Pääsiäinen on ollut jälleen kirkon sesonkiaikaa. Kirkkovuoden keskusjuhla ei ole jäänyt mediassa huomaamatta ja kirkon asia on näin ollut runsaasti esillä. Huomaamme, että elämme kristillisen kulttuurin keskellä ja että kirkolla on edelleen paikkansa suomalaisessa elämänmenossa.
Pääsiäisen huomioarvon ohella joudumme samalla kyselemään kirkon toiminnan tavoittavuutta ja sitä, kenen kirkko oikeastaan on. Onko reippain sanakääntein puhuvan ja kirjoittavan radikaalipapin väite keskiluokan ja vallanpitäjien kirkosta totta tai onko siinä jotakin totta? Joudumme myöntämään, että monet viettävät pääsiäistä ja tuntevat sen taustan, mutta monille kirkon toiminta on vierasta. Kirkko ja kansa ovat etääntyneet toisistaan – tai kirkko on etääntynyt kansasta.
Hiljattain julkistettiin tieto, jonka mukaan Helsingissä alle 50% lapsista kastetaan kirkkomme jäseniksi. Muualla joudumme kysymään, ovatko kirkon jäseninä vielä olevat kirkon ”asian omistajia” vai kokevatko he oman yhteisönsä vieraaksi? Vastaus on kaksitahoinen. Moni kokee kirkkonsa vieraaksi tai etäiseksi ja toisaalta kirkolla on kosketuspintoja hyvin laajojen ihmisryhmien kanssa.
Kirkon sisällä oleva ja sen itse synnyttämä ongelma on se, että kirkko toimii hengellisten palvelujen tuottajana tietyin oletusarvoin, jotka eivät vastaa enää nykyaikaa. Tuttu toteamus on, että palvelemme kirkossa vähemmistöä tai pientä ryhmää ja samalla unohdamme enemmistön eli suurimman osan jäsenistämme. ”Unohtaminen” tässä ei onneksi ole totaalista, sillä kirkon työ tavoittaa joissakin perustoiminnoissa myös ison osan enemmistöä.
Kirkon itse luoma asetelma heijastuu tietysti myös sen vähemmän aktiivisiin jäseniin, joille muodostuu tietynlainen kuva kirkosta. Se saa monen kokemaan kirkon vieraaksi itselleen. Kirkko, jossa ei ole tilaa aikuiselle uskolle tai tavalliselle kyselylle tai elämän rikkinäisyydelle, ei houkuttele välttämättä yhteyteensä. Kirkon suuntautumista ulospäin rajoittaa vielä sen hallinnon ja virastomaisuuden tuoma kankeus.
Kirkon sisällä emme ole loppuun asti puhuneet auki kirkkokäsitystämme. Kirkon toiminnan sisällä tai sen jäsenten piirissä on edelleen esillä jakoa ainakin kahdenlaisiin jäseniin. Kirkon sisällä vallitsee edelleen myös käsityksiä, jotka nousevat muusta kuin luterilaisen kirkkokäsityksen ajatuksista. Meille on kirkossa vaikeaa määritellä kristityn ”kriteereitä” ja silloin muualta tulevat vaikutteet luovat nuo kriteerit.
Luterilainen kirkkokäsitys lähtee kasteesta ja siitä, että seurakunta, kirkko muodostuu kastetuista jäsenistään. Kirkko on Lutherin mukaan ”pyhien yhteisö”, mutta pyhien erottaminen jumalattomista ei ole mahdollista tässä ajassa. Meille tulisi olla tärkeää, että kaikkia kutsutaan kirkkokäsityksemme ja kasteen pohjalta olemaan eläviä jäseniä. Kristityn minimikriteeriksi riittää, että hän on kastettu, että hän turvaa Jumalaan ja Kristukseen. Kriteeriksi tulisi riittää se, että Kristuksessa jokaisella on pelastuksen lahja uskovaisuuden tasosta ja muodoista riippumatta.
