Energiakriisi, luonnon mystifiointi ja ihmisen tehtävä

Kirkolta vaaditaan jatkuvasti ekotekoja ja teologisia kannanottoja. Kirkon varsinainen tehtävä ei ole luomisen piiriin kuuluvien asioiden järjestely. Luonnon teologiasta kirkolla sen sijaan voisi olla paljon sanottavaa, jos luterilaisen perinteen antimet otettaisiin käyttöön. Tässä kolme näkökulmaa, joita niistä nousee.

Kirkon tehtävä on lievittää pelkoja, ei lietsoa niitä

Ihmiset ovat tällä hetkellä globaalisti yhä ahdistuneempia ympäristön tilasta ja uhkaavista ekologisista kriiseistä. Toissa viikolla maailman ilmatieteen järjestön WMO:n suomalainen pääsihteeri Petteri Taalas kritisoi Suomessa käytävää ilmasto- ja metsäkeskustelua todeten, että pelkoja lietsova ilmastokeskustelu on osin syynä suomalaisten nuorten kokemaan ilmastoahdistukseen. Taalaksen mukaan IPCC:n ilmastomallilaskelmat eivät osoita, että ihmiskunta tai biosfääri olisi tuhoutumassa. Hän arvostelee nuorten pelottelusta mediaa: ”Median rakenteesta johtuen maailmanlopun mielikuvat ovat keskiössä, ja ilmastonmuutoksen torjunnan menestystarinat vähemmän.” Ilmastoahdistuksen ja –paniikin lietsomisesta on muodostunut oma, myöhäiskeskiaikaisia apokalyptisia liikkeitä ja anekauppaa muistuttava, uskonnollisuuden lajinsa. Ympäristönsuojelun voittoja on saavutettu eri puolilla maailmaa. Mutta suuressa mittakaavassa ihmiset ovat entistä ahdistuneempia.

Vastuullinen kirkko ei mene mukaan nuorissa pelkoja lietsoviin maailmanlopun liikkeisiin. Vaikka helppoja voittoja voi olla saatavissa pelottelemalla, kirkon tehtävänä on edustaa turvallista aikuista, joka luo toivoa ja vahvistaa ihmisten toimijuutta. Paniikki johtaa harkitsemattomuuteen: teknisiä ratkaisuja demonisoiva ympäristökultti ja sen seuraukset, kuten laajamittainen ydinvoiman vastustaminen ja siitä aiheutunut energian hinnan kriisi sekä fossiilisten polttoaineiden käytön kasvaminen, ovat ajamassa ihmisiä ja teollisuudenaloja kurjuuteen sekä kiihdyttämässä ilmastonmuutosta.

Kirkko ei voi vaikuttaa näihin asioihin suoraan. Seurakunnalliset voimalaitokset eivät kuulu diakoniaan. Sen sijaan kirkon ympäristövastuun pitäisi toteutua välillisesti sielunhoidon ja julistuksen, ideologiakritiikin kautta. Luterilaiseen maltilliseen kirkollisuuteen on perinteisesti kuulunut apokalyptisten liikkeiden torjuminen.

Luonnon teologia

Uskonnon kannalta ehkä vaikein tulokulma kriiseihin on kysymys varjeluksesta. Perinteiset lastenvirret ja kirkollinen teologia laajemminkin sisältävät ajatuksen Jumalan varjeluksesta ja siihen luottamisesta. Jumalan kämmenellä ei pelkää lintunen. Satatuhatta tähteä loistaa, joka ainoan tuntee hän, joka perhosen nimeltä kutsuu, ja kukkasen pienimmän. Puhuvat lampaat luovat käsityksen Jumalasta, joka pitää huolen isoista linjauksista ja pienistä olennoista, niin että ihmisen ei tarvitse.

