Herkkähipiäiset teologian opiskelijat

Teologian kursseilla törmää väistämättä uskonasioihin, aika yllättävää. Karrkoiden voisin sanoa että osalle teologian opiskelijoita kristinopin opilliset asiat ovat intohimo, kun taas joillekin ne ovat liikaa ja liian ”uskonnollisia”. Vaikka teologia on tieteenala, jossa tehdään tutkimusta samoin tieteellisin menetelmin kuin esimerkiksi yhteiskuntatieteissä, joutuu tai pääsee esimerkiksi systemaattisen teologian kurseilla käymään keskusteluita kristinuskon perusopeista ja miten niitä tulkitaan nykyään ja miten niitä on ennen tulkittu. Siinä mennään kristinuskon opilliseen ytimeen ja siuihen, mitä kukin niistä henkilökohtaisesti ajattelee.
 
Olen mielessäni tyypitellyt opiskelijoita kolmeen karkeaan ryhmään. Tämä ei tietenkään ole tutkimus tai totuus vaan subjektiivinen näkemykseni. On henkilöitä, jotka ovat vahvoja omassa uskossaan ja edustavat ehkä selkeästi jotain tiettyä herätysliikettä tai heille on syntynyt jokin tietty vahva opillinen kanta ja vakaumus. Useita siinä ryhmässä yhdistää konservatiiviset näkemykset, mutta ei toki kaikkia. Toinen ryhmä on kaikkeen kriittisesti suhtautuvia, epäileviä tuomaksia. He kyseenalaistavat kaiken (mikä on tietenkin enemmän kuin sallittua akateemisessa maailmassa ja siihen kannustetaan). Kolmas ryhmä on kristinuskon opillisiin asioihin neutraalisti, pohtivasti ja omaa suhdettaan uskoon hakevien ryhmä. Osa tästä ryhmästä on kirkkoon kuulumattomia tai muuten vaan sellaisia ”tapakristittyjä”, jotka eivät ole pysähtyneet miettimään mikä on oma suhtautuminen kristinuskon opillisiin asioihin.
 
Tunnukseton opetus antaa jokaiselle eväät pohtia kriittisesti ja rationaalisesti kristinuskon oppeja. Olen huomannut, että välillä tämä tunnuksettomuudessa pitäytyminen saa ”ykkösryhmän” opiskelijoissa osalla mielipiteet hersymään. Jotkut eivät hyväksy sitä, että avoimesti kerrotaan kuinka tieteellisin menetelmin ei voida todistaa esimerkiksi että Jeesuksen syntymän joulutarina olisi totta sellaisena kuin se UT:n kahdessa evankeliumissa esitetään. Jopa se, että kurssikirjassa torpattiin jouluevankeliumin historiallinen paikkansapitävyys erilaisilla perusteluilla, kuten tuona aikana Joosef ei olisi lähtenyt niin vaarallisille matkalle raskaana olevan vaimonsa kanssa, koettiin uskoa horjuttavana ja osan mielestä se saattoi vaarantaa opiskelijoiden uskoa kristinuskoon.
 
Kurssikirjoissa oli muitakin esimerkkejä siitä, miten alkutekstien sisältöä nykypäivänä tutkitaan ja tulkitaan uudelleen, ja uudelleentulkinta on saattanut johtaa siihen, että tarinaa ei pidetä historiallisena tapahtumana. Ja siksi osa kritisoi sellaisia kurssikirjoja. Vaikka eihän se ole merkittävää mitä joskus muinoin todella tapahtui vaan se, mitä me koemme sen meille merkitsevän.
 
Olen ollut yllättynyt kuinka jotkut teologian opiskelijat ovat herkkähipiäisiä kun tullaan uskon asioihin. Ja juuri ”ykkösryhmän” opiskelijat eli ne, joilla on useinmiten selkeä vakaumus omassa uskossaan ovat siinä kärkkäimpiä. Pidän turhana pelkoa että teologisessa tiedekunnassa annetun opetuksen vuoksi joku opiskelija menettäisi oman uskonsa kristinuskoon tai alkaisi uskoa ”väärin”. Päin vastoin, oman uskon voi löytää uudelleen, siinä voi vahvistua tai voi nähdä asioita positiivisesti erilailla myös omassa henkilökohtaisessa uskonelämässä. Useille se on kasvunpaikka ja kasvuprosessi, joskus kriisienkin kautta.

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. Lienee niin, että nuorina ihmiset ovat yleisesti ottaen mielipiteissään kovin varmoja, kuten nuo kuvatut ”ykkösluokan” opiskelijat. Itse opiskelin teologiaa jo työelämässä oltuani keski-ikäisenä 30-40 ikävuoden välillä. Minulle ei tullut mitään ongelmia sovittaa uskoa ja tieteellistä tutkimusta keskenään. Pikemminkin varsinkin eksegetiikan opintojen avulla opin ymmärtämään, että Jumala on paljon suurempi kuin osaamme ajatellakaan. Olen kiitollinen, että läksin työn ohella opiskelemaan aikoinaan teologiaa.