Kirkko tarjoaa hengellisiä palveluja kaikille ja joitakin palveluja erityisesti joillekin, joita kutsutaan aktiiviseurakuntalaisiksi. Kirkossa ei voi kuitenkaan olla useamman tason jäseniä, vaan kaikki ovat samalla viivalla sekä hallinnollisesti että hengellisesti. Kirkon työssä evankeliumi tulisi ulottaa erityisesti heille, jotka uhkaavat unohtaa sen. Kirkon mission tulisi ulottua heihin, jotka ovat jättäneet kirkon tai jotka eivät ole koskaan siihen kuuluneet. Vain omiensa pariin ja vain tiettyjen ryhmien pariin kääntyvä kirkko kuihtuu ajastaan. Kirkon tulee muodostua hengellisten palvelun tuottajasta erilaisten ja epätäydellisten jäsentensä yhteisöksi. Asianomistajina ovat kaikki jäsenet ja asia on Kristus.
Toivo Loikkanen
Kiitos tähänastisista kommenteista. Erityisen suurella huolella luin Juhani Veikkolan kommentin, jonka ajatuksista on syytä jatkaa tuonnempana lähemmin. Allekirjoitan täysin sen esitetyn ajatuksen, että kirjoitukseni nostaa joitakin tärkeitä kysymyksiä, mutta ei avaa tietä niiden ratkaisuun. Siksi Juhanin kommentti on tärkeää. Janne viittaa samaan asiaan kirkon toiminnan osalta.
– Omalta osaltani haluan kiittä ev. lut. kirkkoa Oarin ja Tapiolan seurakuntia uskoa vahvistavista messuista ja passioista joita saimme tänäkin pääsiäisenä kuulla kirkoissa.
Minusta vaikutti siltä, että oli runsaasti henegellisesti epätäydellisiä kristittyjä tilaisuuksissa.
Miksi näin ei ole aina ja kaikkialla Suomen seurakunnissa ? Syyt lienevät ev. lut kiekon ja seurakuntayhtymien tiedossa.
Hengellisyyden tarve ja Jumala yhteyden kaipuu ei katoa ihmisestä ennenkuin hän kohtaa uskossa Jeesuksen Kristuksen.
Kiitän edelleen Juhani Veikkolaa hänen kommentistaan. Minusta siihen on kirjattu kirkkomme yksi keskeisimmistä haasteista, jota itse omalla tavallani virittelin kirjoituksessa. Juhanin kysymys yhteisö-käsitteen avaamisesta ja sen miettimisestä, miten seurakunnista tulisi oikeasti jäsentensä yhteisöjä, on olennainen. Siihen tulisi löytää käytännön vastauksia. Sen eteen pitää nähdä vaivaa. Samalla pitää suostua muutokseen. Mitä se merkitsee vaikkapa vahvaa opetusta korostavien kohdalla tai toisaalta messun keskeisyyttä korostavien kohdalla? Kirkon jäsenet eivät tunne olevansa subjekteja, koska se mahdollisuus annetaan heille hyvin huonosti. Toisaalta uudenlaisen ja yhteisölliseen ideaan perustuvan seurakuntanäyn avaaminenkin tarvitsee sen avaajia eli jonkinlaista opetusta ja ainakin vahvaa vuorovaikutusta työntekijöiden ja jäsenten kesken. Juhani toteaa minusta oikein, ettei edes kirkkoomme rakennettu demokratia eli edustus-rakenne takaa yhteisöllisyyden toteutumista koska virkarakenteen rooli toiminnassa on niin vahva. Vaatisiko muutos kirkkomme taloudellisesta köyhtymistä merkittävällä tavalla? Kenelle silloin enää maksettaisiin palkkaa? Kenelle olisi vara maksaa palkkaa ja mitä kirkon ulkoisista rakenteista jäisi jäljelle? Lähtisikö seurakuntien omaisuus ensin realisoitavaksi vai lähtisikö keskushallinto vai mitä tapahtuisi?
