Hiilipiirros, ihmisyyden kuva

Kun Vincent van Gogh (1853–1890) harjoitteli piirtämistä, hän aloitti Belgian Borinagen kaivostyöläisistä. Van Gogh tuli alueelle maallikkosaarnaajaksi, mutta hänet erotettiin tehtävästään ennen koeajan päättymistä. Hänen ajateltiin seonneen, koska hän antoi omaisuutensa pois ja eli samanlaisessa multalattiahökkelissä kuin kaivosperheet. Nuoren miehen piti keksiä elämälleen uusi suunta. Miettiessään hän alkoi piirtää.

Vähän ennen aamukolmea hän asettui hiilikaivokselle johtavalle tielle ja tallensi paperille väsyneitä tummia hahmoja, jotka laskeutuivat mustaan aukkoon tietämättä selviävätkö he hengissä päivän työrupeamasta vaarallisissa tulikuumissa onkaloissa. Vincent oli käynyt tutustumassa niihin. Häkkihissi kuljetti ihmisraatoja syvyyksiin, joissa jokainen hakeutui omaan käytäväänsä viiden hengen ryhmissä. Joidenkin piti ryömiä vielä muutamia tasoja alemmaksi, jossa kuumuus ja hiilipöly tekivät hengityksestä lähes mahdotonta. Käytäviä piti pystyssä vain yksinkertaiset hirret. Joskus hirret sortuivat, joskus happi loppui, joskus häkkihissi putosi syösten kyytiläiset mukanaan. Ennen laskeutumistaan jokainen otti mukaansa numeroidun lyhdyn naulakosta. Jos jonkun lyhty ei palautunut omalle paikalleen päivän päättyessä, se kertoi muille, ettei häntä enää ole.

Kaivoksissa ei työskennellyt vain miehiä, vaan myös naisia, tyttöjä ja poikia. Työ aloitettiin alle kymmenvuotiaana. Parikymppisinä alkoivat kuumeilut ja sairastelut, nelikymppisinä lähes kaikilla oli jokin keuhkotauti, johon he kuolivat. Päivittäin työskenneltiin 13 tuntia, johon sisältyi vain vartin ateriatauko. Silloin polttavassa pätsissä syötiin mustaa leipää, juustoa ja kahvia. Muuhun ei 2,5 frangin päiväpalkka riittänyt.

Van Gogh tunsi hyvin myös työläisten kangassäkeillä tilkityt kehnot majat. Illan pitkissä varjoissa hän ilmestyi työläiskotien oville hattu kourassa ja pyysi saada liittyä seuraan. Hän oli toivottu vieras. Nuori mies pyrki hoitamaan sairaita, viemään joitakin tarvikkeita ja tarjoamaan asukkaille hengellistä evästä. Häntä tultiin sankoin joukoin kuulemaan hylättyyn kylmään rakennukseen, jonne van Gogh oli vienyt suurten taiteilijoiden maalauksia ja yksinkertaiset puupenkit. Se oli hänen kirkkonsa. Samassa tilassa hän opetti niitä lapsia lukemaan, jotka eivät vielä työskennelleet kaivoksessa. Harva kylässä osasi lukea.

Ensimmäiset piirrokset olivat surkeita

Kun Vincent van Gogh ei enää saanut jatkaa hengellistä tointaan, hän kävi majoissa jäljentämässä työläisiä heidän arkisissa puuhissaan. Hän tiesi piirtävänsä huonosti, mutta harjoiteltuaan mielestään riittävän kauan, hän matkusti taiteilijaystävänsä luokse näyttämään töitään. Tämä piti niitä surkeina. Yhdestä niistä ystävä piirsi oman versionsa opetusmielessä. Tulos oli teknisesti virheetön, mutta substanssinssa kadottanut ontto kopio. Ystävä vertasi kuvia toisiinsa ja lausui hetken hiljaisuuden jälkeen:

”Tiedättekö Vincent, tuo lieden ylle kumartuva nainen ei sittenkään ole huono. Se ei ole ensinkään huono. Piirustus on kauhea, valöörit aivan väärin ja naisen kasvot ihan toivottomat. Oikeastaan hänellä ei ole kasvoja ensinkään. Mutta sittenkin tuossa piirustuksessa on jotakin, jota en osaa selittää. Mitä se on, Vincent?”

Sitten hän heitti oman kopionsa roskakoriin.

