Kun pappi päättää vaihtaa hiippakuntaa, hänen ei odottaisi tekevän sitä useaan kertaan ainakaan naispiispoja paetakseen eikä varsinkaan elävänä. Syitä on kaksi: 1) Miltei kaikille muille kuin teologeille hiippakunnan vaihtaminen merkitsee kuolemista, ajasta iäisyyteen siirtymistä. 2) Eläkkeellä oleville papeillekin pitäisi jo olla selvillä suomalaisen sananlaskun viisaus: Kun menee sutta pakoon, tulee karhu vastaan.

Susien kanssahan me toki tulemme toimeen edes joten kuten, onhan ihminen itsekin usein toiselle ihmiselle susi. Kannattaa tutkistella omaa luontoaan. Ja mitä taas karhuun tulee, niin jos et pääse hitaasti perääntyen pois paikalta, niin tekeydy kuolleeksi. Se kuulemma auttaa. Ainakin toisinaan.

Jos itsetutkiskelu tai kuolleeksi tekeytyminen eivät auta, vaan lähtö on edessä, niin silloin sanotaan, että henkensä heittämisen yhteydessä ihminen kuulemma heittää myös veivinsä. Epäselväksi on ainakin minulle  jäänyt, mistä se veivi irrotetaan ja minne se kampi heitetään. Viskataanko sillä vesilintua tms.?

Sen kyllä tiedän, että lähtiessä lusikka heivataan nurkkaan. Tai annetaan pois, niin kuin saksalaiset söötimmin sanovat. Lopputulos on kuitenkin sama: Mitäpä kuollut enää lusikalla, kun ei ruokaakaan enää tarvitse. Sanonta viittaa vahvasti keskiaikaisiin pöytätapoihin, joissa ruoka syötiin sormilla ja lusikalla. Jokaisella oli oma lusikkansa, jota varjeltiin kuin silmäterää, olihan lusikka arvokas esine. Matkoille ja juhliinkin se otettiin mukaan. Puhdistaminen oli helppoa: Pari nuolaisua ja kyllä se siitä. Sanomattakin on selvää, että lusikasta luovuttiin vasta kun Noutaja jo kolkutteli ovella.

Syitä kuolemaa tarkoittavien kiertoilmaisujen, eufemismien, käyttöön on useita: niiden avulla on mahdollista ilmaista erityisiä lisävivahteita, niitä voidaan käyttää kuvaamaan vaikeita asioita ja usein yhdellä vertauskuvallisella ilmauksella voidaan tuoda esiin merkityksiä, joiden kirjaimelliseen selittämiseen kuluisi liikaa aikaa ja vaivaa.

Kuolemasta kertovista kiertoilmauksista tylsimmät ovat uutistyyliä: Surmansa sai tai henkensä menetti. Traagisinta on, kun puhutaan siitä, miten vaikkapa Suomessa joka toinen päivä yksi vanhus päättää päivänsä eli lähtee täältä ns. oman käden kautta. Kun halutaan olla tahdikkaita, puhutaan elämän liekin sammumisesta, elämänlangan katkeamisesta tai pois nukkumisesta / pääsemisestä. Miksi on niin vaikea käyttää termejä Kuolla, kuoli ja kuollut?

Mustan huumorin käyttäminen on myös omanlaisensa tapa puhua keskeltämme pois lähteneistä. Tai sitten kyse on kuoleman pilkkaamisesta tai kokonaan kieltämisestä, vaikka en osaakaan sanoa, onnistuuko noista kumpikaan keneltäkään. Englantilaiset hupiohjelmat ovat täynnä makaaberia kuolemalla ”ilottelua”. Tyypillistä on se, että hautajaisissa arkku putoaa ja hajoaa tai lipsahtaa ruumisautoon siirrettäessä karkuun ja lähtee huimaa vauhtia liukumaan alas mäkeä...

Rehvakkaasti suomessakin puhutaan silloin tällöin siitä, miten tyhjää potkaisseet ovat nyt manan majoille menneinä maassa matojen ruokana tai pukkaavat koiranputkea.  Ovathan nuo ilmaukset  suorastaan inhorealistisen kuvaavia, vaan käyttäisikö joku tämän bloginan lukijoista omasta edesmenneestä äidistään moista kieltä?

Lienee reilua, että Ruttopuiston rovasti kertoo jotakin myös omista hiippakuntarajakokemuksistaan. Rajanylityksiä ei vielä ole ollut, sillä kun minut 40 vuotta sitten vihittiin papiksi, pääkaupunkiseudulla oli vain yksi luterilainen hiippakunta eli Helsinki. Muutin Espoosta työn perässä Helsingin keskustaan (silloiseen Vanhankirkon seurakuntaan) ja virkapaikkani oli Bulevardilla samassa talossa ja rapussa kuin piispan konttori.

En minä siitä piispan talosta osannut työelämäni aikana poiskaan lähteä, vaikka varsinaiset hiipparit kuinka ottivat ja vaihtuivat  ylimmässä kerroksessa vuosikymmenten aikana. Ja kun jäin eläkkeelle, en tapiolalaisena eläkeläisenäkään ymmärtänyt vaihtaa hiippakuntaa, vaikka tunnen Espoosta enemmän pappeja kuin tätä nykyä Helsingistä. Ajattelin, että kun olen aina kuulunut Helsingin hiippakunnan kalustoon, niin voisinhan minä jatkaa siellä roikkumista vielä nykyisenkin piispan kiusana.

Sen piispallisen kaitsennan laita voisi tosin olla vähän niin ja näin. Kun olen nykyistä viranhaltijaa ihan älyttömän paljon vanhempi, voisi käydä silleen, että se onkin meikäläinen, joka joutuu piispan kaitsijaksi...

Minulla oli työrupeamani loppuvaiheessa  jonkinlaisena salaisena toiveena, että olisin saanut lähteä täältä ns. saappaat jalassa eli keskeltä työn ilon ja vaivan, vaikkapa Vanhasta kirkosta heti saarnani jälkeen tai ehtoollisen aikana. Ei onnistunut kivuton lähtö. Raihnainen loppu, hidas hiipuminen odottanee...?

Toiseksi eniten itse itselleni suosittelemani lähtötapa on nauruun kuoleminen. Se olisi aika piristävää. Oikeastaan sitä on jo pikkuisen harjoiteltukin. Joskus on tullut niin iso naurun remahdus, että en ole meinannut saada millään henkeä, enkä nyt tarkoita Pyhää Henkeä vaan ihan tätä tavallista. Toisaalta tiedän kyllä sen, että Jumala hengittää minussa ja minua. Kun nämä maalliset hengitysharjoitukset loppuvat, en tarvitse enää sitä pihkuran lusikkaakaan.

Entä sen jälkeen? Lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna: Mä vaan delaan. Niin, ja tietysti toivon loputonta iloa mieluummin kuin ilotonta loppua.

*) Blogina = blogi+pakina