivat sinut rinkiinsä ja kertoisivat käsityksensä, millä tavoin olet ongelmainen, tuskin kokisit olevasi erityisen "turvallisessa tilassa".

Tavallisin toimenpide on suosittaa lääkitystä. Se on yleensä luonteeltaan amfetamiinijohdannaista. Lääke-esitteiden mukaisesti vaikutus on muutama vuosi ja tämän jälkeen kyseessä on riski huumausaineiriippuvaisuuteen.

Satojen nuorten osalta olen huomannut, että paras tuki on olla antamatta erityistä tukea ja välttää moniammatillisuutta. Tällöin nuori huomaa, että hänestä onkin johonkin ja nousee jaloilleen.

Tästä syystä en jaa sitä käsitystä, että koulun ongelmien voittamiseksi pitäisi lisätä oppimisen tukea. Kokemukseni mukaisesti oppimisen tuen lisääminen on ollut yksi keskeisimmistä koulun oppimistason heikentymisen syistä.

En kannata hoitokokouksia. Mutta epäilen, että lestadiolaiset eivät ole mielenterveyden ulottuvuuksien osalta sen kummallisempia hirviöitä kuin muutkaan ihmiset, joskin perinteeseen voi kätkeytyä uskomuksia, jotka olisi syytä muuttaa.

Keskustelu hoitokokouksista voi ulkoistaa ongelman tietyn aateryhmän piiriin, vaikka kyseessä on laajempi yhteiskunnassa ja sen lainsäädännössä omaksuttu uskomus. Hoitokokouksien tapaista puoskarointia tapahtuu lakisääteisesti ympäri yhteiskuntaa sen maallistuneiden toimijoiden toteuttamana.

On varmasti lukuisia lapsen ja nuoren hoitotapahtumia, joissa on perusteltua käsitellä asiaa monien ammattialojen näkökulmasta. Valitettavasti valtaosa näistä tietooni tulleista muistuttaa kuitenkin puoskarointia suhteessa siihen, mitä olen niiden kohteena olevan nuoren osalta voinut havaita.

14 kommenttia

  • Pekka Väisänen sanoo:

    Moniammattilaisuus aiemmin tarkoitti usean Ihmisen läsnäoloa tietyssä vaiheessa kun nuoren tilannetta pohdittiin, ja kyllä, nuoren Itse läsnä ollen.

    No, ei tästä enempää, mutta hyvä olisi nuoren saada yksi mies tai naispuolinen Isosetä tai täti kaveriksi katsomaan haasteita. Luottamuksellisuus ja pienin askelin etenevä työtapa on parhain.

    Turhan usein nuorten kohdalla aiemmin todettiin ettei Hän juuri nyt kuulu mihinkään kuntouttavaan työtapaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Yksi harmi nuorten kohdalla on myös ettemme helposti saa tietää todellista vaivan aiheuttajaa.

      Näin asian moniulotteinen venkaaminen pidentää vaivan ymmärtämistä, ja nuoren tilanne ei helpotu.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    Erittäin hyvä kirjoitus. Jos selviää tämän moniammatillisen hoitotiimin kynsistä hengissä tai edes suht järjissään, selviää mistä tahansa. Olen nähnyt (en asianosaisena miltään osin) kun tämän hyvää tarkoittavan moniammatillisen hoitotiimin ”anamneesi” lipsahtaa asianomaiselle nuorelle itselleen, joka tämän jälkeen hoippuu psykoosin partaalla kyyneleet silmissä kysellen ”tälläinenkö minä olen”?