En ole koskaan nähnyt Vincent van Goghin piirroksia kaivostyöläisistä muuta kuin mielikuvissani. Silti ne puhuttelevat minua. Kuin hän olisi vanginnut paperille ihmisyyden itsensä. Hiili on jo piirtämisen välineenä hauras, pelkkä mustanpuhuva henkäys. Siksi se soveltuu täydellisesti kuvaamaan kohdettaan, ihmistä.

Tie ammattitaiteilijaksi oli Vincentille pitkä, mutta sinnikyytensä ansiosta hän onnistui tavoitteessaan. Hänen töidensä koko arvo ymmärrettiin kuitenkin vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Ja kun tuuli käy yli

Kaivoskylästä lähdettyään van Gogh ei elänyt kovin hyveellistä elämää ja se päättyi traagisesti itsemurhaan. Hänellä oli oma elämänpaininsa, omat kipunsa ja omat voittonsa, sisäinen tie, joka on yksin hänen. En ota siihen kantaa, koska se olisi minusta väärin ja vastenmielistä. Mutta näen, että hänen kaivoskylässä pitämänsä saarnat jatkuvat ikuisesti hänen taiteessaan. Niissä on samanaikaisesti jotakin haurasta ja katoavaa, ihmettelyä (siis filosofiaa) ja mystiikkaa. Osaan selittää niiden puhuttelevuutta yhtä huonosti kuin maalariystävä aikanaan hänen hiilipiirrostensa vangitsevuutta. Jotakin samaa niissä mielestäni kuitenkin on kuin psalmissa 103:

"Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon:
kuin kedon kukka hän kukoistaa,
ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole
eikä hänen asuinsijansa häntä tunne."

Vaikka perusvireeni elämään on uteliaan optimistinen, on minussa annos melankoliaa. Elämä näyttäytyy minulle traagisena ja pyhänä samaan aikaan. Juuri sen Vincent van Gogh piirtää ja maalaa esiin tavalla, joka saa yhtaikaa taivaan kaaren avautumaan ja sydämen käpristymään ahtaaseen huokaukseen.

Lainaamani psalmin koen lohdullisena. Siihen kiteytyy ihmisen vastaansanomaton osa – siihen tarvitsee vain suostua. Ja juuri väliaikaisuuden piinaava läsnäolo antaa elämälle merkityksen, piirtää esiin pyhän. Saan iloita, kärsiä, pettyä ja unelmoida, olla olemassa. Vaikka vain hiilipiirroksena, joka kohta suttaantuu, katoaa, palaa tai unohdetaan pöytälaatikkoon tärkeämpien papereiden ja kansioiden alle. Silti pienen hetken edessäni räiskyy elämän horisontti koko oranssinpunaisessa täyteydessään.

Kaivostyöläisten kohtalo vei uskon

Kokemukset kaivoskylässä olivat Vincent van Goghille niin vaikeita, että vähän sen jälkeen, kun hänet erotettiin tehtävästään, hän luopui uskostaan paitsi järjestäytyneeseen kirkkoon, myös Jumalaan.

Hän oli todistamassa kaivosonnettomuutta, jossa kuoli 39 ihmistä. Heidän ruumiitaan ei vaivauduttu kaivamaan esiin. Työläiset menivät lakkoon, mutta se ei auttanut. Hiilikaivos tuotti niin huonosti, että se keikkui jatkuvasti vararikon partaalla. Työläisten olojen kohentamiseen ei ollut varaa. He joutuivat palaamaan työhönsä, joka ennen pitkää tappaisi heidät. Van Gogh ei voinut ymmärtää, miksi Jumala salli sellaista tapahtua. Maailma alkoi näyttäytyä hänelle silkkana kaaoksena.

Kuitenkin hän oli ehtinyt viemään moniin kaivoskoteihin rohkaisua, lohtua ja lämpöä. Koska hän eläytyi kaivosperheiden elämään konkreettisella tasolla niin hyvin kuin pystyi, hän osasi myös saarnata heille. Siis kontekstuaalista teologiaa parhaimmillaan.