”Heidän hedelmistään te tunnette heidät” (Matt 7)
Kenestä Jeesus tässä puhuu? Puhuuko hän ihmisistä vai jostakin puutarhasta? Mitä siitä pitäisi ajatella?
Jos vilja ja rikkavilja kasvavat samassa pellossa, mutta rikkaviljaa neuvotaan olemaan nyhtämättä pois, eikö se anna ymmärtää, että rikkavilja on tunnistettu, että kumpaakin lajia nähdään kasvavan?
Jeesushan ei siinä opeta itseään, vaan seuraajiaan, meitäkin.
Esitän tämän johdattelevana kysymyksenä hiukan puhuttelevalla tavalla.
Minusta kehitys on näet johtanut epätäydellisten seurakunnasta entistä enemmän täydellisten ihmisten seurakuntaan. Kun näet epätäydelliset omaan epätäydellisyyteensä ja rikkinäisyyteensä havahtuneena tahtovat rientää armahtajan luo, nyt ei tällaista juurikaan tapahdu.
Hyvin useinhan kuulemme, että kaste riittää. Elämä on kuitenkin vienyt kauas Jumalasta ja kasteen unohduksiin.
Harva tahtoo tehdä rippiä, ja useimmat tämän blogimetsän viisaat kirjoiittajat haluavat tyrmätä kaiken sellaisen Raamatun tulkinnan, joka johdattaisi ihmistä miettimään, olisiko aihetta jokapäiväiseen parannukseen ja eroon synnistä….
>> Luther kai tarkoitti, että kaikki kirkon jäsenet ovat pyhiä, koska ovat Kristuksen pyhittämiä ja sakramenttien kautta osallisia tästä pyhyydestä.>>
Olen ymmärtänyt niin, että Lutherin mielestä todellinen kirkko on
uskovien yhteisö. Sen mukaan ”jumalattomat eivät ole mikään kirkko”. Luther korostaa siis uskon merkitystä, koska yhteys toteutuu juuri uskossa.
Sakramentti ei luterilaisen käsityksen mukaan pyhitä yhtään mitään ilman uskoa.
Apologia Augustana:
Erääseen dekreettiin liittyvässä selityksessä sanotaan, että kirkko, sanan laajemmassa mielessä, käsittää sekä hyvät että pahat, edelleen että pahat kuuluvat kirkkoon vain nimellisesti, eivät todellisesti, kun sen sijaan hyvät kuuluvat siihen sekä todellisesti että nimellisesti. Monet lausumat kirkkoisien kirjoituksissa ovat juuri tämänsuuntaisia. Hieronymus sanoo: ”Sitä, joka on synnintekijä ja jonkin saastan tahraama, ei siis voi nimittää Kristuksen kirkkoon kuuluvaksi eikä Kristuksen alamaiseksi.”15
Vaikka siis teeskentelijät ja jumalattomat kuuluvat tähän todelliseen kirkkoon ulkonaisten menojen puolesta, on kuitenkin kirkkoa määriteltäessä välttämätöntä määritellä se Kristuksen eläväksi ruumiiksi eli siksi, mitä kirkko sitä nimityksensä puolesta että todella on. Tähän on montakin syytä. On näet välttämättä ymmärrettävä, mikä seikka varsinaisesti tekee meistä kirkon jäseniä, nimittäin sen eläviä jäseniä. Jos määrittelemme kirkon vain ulkonaiseksi laitokseksi, johon kuuluu hyviä ja pahoja, ihmiset eivät ymmärrä Kristuksen valtakuntaa sydämen vanhurskaudeksi ja Pyhän Hengen lahjaksi, vaan arvelevat, että on kysymys vain tiettyjen jumalanpalvelusmenojen ja ulkonaisten tapojen noudattamisesta
Jorma Ojala: Lainaat oikein Lutheria, mutta sen jälkeen kysymys on painotuksesta ja tulkinnasta, mitä ”uskovien yhteisöllä” tarkoitetaan. Se voi johtaa myös pietistiseen seurakuntakäsitykseen tai jopa vapaiden suuntien uskovien seurakunnan seurakuntakäsitykseen. Luterilaisen teologian mukaan Jumala lahjoitaa armonsa sanan ja sakramenttien kautta, jotka otetaan uskolla vastaan tai joihin tartutaan uskolla. Se on eri asia kuin meillä esillä ollut uskonratkaisu ulkoisine merkkeineen tai eri asia kuin ”malliuskovainen”. Sana ja sakramentti on aina vaikuttava, kun niiden tuoma armo otetaan vain vastaan. Lisäksi Luther opettaa, että kaikkia kastettuja tulee kohdella kristittiyinä.