  2. Kysymys on myös vallankäytöstä ja sen seurauksista. Nuori, juuri lukiosta tullut opiskelijapoloinen joutuu kenties ensimmäistä kertaa elämässään tilanteeseen, jossa ex cathedra hänen maailmankuvansa kyseenalaistetaan. Ei siis ihme jos se aiheuttaa pahoinvointia. Sanonta aloittaa hengessä mutta lopettaa Helsingissä lienee tuttu. En väheksyisi ongelmaa vaan ennemminkin selvittäisin mistä se johtuu. Myöskään radikaalin maineella ratsastavat luennoitsijat eivät ole tässä suhteessa olleet kovinkaan sielunhoidollisia. Parhaassa tapauksessa jo opintojen alussa kerrotaan mistä on kysymys ja miten opiskeluun pitää suhtautua. Tässä suhteessa Joensuussa on hyvä linja. Nykyistä linjaa Helsingissä en tiedä.

  3. ” tuona aikana Joosef ei olisi lähtenyt niin vaarallisille matkalle raskaana olevan vaimonsa kanssa”

    Tuollaisella yleistävällä lauseella ei ole yksittäistapauksessa mitään arvoa. Vaikka todennäköisyys olisi yksi tuhannesta, niin vaikkapa hypoteettinen Joosefin milelipuolisuuskin tai keisarillisen käskyn pelko selittäisi matkan tekemisen.

    Asioiden todennäköisyyttä voi arvioida, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa oliko jokin ainutkertainen tapahtuma mahdollinen, saati tosi/epätosi. Jos todennäköisyyteen liitettäisin pohdiskelu siitä, miten, miksi ja kuka tarinan kyseiseen muotoon olisi saaattanut, olisi pohdiskelulla hieman enemmän arvoa.

    Kuka selittää, milloin keksityt tai muuntuneet tarinat muuttuivat niin uskottaviksi, että selväjärkisiä/johdonmukaisia (?) kirjoitaneet apostolit olivat valmiit kuolemaan uskonsa tähden? Mielen sairautta tai joukkopsykoosia teksteistään ei kai löydy!?

    Jos tieteellistä ajattelua opetetaan tuon tason logiikalla ja sen kattavuudella, niin eipä tarvitse montaa asiaa kirkossamme ja maassamme ihmetellä. Anteeksi etten osaa mielipidettäni sofistikoituneemin ilmaista

  4. Eksegetiikan ongelmana on liiallinen luottamus ”historialliseen totuuteen”. Sehän ei ole mikään varma fakta, vaan historiantutkijan lähdeaineiston perusteella tekemä rekonstruktio, joka on hyvinkin paljon riippuvainen lähtökohtaisista olettamuksista. Rationalistinen eksegetiikka ei tee oikeutta evankeliumien kirjoittajien intentiolle, se ainoastaan paljastaa, mikä voisi olla sekulaarin lähdekritiikin arvio tekstin takana olevista tapahtumista. Kirkon työssä tämmöisestä tulkinnasta ei juurikaan ole hyötyä. Varttuneempana ja elämänkokemusta omaavana ei ota liian tosissaan näitä akateemisen eksegetiikan tutkimustuloksia, sillä totuus on perin toisenlainen, jos lähtökohtana on usko elävään ja toimivaan Jumalaan. Ongelmallista on se, että nimenomaan suoraan lukiosta tuleva opiskelija, jonka oma hengellisyys on vasta nupussaan, voi todellakin menettää uskonsa, ja jos siitä huolimatta lähtee pappisuralle, on tuloksena pahimmillaan saarnoja, joilla ei ole juuri mitään tekemistä raamatun varsinaisen sanoman kanssa.

  5. Eksegetiikka on valistuksen tuote, mutta niin on nykyajan ihminenkin, joka etsii epätoivoisesti historiallista totuutta, joka aina on konstruktio. Tyhmää on, että historiallis-kriittiset menetelmät opetetaan eksegetiikassa tunnontarkasti, mutta kaikelta hermeneutiikkaan vivahtavalta ummistetaan yhtä tunnollisesti molemmat silmät.

    Piispa Otto Immanuel Collianderilla oli tapana kysyä pappiskokelaalta: ”Onko Raamattu Jumalan sanaa vai onko Raamatussa Jumalan sanaa?”.

    Itse kallistun jälkimmäisen vaihtoehdon kannalle, jolla ei olisi läpäisty beckiläisen piispan testiä. Mutta monelle opiskelemaan tulevalle Raamattu on Jumalan sanaa ja sitä tulisi kunnioittaa, jos nyt kerran teologisessa edelleen halutaan pappiskoulutus pitää.

  6. Yksinkertaisin ratkaisu Egyptin matkaan on siinä että kun tiedämme nimeä Egypti käytetyn myös Qumranin luostarista sekä Mariot-järven yhteisöstä
    niin Jeesus matkasi vanhempineen jompaan kumpaan. Qumran on todennäköisempi koska sijaitsi varsin lähellä ja siellä oli mahdolisuus saada sittemmin hyvää oppia. Kirjassa Ristin Salaisuus annetan kyllä Mariot-järvellekin hyvät perustelut. Sijaitsi lähellä Aleksandriaa.

  7. Kiitos Johanna kiinnostavasta opiskelijoiden luokittelusta. Olenkin välillä miettinyt, että mistähän puusta ne teol. yo:t nykyään veistetään.

    Varmaan opiskelijat ovat liikkeellä monista motiiveista. Mutta jotakin on jossain vaiheessa töikseenkin tehtävä. Toivottavasti srk:aan ei päädy niitä tyyppejä, jotka ”hengellistyvät” puoliväksin opiskelun loppusuoralla, kun huomaavat, etteivät pääse muualle hommiin. Siltä pohjalta ei ehkä jaksa kovin pitkään kirkon työtä.