    Lapselle/nuorelle rakentuu varsin varhain tietynlainen tarina/rooli, josta vaikea hypätä pois. Se johtaa helposti laitoksesta toiseen, lopulta vankilaan tai päihdekuntoutukseen. Suomalainen päihdekuntotus on sivumennen sanoen tuloksiltaan lähes nollan luokkaa, mutta saavathan hoitotiimit palkkansa. Eivät nämä ”ammatti-ihmiset” pahaa tarkoita. Heillä on oikein hyvä, useimmiten sosiaalialan koulutus. He ovat sosiaalityöntekijöitä ja sosionomeja, he ovat keskinkertaisia, jos sitäkään älyltään, mutta muuten hyviä ihmisiä ja heillä on melkein aina kova huoli ja tarve, jo oman ammatillisen identiteettinsä ja itsekunnioituksena vuoksi, puuttua asioihin. Hyvinvointivaltio on valitettavasti näiltä osin onnistunut rakentamaan itseään uusintavan ikiliikkujan. Erving Goffman ei ole edelleenkään miltään osin vanhentunut.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Voin hyväksyä näkemyksen, että nuorten hoitotiimien toiminta on joskus ongelmallista ja/tai epäonnistunutta. Olen myös samaa mieltä siitä, että lestadiolaisiin ulkoistetaan herkästi muillekin ominaisia negatiivisia ilmiöitä. Moniammatillisten hoitotiimien ja vanhoillislestadiolaisten hoitokokousten ero on kuitenkin iso. Jälkimmäisissähän ei ollut eikä ole kysymys mistään moniammatillisten hoitotiimien toiminnasta vaan sielunhoidon nimissä tapahtuvasta hengellisestä vallankäytöstä ns. Kristuksen kirkkolain valossa. En usko, että mikään moniammatillinen hoitotiimi opastaa puhuttelemaan uskonveljeä, jonka näkee elokuvateatterin jonossa ja sulkee epäuskoisen kanssa seurustelua jatkavan nuoren tai yhteisön seurakuntaoppia epäilevän Jumalan valtakunnan ulkopuolelle.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

      Mutta yhtäläisyys löytyy vallankäytöstä. Niin kutsuttu moniammatillinen hoitotiimi käyttää pahimmillaan samantapaista, jopa totaalisempaa valtaa kuin mikään hoitokokoussessio. Molemmissa myös ”hoitavat tahot” ymmärtävät toimivansa hoidettavan eduksi.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Marko Sjöblom sanoo:

      Kari-Matti, tuosta yhtäläisyydestä huolimatta pidän rinnastusta epäasiallisena. Sikäli kuin minun tiedossani on, nuoria on sekä onnistuttu auttamaan että epäonnistuttu. Jo yllättävän moni peruskoululainen osaa hoitotilanteissa kuulemma puhua sopivasti ”sossu-” ja ”psykka-” jargonia minkä esimerkiksi tiimiin osallistuvat kuraattorit ja opettajat kyllä ovat panneet merkille. Se taas ei kieli nujerretusta nuoresta vaan siitä, että nämä ovat oppineet käyttämään hyväkseen hoitojargonia. Ei sekään taida olla hyvä merkki. Ei kuitenkaan unohdeta, että nuoria on myös voitu auttaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

      Samoin hoitokokouksissa oli – usko tai älä – niitäkin, jotka kokivat ihan oikeasti, että heitä autettiin takaisin uskomaan.

      Tottakai ammatilliset hoitotiimit erittäin usein myös onnistuvat. Olen ollut sen tapaisissa vuosia mukana takavuosina.

      Tuossa blogissa oli ihan oikein se, että käytännössä lapsia ”pakkolääkitään” amfetamiinipohjaisilla lääkkeillä tarkkaavuushäiriöissä. Se tietysti selvä, että monia piri paradoksaalisesti rauhoittaa, ja juuri silloin se myös eniten altistaa riippuvuudelle.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Lahja Huhtala sanoo:

    Tämä avaus tulee itseäni lähelle molemmista suunnista.

    Olen elänyt SRK-hoitohysterian ihan syvimmän kautta. Tasan 43 vuotta sitten eli syyskuussa -79 minulle järjestettiin hoitokokous, jossa en suostunut teeskentelemään kuuliaisuutta silloiselle opetukselle ja hoitokäytännöille. Meidän nuori perheemme koki sisäisen hajoamisen minun vuokseni. Hoitamisen seuraukset ovat olleet elämässämme läsnä kaikki nämä vuosikymmenet. Aina kun jossakin keskustellaan vl-asioista tai tapaamme vl-ihmisiä. Minä olen kokenut sen hengellisenä rasismina ja kiusaamisena. Toki siitä oli päässyt irti pyytämällä omaa tottelemattomuuttaan anteeksi ja hyväksymällä (vaikka teeskennellen) yhteisön opetukset ja talostelukulttuurin.