Juhani Veikkola
Kiitos, Toivo tuosta kommentistasi, joka ilmestyi, kun olin jo kirjoittamassa kommenttiani. Yhdyn tulkintaansi täysin ja jatkan samoilla linjoilla.
Minun uskontulkintani mukaan puhe hyvistä ja pahoista ihmisistä – ja kirkon jäsenistä – on varsin ongelmallista, tai suorastaan hereettistä. Näin voi puhua vain se, joka lukee itsensä hyviin – ja torjuu yhteydestä pahat. Minä tiedän ja tunnen, että olen paha, syntinen ihminen, joka kelpaan Jumalan yhteyteen vain hänen armostaan. Tämän voin ottaa vastaan vain uskolla. Itse asiassa pystyn kohtaamaan ja tunnustaman syntini ja syyllisyyteni nimenomaan Jumalan armon varassa, johon luotan.
Kun kirjoitin, että kirkon jäsenet ovat pyhiä, koska ovat Kristuksen pyhittämiä ja sakramenttien kautta osallisia tästä pyhyydestä, voin sanoa tämän vain uskossa. Kirkossa ei voi olla muita jäseniä kuin armahdettuja syntisiä. Tämä pitäisi olla lähtökohtana, kun mietitään, miten kirkkoa ja sen seurakuntia kehitettäisiin enemmän jäsentensä yhteisönä toimiviksi. Ja se oli nimenomaan Toivon lähtökohta hänen kolumnissaan.
Nyt seurakuntien yhteisöllisyyden puute on ajanut kirkon jäseniä etsimään yhteisöllisyyttä nimenomaan herätysliikkeistä. Niissä on usein voimakkaampi yhteenkuuluvuuden tunne ja ihminen tuntee myös saavansa arvostusta yksilönä. Niissä yhteisöllisyys perustuu ensisijaisesti uskon laatuun, hengelliseen perintöön, yhteisiin traditioihin ja selkeään erottautumiseen uskottomista ja väärin uskovista. Meillä on jonkinlainen kirjoittamaton sopimus siitä, että nämä yhteisöt edustavat kirkossa uskovien yhteisöä, ”todellista seurakuntaa” tai ydinseurakuntaa, koska he ovat ”tiedostavia kristittyjä”. Tiedostamisesta tulee siis uskon kriteeri.
Minullakin on tämä herätysliiketausta, jossa olen tuntenut yhteenkuuluvuutta ja jonka hengellinen perintö tuntuu minusta läheiseltä. Silti olen jatkuvasti kysellyt, miten yhteisöllisyys voisi paremmin toteutua kirkon seurakunnissa. Miten sille voitaisiin luoda rakenteellisia edellytyksiä? Toivon, että tuota yhteisö-teemaa avattaisiin vielä tässä keskustelussa
Siinäpä rukousaihe kristityille, jotta yksi totuus vielä voittaisi. Tässäkin kysymyksessä sillä on vankka pohja itse Raamatussa kuin ihmiskunnan luonnollisessa jatkumossa. Eikä kannata pelästyä, vaikka leiman saisi otsaansa vanhoillisuudesta tai suvaitsemattomuudesta. Hyvän asian takia kannattaa uhrata jotakin. Perinteinen kanta on tässä kysymyksessä se pointti.