Maalaus kuin ikoni

Palautuiko taiteilijan usko enää myöhemmin? En muista, sillä siitä on yli 20 vuotta, kun luin hänen elämäkertansa. Tarkistin siitä vain blogiani koskevat olennaisimmat osat. Jäin kuitenkin pohtimaan toivon merkitystä. Mitä tapahtuu, kun kiduttaviin oloihin tuodaan toivon hauras liekki, jonka valossa ihmisraadot kestävät elämäänsä hiukan paremmin, ja kun toivon lähettiläs itse sammuttaa kynttilänsä? Mitä silloin enää on? Ymmärtääkseni van Gogh piti kuitenkin ajatuksensa itsellään. Hän oli jo menettänyt saarnalupansa ja joutui lähtemään maailmaan tuuliin omalla tavalla orpona ja toivottomana.

Ja silti, kun katson esimerkiksi parikymppisenä ostamaani van Goghin julistetta Kolme paria kenkiä (1886), jonka olen ripustanut kehyksiin eteiseemme, näen pelkissä kengissä ihmisyyden kuvan. Taiteilija on osannut vangita johonkin niin arkiseen ja yksinkertaiseen kuin mustiin kenkiin jotakin, mitä en osaa selittää pilaamatta sisäistä kuvaani. Liekö vain tulkitsijasta kiinni, mutta minulle kuva on elävää rukousta, se on huuto, huokaus, kysymys ja liekki. Voisin sytyttää kuvan eteen tuohuksen. Minulle maalaus on ikoni, ikkuna tuonpuoleiseen.

 

Lähde: Irving Stone, Hän rakasti elämää, WSOY  1996, suom. Eskola ja Helka Varho.

 

12 kommenttia

  • kirsti ellilä sanoo:

    Kiitos tekstistä, joka tuo esiin sen järkyttävän inhimillisen hinnan joka meidän nykyisellä elämänmuodollamme on. ollut ja edelleen on.Hiilestä saatiin vaurautta, mutta ihmiset se kulutti loppuun ja luonnonkin se tuhosi. Kiinnostavaa on, että tällaiset traagiset elämänkohtalot kuin kaivostyöläisillä, koettelivat van Goghinkin uskoa Jumalaan, vaikka luulisi että usko ihmiseen olisi enemmänkin syytä kyseenalaistaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Seppo Heinola sanoo:

      Englannin hiilikaivosten lasten hirvittävään tilaan kiinnitti aikanaan vakavaa huomiota ja hyvää asiassa aikaansaaden teosofi Annie Besant. Hänen miehensä oli pappi eikä kestänyt vaimonsa yhteiskunnallisuutta. Otti eron. Ja sai aikaan mettä Annielta otettiin omat lapset pois. Eihän yhteiskunnallinen äiti voi olla oikea äiti…

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Misku Välimäki sanoo:

      Kirsti, hyvin sanot. Juuri näin.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    Tuota hiilikaivostaustaa vasten on helppo ymmärtää, miksi Marx kirjoitti kommunistisen manifestinsa. Vielä 1800-luvun lopulla muun muassa Helsinki oli täynnä pieniä, pimeitä ja talvisin kylmiä ja kosteita suutarin-, räätälin-yms. verstaita, joissa lapsen ikäiset oppipojat ahkeroivat lähes ilmaiseksi viisitoista tuntia päivässä.

    Sanoiko kirkko missään, että ei, tämä ei käy. Ei sanonut. Helppo ymmärtää, miksi marxilaisuudesta, tai myöhemmin vasemmistolaisesta työväenliikkeestä tuli niin kirkon vastainen.

    Se hauras liekki, joka noihin kiduttaviin oloihin tuotiin ei ollut, ehkä van Goghin tapaisia poikkeuksia lukuunottamatta rukous, ei usko eikä kirkko, se oli sosialismi.

    Minusta jotenkin hupaisaa, että kun joku kerrankin toimii niin kuin kristityn todella tulisi toimia, mikäli ottaa uskon tosissaan, antaa toisen kenkäparin vieläkin köyhemmälle, hänet erotetaan hulluna. Niin kävisi nytkin.

    Luin tuon Stonen kirjan kauan sitten; se on yksi niistä kirjoista, joka on vaikuttanut minuun, olkoonkin, että se on kovasti romantisoitu taiteilijakuvaus. Kiitos Miskulle jälleen erinomaisesta blogista!

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Marxiin viittaus juontaa jo hänen 1840.tä luvun filosofisiin kirjoituksiin.

      Vähän Uutta Testamenttia tunteva kysyttäessä voisi hänen kirjoittamaansa hyvin katsoa Uuteen Testamenttiin kuuluvana.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Kyllä Yrjö Mäkelin vuodesta 1896.s alkaen piti sanaa yllä työväestön asiassa ja lainataan kirjoituksissa ajan pappiakin.