    Olen lukenut Ari-Pekka Palolan SRK-historiikin hoitovuosista. Siinä on avointa tilitystä ja rehellistä kirjoitusta ylilyönneistä ja oppiharhoista jopa SRK:n sisäpiirissä. Siunauksellisuuden ylistystä en kirjasta löytänyt, vaikka sitä on moneen kertaan vakuutettu. Enemmän kirjassa oli mainittu hoitovuosien aikana tapahtunutta väärään kuuliaisuuteen pakottamista. Ehkä jossakin silti virkistyi ainakin hoitajien ja todella kuuliaisten oma uskonelämä, kuten täällä viitattiin? Tämän puolen avaajan rinnastuksesta tunnen erittäin hyvin.

    Mutta en pysty 30 vuoden yläkoulun opettajan kokemuksella rinnastamaan avaajan asioita tuolla tavalla keskenään. Jotain olen nuorten hyväksi luullut tekeväni, kun olen oppilashuoltoasioissa ja kiusaamistilanteissa toiminut auttajana ja mainittuun hoitoprosessiin ohjaamassa. En siinä muuta osannut tehdä, kun halusin itse tehdä työtäni ja taata muulle oppilasryhmälle oppimismahdollisuuksia ja jopa työrauhaa. Tai sitten syrjässä olevan nuoren ohjaamista sopivampaan paikkaan.

    En ymmärtänyt lainkaan avauksen vertauskuvia. Tunnen SRK-opetuksen ja vl-yhteisön toimintatavat, mutta en tuota nuorten auttamisen ongelmallista kokonaisuutta ja moniammattilaisten vallankäyttömenetelmien ikäviä seuraamuksia.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Petri Järveläinen sanoo:

      Ei ole epäilystä siitä, että koulun piirissä olisi onnistumisia. Toisaalta olen 25 vuoden rehtorikokemuksen pohjalta nähnyt liian paljon epäonnistumisia. Moniammatillisuus on aivan perusteltua useissa tilanteissa. Oletetaan, että oppilaalla on kuulo-ongelma. On perusteltua, että lääkäri toteaa sen, välinehuoltaja esittää oman näkökulmansa ja opettaja ottaa asian huomioon jne. Valitettavasti henkisten kysymysten alalla on melko standardi kysymys pohtia ideologisia ja vallankäytöllisiä kysymyksiä. Blogini osalta muutamat vanhoillislestadiolaiset ovat kertoneet lastensa kohtelusta moniammatillisissa tiimeissä, että kokemus on ollut sukua hoitokokouksille. Rinnastus ei ole mieletön tai asiaton vaan vilpitön. Toimintamuotoon liittyy aitoja ongelmia.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Lahja Huhtala sanoo:

      Kiitän Petri Järveläistä kommentista. Minun kirjoittamani kokemus SRK-hoidoista oli ehkä turhankin henkilökohtainen. SRK:n oma selvitys hoitovuosista vahvisti täysin oman kokemukseni ja syvensi ymmärrystäni hengellisen väkivallan käytöstä.

      Toki pomottamista ja julmaa vallankäyttöä on maallisissakin kokoontumisissa ja tiimeissä. Joskus sen tunnistaa selvästi. Ehkä oppii sen jälkeen varomaan sellaisia, joiden puheista ja viesteistä näkyy alistamishalu, leimaaminen, tuomitseminen ja halveksiminen. Silloin on aihetta hakea tukea muualta ja vaihtaa auttajaa. Tällaiset tilanteet eivät ole minullekaan outoja.

      Tarkkarajaisen hengellisen yhteisön väärät hoitotoimet menevät syvälle ihmisen sisimpään. Alistuminen niihin voi joillekin olla ihan hyvä vaihtoehto silloin, kun oma sisin taipuu toimintaan mukaan. Siihenhän vl:ssa pyrittiinkin.

      Ehkä minun hoitokokouskirjoitus oli tarpeen, jos tiedot vl-hoitokouksista ja rinnastukset olivat muutaman vl-maininnan perusteella tehty? Ehkä sukulaisuus maallisiin tiimeihin etääntyy, kun tietää tarkemmin hengellisen väkivallan käytön ja sen aiheuttamat kauaskantoiset seuraukset, kuoleman jälkeisen sijoituspaikan muistutusten muodossa! ”Lahja, etkö sinäkin haluaisi päästä taivaaseen?”

      Eipä pääse unohtumaan hoitokokouksessa annettu kirous, vaikka en itse siihen uskokaan!