Uskontoon liittyy näin Panu Pihkalan mukaan kieltämisen motiivi, jossa suuremmat huolet annetaan Jumalan käsiin tai torjutaan. Uskonto perustelee ihmisen vaikutusmahdollisuuksien pitämistä pieninä, sekä hyvässä että pahassa. Ihmisen kuvitteleminen planeetan tuhoajaksi tai pelastajaksi näyttää eräänlaiselta ylpeydeltä, joka ei anna Jumalan olla Jumala eikä ihmisen ihminen. Lähestymistapa näyttää selittävän amerikkalaista diskurssia, jossa evankelikaalinen kristillisyys ja markkinaoikeisto lyövät kättä. Mutta se asettaa vakavan haasteen kaikelle uskonnolle: Onko uskonnollisuus vain kaunista turvallisuudentunnetta tuottavaa lastensatua, joka estää ihmiskuntaa kohtaamasta nykyajan ongelmia? Pitääkö luonto nähdä pikemminkin sattumanvaraisena julmana mekanismina, joka on välttämätöntä ottaa ihmisen kontrolliin, jos sen tuhopotentiaalin ja haurauden haluaa saada jotenkin hallittua?

 

Asetelma vie vanhaan kysymykseen luonnollisen ja hengellisen suhteesta. Siinä, missä vanhempi teologia on korostanut kosmoksen harmonisuutta, suunnitelmallisuutta ja kauneutta, ei luterilaisuus ole pitänyt luontoa sinänsä mitenkään kovin ihmeellisenä, vaan on erottanut luonnon ja armon toisistaan. Jumala ei löydy suoraan luonnosta. Hänen läsnäolonsa on kätkettyä ja järjen kyvyt ylittävää.

Tämä näkökulma on hämmästyttävän yhteensopiva modernin luonnontieteen, ja luontoon liittyvien tuhoskenaarioiden kanssa. Se sisältää samalla ankaraa kritiikkiä luonnon mystifioimista ja ihanteellistamista kohtaan. Luonto on täynnä julmuutta, sairauksia ja sattumaa. Enintään kaikki palvelee toista kuolemalla. Jos jokin on luonnollista, siis luonnontilassaan, se ei ole vielä erityisen hyvää. Ihmisen kehittämä lääketiede on parempaa kuin luonnonlääketiede, agri-kulttuuri satoisampaa kuin luomuviljely, eläimen elämä turvatumpi ja pidempi kotieläimenä kuin luonnossa. Ei niin kuin antiikissa, jossa ajateltiin luonnolla olevan paras järjestys ja taito, ja inhimillisen tuotteen olevan vain heikompi kopio, jotakin keinotekoista – mikä näkemys rajoitti monien tutkijoiden mukaan tekniikan kehitystä.

Ihmisen paikka ja tehtävä luomakunnassa

Luterilaisuuteen kuuluu ajatus luomakunnan olemisesta matkalla kohti jotakin parempaa, sen kirkastumista, transformaatiota. Tuo transformaatio tapahtuu sen pään välityksellä, joka on ihminen, Jumalan kuva. (Oikeastaan hän on tuoksi kuvaksi vasta tulossa, sillä kuvan kirkastumisen murtautuminen esiin tapahtuu Kristuksen inkarnaatiossa. Kristus on varsinainen kuva, ja ihminen on kutsuttu Kristuksen kaltaisuuteen).  Luomakunnan kohtalo ja ihmisen kohtalo liittyvät toisiinsa. Luonto ei siten ole ihanteellista vielä itsessään, vaan ihminen rakentaa siitä jotakin kanssaluojana. Varsinkin uudemmassa teologiassa on korostettu ihmisen mielikuvitusta ja luomiskykyä. Tässä on ihmisen asema luomakunnan viljelijänä ja varjelijana.

Ihminen tekee tätä viljelemistä ja varjelemista etenkin järkensä avulla, joka on Lutherin mukaan langenneenakin jotakin jumalallista. Ympäristö luonnollisena kuuluukin juuri luonnollisen järjen piiriin ja hallintavaltaan. Järjen hedelmää ovat esimerkiksi tekniset ratkaisut, kuten ydinvoima. Ihmisen ei kuitenkaan ole tarkoitus riistää luontoa ja käyttää Jumalan lahjoja itsekkäästi, vaan johtaa sitä parempaan Kristuksen kaltaisena, esimerkiksi vähentämällä kärsimystä.