      Viinan kiroja vastaan painiminen oli vuosisadan lopun suuria haasteita. Huomattiin ettei pienessä sieverissä herroja vastaan voi kamppailla.

      Paljon synnytettiin lyhyessä ajassa. Työaika parani, ja keskinen hengenheimolaisuus 1900.taa luvun alkuvuosikymmenellä synnytti maahamme viitisensataa työväentaloa vuoteen 1912.sta, vai menikö hiukka ylikin.

      Tämmönen yhteys kun vielä olisi voimissaan vaikuttaisi se paljon. No, SAJ.n synty vei eteenpäin asiaa.

      Mummoni velipoika Antti Hyvönen on tehnyt koontia Mäkelinin puheista. Vielä kun koneelta löytyy voi hyvin lukasta. Passaa tähänkin päivään.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Misku Välimäki sanoo:

      Kari-Matti, aivan totta, mitä sanot sosialismista. Tuossa todellisuudessa se tuntui monista taivaan lahjalta.

      Ottaisiko nykykirkko van Goghin paremmin vastaan kuin hänen oma kirkkonsa, hankala sanoa. Äiti Teresa esim. sai toimia vapaasti, vaikka ei pappi ollutkaan. Samoin muuan amerikkalaispappi Kalkutan slummissa 1980-luvulla (Ilon kaupunki -kirja). Jos joku luterilaisista papeistamme muuttaisi sillan alle eläkseen kuten kerjäläiset, se varmaan herättäisi ihailua ja arvostusta, mutta myös kritiikkiä niissä, joille hän olisi ns. piikki lihassa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Seppo Heinola sanoo:

    Lasten yötyötä pyrittiin lakiteitse rajoittamaan Suomessa säätyvaltiopäivillä 1868. Rajoituksia vastusti tarmokkaasti mm edustaja kirkkoherra Kihlman…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Charlotta Lindfors sanoo:

    Suomessa toimi pappi Sigfrid Sirenius 1900-luvun alussa työläisten parissa. Hän oli ollut merimiespappina Antwerpenissa ja Lontoossa ja tutustunut slummityöhön. Hän perusti setlementtiliikkeen (Suomen Setlementtiliitto) ja teki työtä köyhien työläisten parissa. Hän yritti yhdistää kirkon ja työväenliikkeen. Sisällissota vaikeutti työtä, koska papisto oli valkoisten puolella. Kristillisellä työväenliikkeella on pitkät perinteet.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Reijo Mänttäri sanoo:

    Misku,

    Kirjoituksessasi oli kiinnikkeitä minunkin kiinnostuksen kohteisiin.

    van Gogh ikäänkuin ui ajankäyttööni Amsterdamissa, missä työn vuoksi olin ja kävin. Siis van Goghin tauluja, ehkä satoja, on hänen nimisessä museossa ja siellä yksin ja vaimoni kanssa kävin useita kertoja. Vietimme aikoja Provencessa samoilla alueilla kun van Gogh’kin. Hänen sairaalasänkynsä kuvasin ja pehmensin vaikutusta kun vaimoni nojasi siihen.

    Kaksi muuta neroa, van Gogh’n lisäksi on saanut huomioni ja heidän kaltaiset ihmiset myötätuntoni. Tarkoitan Aleksis Kiveä ja Mika Waltaria. En tiedä Kiven hengellisestä etsinnästä, mutta Waltarin uskoontulo ja “ympäristökokousten” pito saaristossa sivusi minun nuoruuden, varhaisnuoruuden Jumalaan kiinnittymistä. Tästä yksi kuvaava esimerkki on Waltarin ensimmäinen kirja “Jumalaa paossa”. Hän kirjoitti sen setänsä Toivon pyynnöstä Merimielähetykselle. Luin sen taas ja koin aidon, todellisen, todellisesta asiasta kerronnan. Sellainen lapsellinen, lapsenmielisen sanoma Jumalan Valtakunnasta.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Misku Välimäki sanoo:

      Kiitos kokemustesi jakamisesta, Reijo. Van Goghin museossa en ole käynyt, kun en Amsterdamissakaan, mutta tarkoitus kyllä on joskus. Varmasti vaikuttava paikka. Waltari ja Kivi ovat myös minulle tärkeitä kirjailijoita.

      Ilmoita asiaton kommentti