Kirkossamme tehdään uudistuksia ja hyvä niin.
Kaikissa asioissa ei ihan kaikki ole mennyt parhaalla tavalla.
Esimerkiksi otan kirkkoherran vaalin. Nykyisin on yleisintä, että vaali on välillinen eli luottamushenkilöt hoitavat vaalin. Tässä vaalitavassa on useita etuja. Papit arvostavat sitä, etteivät samalla tavalla ole kaiken kansan sylkykuppeina kuin kansanvaalissa. Todelliset lahjat, koulutus, kokemus ja kyvyt voidaan punnita ja haastattelussa vielä osoittaa, mikä on miehiään tai naisiaan. Pienempi valitsijoiden joukko on paremmin informoitu kuin koko kirkkokansa.
On jo nähty, että välilliseen vaaliin on paremmin ehdokkaita kuin kansanvaaliin, joka on yhä mahdollinen. Ja kun se sitä on, en arvostele seurakuntia, jotka tuota vaalitapaa pyytävät.
Välillinen vaali ehkä hiukan nopeuttaa kirkkoherran vaalia, joka – kaikella rakkaudella sanottuna – on edelleen kovin hitaasti etenevä vaalitavasta riippumatta.
Mutta ikävämpi yllätys odottaa prosessin loppupäässä. Saavutettu nopeusetu hupenee siinä, että vaalin jälkeinen prosessi on kaksi kuukautta aiempaa hitaampi. Aiemminkin on odotettu vaalin tuloksen lainvoimaisuus, mutta nyt siihen lätkäistään päälle kirkkoherran irtisanomisaika nykyisestä virastaan. Jos hän jo on kirkkoherra, irtisanomisaika on kaksi kuukautta. Eikä fiksu vaalivoittaja sano itseään irti ennen kuin valitusaika on ohi. Muutenhan hän saattaisi joutua tyhjän päälle, jos valitus tulee ja sitä tutkitaan. Valituksen käsittely kun voi kestää yli vuodenkin.
Siinä muuten olisi toinen nopeamman prosessin paikka, valitusten käsittely. Eikä se johdu kirkosta.
Vaikka välillisessä vaalitavassa on merkittäviä etuja, siinä on myös eräs ongelma. Välittömän vaalin tuloksena on, että valituksi tulee pätevistä mieluisin, ei siis välttämättä pätevin tai sopivin. Mutta kun toimitetaan välillinen vaali, voidaan valitusprosessissa tuoda esiin myös pätevyysarviointiin kuuluvia perusteita, jolloin seurakunta ehkä ei saakaan mieluisinta ehdokasta palvelukseensa. Ehkäpä olisi selvyyden vuoksi vaalijärjestykseen kirjoitettava nimenomainen säädös siitä, että pätevin voidaan sivuuttaa, jos joku muu arvioidaan mieluisammaksi.