Samalla myös ihminen itse on osa suojeltavaa luontoa, Jumalan luomakuntaa. Jumala rakastaa ihmistä ja näkee ihmisen ja inhimillisen kulttuurin ja työn arvokkaana. Sille rukoillaan siunausta, siitä kiitetään ja sen hedelmät pyhitetään jopa ehtoollisrukouksessa. Ihminen ja luonto eivät ole vastakohtia, vaan suhtautuvat toisiinsa kuin Kristus ja kirkko. Teologian tehtävä on ylläpitää ja kehittää näitä näköaloja kriittisessä suhteessa luontoa mystifioivaan ajatteluun, jossa ihminen ja luonto asetetaan vastakkain. Ihmisen työn hedelmät kuuluvat myös luonnolle ja voivat hyödyttää sitä. On syntiä olla siirtymättä puhtaampaan energiaan vaihtoehtojen ollessa luontoa tuhoavien hiilidioksidipäästöjen vastuuton kasvattaminen ja ihmisten köyhdyttäminen riistohintaisella energialla tai palelluttaminen koteihinsa.

    • Niinpä eli ’Ken tietoa lisää se tuska lisää…” mutta eikö ole hyvä, että edes joku pitää tätä tosiasiaa esillä , kun ns. virallinen taho on asiaan liian ujo…
      Kannattaa muuten ehdottomasti lukea asiassa mm. teologian tohtori Kari Kuulan valaiseva ’Helvetin historia’ ja ulkomaisista professori Elaine Pagelsin The Origin of Satan.

    • ”Todetaan institutiosta, jonka koko olemassaolo perustuu ikuisen kidutuksen pelkoon helvetissä.”

      -Itse asiassa itse näkisin, että kirkon olemassaolo ja kristinuskon sanoman julistaminen ei ole sen varassa, että olisi helvetti rangaistuksena.

      Kristinuskon sanoma anteeksiantamuksesta ja uudestisyntymästä on vastaus ihmisten syyllisyyteen. Se muuttaa ja parantaa ihmisiä.

    • En tiedä onko se sen varassa, mutta siihen se lähtökohtaisesti raamattukronologisesti ja syy-seuraussuhteessaan perustuu. Juuri hiljattain uskoon tulleen naisen haastattelu TV:ssä missä hän kertoi alkaneensa ensin pelätä joutumistaan helvettiin.

    • Tarkoitan vain, että kristinuskon ydinsanoma nähdäkseni toimii ilman helvettiä kidutus-rangaistuksena.

    • Outo vertaus.

      Jos ihminen muuttuu, pääsee syyllisyyden taakasta ja elämä ja mielenterveys paranevat, eikö se ole hyvä asia? Jostain syystä uskoon tulleille rikollisille ei kuitenkaan haluta antaa mahdollisuutta. Tai anteeksi.

    • Sari, Jeesuksen mukaan u s k o eli käytännössä plasebo pelastaa. Usko siirtää vuoria ja jos uskoo vaikka Vishnun tai new-age enkelienergian parantavaan voimaan, se toimii aivan hyvin’ . Ja kukaan ei ole tietääkseni kieltämästä keneltäkään uskoa mihinkään.

    • Eikö tässä tapauksessa siis se aito lääke ole Jeesuksen sovitustyö. Se on se pelastva tekijä. Ja usko tulee Jumalalta.

    • Sari, pelastava tekijä on se psyykkinen prosessi, jonka nimen omaan usko johonkin saa ihmisessä aikaan. Tuo ’jokin’ voi olla toki vaikka Jeesuksen työ , (tai Buddhan työ).
      Mistä usko tulee, sitä emme tiedä koska emme tiedä onko Jumalaa tai jumalia edes tuossa mielessä olemassa. Kyse on siis pohjimmaltaan plasebo uskosta, johon kristillinen teologia soveltaa hienoa ilmaisua existenssiteologia, joka ei ole riippuvainen aksioomiensa lähtökohtaisista totuusarvoista.