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Nuorten auttaminen on vaikea sarka. Apu tulisi saada jo ennen nuoruusvuosia. Aiemmin nuoria vietiin koulukoteihin, Sieltä tie vei usein vankilaan. Nyt koulukotien sijalle on tulleet sijaiskodit ja laitokset. Vaikeaa on nuorten auttaminen yhä. Auttaminen ei ole nuorten kannalta paljon paremmin nytkään. Koteihin, joissa vanhemmat ei riittävää tukea lapselle kykene antamaan tulisi mielestäni pyrkiä antamaan apua, jo paljon ennen kouluikää. Neuvola-aikana lasten tulevat vaikeudet on usein jo nähtävissä.

    Ammattiauttajat ei korvaa omaa kotia ja vanhempia. Joten vanhemmista eroon joutuminen on lapsille rankkaa. Tietysti on poikkeuksia, mutta suurista linjoista kai blogissakin on kyse.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Petri Järveläinen sanoo:

      Ilman muuta, kyse on suuremmista toimintalinjakysymyksistä kuin yksittäisistä onnistumisen tai epäonnistumisen kokemuksista. Lasten ja nuorten kysymykset ovat usein myös kypsymiskysymyksiä ja näihin ei ole professionaalista lääkitystä. Itse ajattelen siten, että koulun toiminnan ei tulisi olla niin oppilashuoltokeskeistä kuin se on valtakunnallisesti ollut ja lisäksi, että kynnys moniammatilliseen käsittelyyn tulisi olla korkeampi kuin se on. Huoltajalle on lainsäädännössä varattu oikeus pyytää tällaista toimintaa ja se on mielestäni oikein.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Petri Järveläinen sanoo:

    Lahja Huhtala, kiitös ajatuksistasi. En pidä niitä liian henkilökohtaisina. Kirjoitukseni ei ole laadittu vanhoillislestadiolaisten yhteydenottojen herättämänä. Se perustuu rehtorin kokemukseen ja yleisessä keskustelussa esitettyihin näkökohtiin. Kirjoitin jälkeen olen saanut joitakin yhteydenottoja vanhoillislestadiolaisilta oppilaitosten moniammatillisten tiimien osalta. Näissä on tunnistettu vastaavuutta hoitokokouksiin. Mainitsin tämän vain siksi, että kommenteissa esitettiin tuumailujeni olevan jotenkin sopimaton suhteessa tähän aihepiiriin.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Lahja Huhtala sanoo:

      Ehkä olen ’keskinkertainen, jos sitäkään älyltäni’, koska en vieläkään osaa rinnastaa avauksen eri hoitokokouksia keskenään. (Sanat lainattu toisaalta tästä keskustelusta ja sovellettu omaan tilanteeseen.)

      Väärä vallankäyttö on yhdistävä tekijä molemmissa, mutta sen moninaiset muodot vaihtelevat suuresti hoidettavan kohteen mukaan. Siksi avauksen rinnastus ei ns. aukene minulle.

      MInä pidän oikeutetussa vallankäytössäkin tärkeänä mm. tunneälyä, tilannetajua ja empatiakykyä. En tiedä, näkyvät nuo kyvyt mitenkään älykkyystesteissä? Mutta niitä ei näkynyt vl-hoitokokouksissa, vaikka yhtenä hoitajana saattoi olla vl-pappi. Kuten minullakin oli.

      Silti vl-hoitojen sanotaan onnistuneen monen kohdalla. Se on totta, kun ajatellaan hoitohysterian vuosia koko vl-yhteisön kannalta. Jos väärät henget yksilötasolle eivät ehkä íhan kuolleet, niin niistä tuli pitkiksi ajoiksi täysin hiljaisia. ’Pahimmat yksilöt’ joutuivat yhteisön ulkopuolelle ja osa meistä myöhemmin ’epäuskoisten’ avun piiriin ja (tämän keskustelun perusteella) taas uusiin ’hoitokokouksiin’. Minulla ei ole niistä uusista kokemuksia.

      Minä ihmettelen, kuka vl-uskovainen puhuu tänään hoitokokouksista vl-ulkopuoliselle. Nuoret eivät ole niissä massakokouksissa olleet ja vl-vanhat eivät halua niitä muistella eikä monet halua lukea Palolan kirjaakaan, joka kertoo heidänkin omasta menneisyydestään.

      Ilmoita asiaton kommentti