Hiljaiset hyväntekijät
Etelä-Pohjanmaalle sijoitetussa vitsissä kirkkoherra kertoo kirkkoväelle seurakunnan diakoniatyön saamasta suurlahjoituksesta. ”Lahjoittaja haluaa ehdottomasti pysytellä tuntemattomana”, kirkkoherra jatkoi saarnastuolista.
Siinä vaiheessa kirkonpenkistä nousee seisomaan isäntämies, joka sanoo kurkkunsa selväksi kröhittyään:
”Rouvan kanssa ajattelimma, jotta niin on paree.”
Vaikka avustamiseen innostamisessa tarvitaan hyviä esimerkkejä ja julkisuutta, itse arvostan erityisesti niitä ihmisiä kohtaan, jotka tekevät hyvää hiljaisesti.
Takavuosina Kokkolassa ilmestyi silloin tällöin kolehtihaaviin kuminauhalla ympäröity setelirulla. Setelit olivat isoja.
Arvoituksellinen lahjoittaja selvisi suntioille vähitellen. Nippu ilmestyi haaviin aina sellaisina pyhinä, kun eräs tietty liikemies oli kirkossa.
Se yrittäjä teki myöhemmin konkurssin. Yritystoiminnasta ei jäänyt jäljelle juuri mitään. Mutta ehkä hänen merkittävin elämäntyönsä liittyikin apua tarvitsevien tukemiseen.
Viipurissa toimii lasten turvakoti Dikoni, jota aiemmin ylläpiti Lahden Diakoniasäätiö, nyt Inkerin kirkko. Iso osa Dikonin lapsista tulee siirtolaisperheistä, joilla menee Venäjällä usein huonosti. Tukea Dikoni saa muun muassa Suomen Lähetysseuralta.
Dikonilla on yksi erityinen auttaja. Suomalaismies, joka soittaa turvakodin ovikelloa aina lauantaiaamuisin. Hän tuo pari säkillistä kotkalaisen leipomon lahjoittamaa leipää. Mies ei yleensä viivy perillä pitkään, juo joskus kahvin ja lähtee sitten ajelemaan kotia kohti.
Tämä vapaaehtoinen on ajanut Kotkasta Viipuriin lähes joka lauantai 15 vuoden ajan, aikanaan useammankin kerran viikossa. Kilometrejä on takana yli 200 000. Kustannukset omasta pussista.
Soitin tälle nyt eläkkeellä olevalle miehelle ja kysyin, mikä hänet saa liikkeelle. Auttamisen halu? ”No nähtävästi. Ei voi tehtävää jättääkään”, hän pohti.
Kysyin myös, saanko kertoa hänen nimensä tässä blogissa. Voin, sillä hän toivoo, että leipien kuljettajaksi löytyisi lisävoimia. Joskus olisi mukava pitää vapaa lauantai.
Miehen nimi on Mikko Haaja. Luulen, että vähemmistäkin ansioista on Suomessa annettu diakonisen työn tunnustuksia.
-
Pekka Mikkola on Suomen Lähetysseuran aluepäällikkö Venäjällä ja Virossa
Kuva on Viipurin Dikonista.
6 kommenttia
jutussa mainittujen henkilöiden ei tarvitse hillua kotimaa lehden suurelta osin ala-arvoisilla kommenttipalstoilla, he tekevät arvokasta työtä lähimmäiste hyväksi. siunausta heille on helppo toivottaa.
Kunnioitusta herättävää aktiivisuutta….15 vuotta sitten itsekin kuöjetin Kelton oppilaille vaatteita 40 säkillistä kerralla….Oisiko niillä kustannuksilla saanut paremmat torilta???Jokainen sai matkalaukullisen kotiomatkalle, jotkut pyörätuolin tai keppejä.. Kuitenkin on laskettava käynkö itse viemässä, vai antaisinko rahana.? Viipurissa tuskin enää on leivästä puutetta, dikonin läheisyydessä on marketteja ja tori. Veikkaanpa, että kuluilla saa viisinkertaisesti paikallista leipää… Viimkeiset 5 vuotta olen harvakseltaan vienyt vain rollaattoreita Kontupohjaan….Erinäisten juhlamatkojen yhteydessä… Runsaat 900 kilometriä sivu…
Kirjoittaja
Missioblogi
Missioblogi on moniääninen blogi, josta voit lukea kuulumisia kirkosta ja lähetystyöstä eri puolilta maailmaa. Sen kirjoittajat ovat Suomen Lähetysseuran tai sen yhteistyökumppanien työntekijöitä, jotka tuovat terveisiä etelän kasvavista kirkoista, ilonaiheista, ongelmista ja teologisesta keskustelusta sekä uskon, toivon ja rakkauden työstä kehittyvissä maissa. Tuoreimman Missioblogin on kirjoittanut Lähetysseuran lapset, nuoret ja kirkko -teeman asiantuntija Elina Siukonen.
Hatunnosto Mkko Haajalle! Toivottavasti lisävoimia löytyy.
Ilmoita asiaton kommentti