    • ”Seppo, Tuo alkaa muistuttaa mielestäni populismia..”

      No sittenhän Jeesuskin oli populisti sillä hänhän se eniten helvetillä pelotteli.

  1. Blogista kirjoittaa mukavasti.

    Kuitenkin kirkkomme mukaan hyvää työssä syntyy vain kun Ihmisen teot ovat Jumalan tekoja Ihmisessä, vrt. Luther ja Oikean Uskon ymmärrys.

    Perisyntikäsitys on asia mikä lopulta ajaa kirkon kestämättömään pisteeseen.

    Jumalan suurenmoiset lahjat omassatunnossa ja kyvyssä valita eivät ole perisyntikäsityksen arvoisia vaan aivan muuta.

    Kirkossamme ilmeisesti uskotaan edelleen paratiisin ihanuuteen mistä Ihminen historiassaan ei koskaan olisi ponnistanut sinnepäin mitä blogissa kuvataan, tulemiseksi Jumalan kuvaksi.

    Tosin sinnepäin pääsemiseksi tarvitsisimme sukupolvittain kertautuvat säällistä opetusta ja tiennäyttöä. Tähän kirkko kieltäytyy lähtemästä.

    Yksittäiset Ihmiset ovat yltäneet pitkälle kirkon opetuksesta huolimatta.

    • Raamattua katsoen eikö Jeesus, sittemmin syntyneen kirkkolaitoksen Kristuksena, tullut juuri kirkastamaan minnepäin Ihminen voi kurkottaa ja ylettyä maallisessa sielussaan.

      Edellisen saa lukea vähemmänkin jumaluusoppinut seurakuntalainen.

  2. ” Teologian tehtävä on ylläpitää ja kehittää näitä näköaloja kriittisessä suhteessa luontoa mystifioivaan ajatteluun, jossa ihminen ja luonto asetetaan vastakkain. Ihmisen työn hedelmät kuuluvat myös luonnolle ja voivat hyödyttää sitä. On syntiä olla siirtymättä puhtaampaan energiaan vaihtoehtojen ollessa luontoa tuhoavien hiilidioksidipäästöjen vastuuton kasvattaminen ja ihmisten köyhdyttäminen riistohintaisella energialla tai palelluttaminen koteihinsa.”

    Tämä voisi käydä jostakin 1980-luvun ’Velipuolikuu’ -sketsistä, mutta koska tiedän, ettei se ole sketsi ollenkaan, niin vajoan kyllä masennuksen alhoon. Teologian tohtori ja kirkolliskokouksen jäsen kirjoittaa näin. Ei ole sitten yhtään uutista viimeaikoina lukenut.

    ”Hei hallelujaa, meillä menee lujaa…” , lauloi Pelle Miljoonakin aikoinaan. Näinpä näyttää joillakin todellisuudelta silmänsä sulkeneilta edelleen menevän.

    • Seijan kommentin perusteella:
      Näyttää puhe synnistä kuitenkin olevan sallittua, vaikka syntipuheesta oikeudessakin on väännetty kättä.

      Teologiahan voi olla kristillistä, kristillisperäistä (tai/ja jälkikristillistä?) tai sitten jotain muuta, vaikkapa budhalaista tai islamilaista teologiaa. Käsittääkseni myös ateistista teologiaa on harrastettu. Ja kaikkia kaietikin myös kirkon piirissä tai sen liepeillä. Joten ei ihme, jos kristinuskosta on niin monenlaisa teorioita, hypoteeseja ja käsityksi sekä mielikuvia.

Kirjoittaja

Ilmari Karimies
Ilmari Karimieshttps://helsinki.academia.edu/IlmariKarimies/
Lutherin uskokäsityksestä väitellyt teologian tohtori. Toiminut Helsingin piispan teologisena sihteerinä, kirkolliskokouksen perustevaliokunnan sihteerinä sekä kahdessa pohjoismaisessa luterilais-katolisessa dialogikomissiossa. Reformaation teologian tuntiopettaja Avoimessa yliopistossa.