”Tässäkin kysymyksessä sillä on vankka pohja itse Raamatussa kuin ihmiskunnan luonnollisessa jatkumossa.”
Kaksi täyisn merkityksetöntä argumenttia lakiehdotusta vastaan. Ensimmäinen merkityksetön, sillä Suomessa on uskonnonvapaus, joka tarkoittaa siis mys vapautta uskonnosta. Jos käytät raamattua perusteena laille, rikot uskonnonvapautta. Toinen merkityksetön, koska biologisella jatkumolla ei ole mitään tekemistä avioliiton kanssa. Voisit samalla perusteella kieltää ne avioliitot steriileiltä pariskunnilta, liian vanhoilta pariskunnilta sekä pariskunnilta, jotka ovat päättäneet olla hankkimatta lapsia. (tiedän vanha virsi, ja tietynlainen virheellinen argumentaatio tämäkin)
Uskonnolliset yhteisöthän saisivat edelleen olla vihkimättä yhtäkään paria, joita he eivät halua. Jos puolestaan kirkon sisäpuolella on tahtoa muuttaa omaa käytäntöä, on se teidän oma asianne.
Teidän asianne, niinpä niinkin, vaikka kansankirkko seuraa liikaa ajan henkeä ja siksi hyvin vähän ollaan enää tekemisissä. Mitkä olisivat merkityksellisiä argumentteja, yksilön täysi vapaus ja palasiksi perinteiset arvot, kuten miehen ja naisen avioliiton erityisyys? Sitä ei tarvitse hyväksyä.
Arto Vesterbacka :”Jos käytät raamattua perusteena laille, rikot uskonnonvapautta. Toinen merkityksetön, koska biologisella jatkumolla ei ole mitään tekemistä avioliiton kanssa.”
Harvinaisen samaa mieltä Arton kanssa ja tässä ”iltalaulu” näille vastakkaisille ryhmille:
https://www.youtube.com/watch?v=xGX88gahUH4
Kertoisitko Samuel, miten lain muuttuminen mielestäsi huonontaisi kristinuskon tai kristittyjen asemaa Suomessa?
Tottakai se huonontaisi kristinuskon asemaa, koska se sotisi sitä itseään vastaan. Pohjoismaiden hyvinvointi on perustunut johonkin. Siunaus voidaan myös menettää.
Kristityt ovat yleensä vähemmistönä. Ihan täällä meilläkin. Suuremmilta osin maanhiljaisia. Lähinnä rukoilevat johdatusta niin yhteiskunnalle kuin yksityisesti. Jotkut kommentoivat jopa julkisesti. Ensinnäkin se tehtävä kuuluisi piipoille ja papeille, kristinuskon puolustaminen. Miten se toteutuu, on eri asia. Tämäkään ko. kysymys ei ole irrallinen, vaan vahvasti sidoksissa oppiin ja elämään.
Totean vielä Tuulalle linkkiisi liittyen, että niinpä saamme juuri lapsillekin opettaa, mikä on väärin ja sopimaton yök. Silti säilyttäen sen, ettei kukaan ole parempi toistaan Jumalan edessä. Ei tarvitse seurata saippuasarjojen mallia, vaan saa ajatella omallakin meille annetulla järjellä.Suurin osa seuraa trendejä, viisas pysähtyy tutkimaan, että missä mennään.
Samuel, oikeasti? Vähemmistö? Ei taida olla ainoataan länsimaata, jossa kristityt olisivat vähemmistö. Eikä varsinkaan mitenkään vainottu. Mistä tuo uhrimentaliteetti oikein kumpuaa, kun kokoajan pitää valittaa kuinka kristittyjä muka vainotaan ja syrjitään täällä Suomessakin? Voi, voi, kun sitä pitää kuulla sellaisiakin asioita, että ei saakaan sortaa niitä ihmisiä, jotka eivät samaan usko, tai joita raamattu käskee tavalla tai toisella sortamaan. Totuus on kuitenkin (vielä) se, että teidän käsissä on Suomen kaikki valtapaikat. Presidentti on uskovainen kristitty, eduskunnan puhemies on uskovainen kristitty, (lähes?) kaikki puoluejohtajat ovat uskovia kristittyjä, pääministeri todennäköisesti on uskova kristitty. 70 prosenttia suomalaisista kuuluu vielä kirkkoon ja pitävät itseään kristittyinä.
Kettunen: ”Pohjoismaiden hyvinvointi on perustunut johonkin.”
Niinpä, muttei ainakaan fundamentalistiseen kristinuskoon. Suomi on ainoa pohjoismaa, jossa samaa sukupuolta olevien avioliitto – edes siviilivihkiminen – ei vielä ole mahdollinen. Eikö olisi jo korkea aika liittyä tässäkin suhteessa pohjoismaisten sivistys- ja hyvinvointivaltioiden joukkoon? Ei samaa sukupuolta olevien ihmisten avioliitto ainakaan muissa pohjoismaissa ole heikentänyt kristinuskon asemaa.
Kukaan ei ole taaskaan hakenut uhriutumista. Lisäksi on ihan eri asia olla nimellisesti kirkkokuntaan kuuluva, kuin uskoaan todeksi elävä tunnustava kristitty. Se jää lopulta Jumalan nähtäväksi, oikeasti. Fundet ovat nykykielen käytössä niitä, jotka ottaa Raamatun tosissaan. Sillä onkin yllättäen elämää suojeleva vaikutus, koska siihen liittyy myös lasten edun mukainen perhekuva, Isä ja Äiti. Oikeasti. Eiköhän tämä ole tässä tällä kertaa.
Samuel, käytät ns. ”no true scottsman”-argumentaatiovirhettä. Jos joku sanoo olevansa kristitty, ei minulla ole mitään vastaansanomista. Joten ns. tapakristitytkin ovat silloin kristittyjä, jos nämä eivät sano ”en ole kristitty”.
Opiskellakseni teologiaa Helsingin yliopistossa, minun on maksettava Helsingin yliopiston ylioppilaskunnalle sadan euron vuosittainen suojeluraha. Minun mielestäni ei ole oikein, että tallainen pakko-organisaatio ottaa jäsentensä puolesta kantaa lainsäädäntöön, joka ei pätkääkään liity opiskeluun.
Nyt myös monet ammattiyhdistysliikkeet ovat ilmaisseet kannatuksensa uudelle lakiehdotukselle. Miten jokin ammttiyhdistysliike, johon kuuluu lukematon määrä jäseniä, voi ilmoittaa kaikkien jäsentensä puolesta kannattavansa lakiehdotusta? On satavarmaa, että joukossa on myös heitä, jotka eivät kannata.
Salme, saman argumentaation voisit tehdä myös kirkon osalta, mutta päinvastaisesti. Kirkon virallinen kanta lakiehdotukseen on kielteinen, mutta muutamia päiviä sitten tuli, muistaakseni, hesarissa juttu, jossa joku kirkkovaltuuston (vai mikä se korkein elin olikaan) henkilö kirjoitti, että lähes puolet tämän toimielimen edustajista kannattaisi tätä ehdotusta. Sama pätee kirkon jäsenistöön. Kuinka kirkko voi ottaa kielteisen kannan, jos osa (ehkä suurin osa) sen jäsenistöstä kannattaa lakiehdotusta?
Arto, kirkko ottaa kantaa teologisesti, oppinsa perusteella. Kirkko ei ilmoita, että suurin osa sen jäsenistä kannattaa tai ei kannata. Kirkon kannaotto perustuu kirkon voimassa olevaan kristilliseen käsitykseen avioliitosta. Se ei ole huutoäänestyksen tulos.
Salme, piti kirjoittaa edelliseen viestiin vielä, että unohtaen teologian.
Kyllä jokainen vähänkään päättelyä ja ikää omaava tietää että ei ole olemassa sellaista puoluetta tai järjestöä tai yhdistystä tjms joissa kaikki olisivat 100% samaa mieltä päätöksistä.
Ei kaikesta tarvitse tehdä numeroa. Tai korottaa itseään näkyviin, jotta erottuu varmasti massasta. Voi sen eriävän näkemyksen tuoda muillakin tavoilla esille.
Niin Albert, olen samaa mieltä, että ei sinun olisi välttämättä tarvinnut kirjoittaa kommenttiasi, sillä olisithan voinut tuoda itsesi ja tuon eriävän näkemyksesi muillakin tavoilla esille.
Salme: ”Kirkon kannaotto perustuu kirkon voimassa olevaan kristilliseen käsitykseen avioliitosta. Se ei ole huutoäänestyksen tulos.”
Mutta johtaa taatusti suuren joukon jäsenistä kävelemään kirkosta ulos.
Salme: ”Niin Albert, olen samaa mieltä, että ei sinun olisi välttämättä tarvinnut kirjoittaa kommenttiasi, sillä olisithan voinut tuoda itsesi ja tuon eriävän näkemyksesi muillakin tavoilla esille.”
Olipa nokkela oivallus Salmelta. Sinähän alat jo oppia nälvimään.
Kimmo, eikö vain? Sanotaanhan sitä, että seura tekee kaltaisekseen. 🙂
kimmo wallentin:
”Mutta johtaa taatusti suuren joukon jäsenistä kävelemään kirkosta ulos.”
Miehen ja naisen avioliitto on vuosituhansien ajan ollut ihmiskunnan perusta, ja se on myös kristillinen käsitys avioliitosta. Jos kirkon kannanotto tällaisen avioliiton puolesta johtaa suuren joukon jäsenistä kävelemään kirkosta ulos, absurdi on liian lievä sanaa kuvaamaan tuota joukkopakoa. Siinä nimittäin kolkuteltaisiin jo hulluuden rajoja.
Juha Lehtinen, älä viitsi olla naiivi.
Kirkon kannanotto miehen ja naisen välisen avioliiton puolesta tuskin aiheuttaa minkäänlaista joukkopakoa. Tästä olemme varmasti kaikki samaa mieltä. Sen sijaan kirkon kannanotto samaa sukupuolta olevien avioliittoa vastaan saattaa aiheuttaa ihmisten eroamista kirkosta.
Väite, että samaa sukupuolta olevien avioliitto uhkaa miehen ja naisen avioliittoa, on lapsellista retoriikkaa. Miehen ja naisen avioliittoa ei tarvitse puolustaa homoilta. Myöskään uutisessa mainitulla kansalaisaloitteella ei ole mitään vaikutusta miehen ja naisen väliseen avioliittoon.
Matti Hernesaho:
”Opiskellakseni teologiaa Helsingin yliopistossa, minun on maksettava Helsingin yliopiston ylioppilaskunnalle sadan euron vuosittainen suojeluraha.”
En usko. Väitän ihan pokkana, että joudut maksamaan satasen muista syistä. Lisäksi väitän, että vastaavan ”suojelurahan” uhreja ovat jokseenkin kaikki opiskelutoverisi, oppiaineesta riippumatta. ”Pakko-organisaatio” kuulostaa kovin vieraalta Suomen oloissa. Jos sinut todella on pakotettu opiskelemaan, toivottavasti löydät apua tilanteeseesi.
Miten (ja mikä) kuvaamasi ”pakko-organisaatio” on ottanut jäsentensä puolesta kantaa lainsäädäntöön?
”Väite, että samaa sukupuolta olevien avioliitto uhkaa miehen ja naisen avioliittoa, on lapsellista retoriikkaa. Miehen ja naisen avioliittoa ei tarvitse puolustaa homoilta.”
Se, ketä tässä täytyy suojella ovat lapset. On helppoa lopettaa ajattelu siihen, että jos lapsen huoltajat, homopari tai lesbopari, menee naimisiin, se on kaikille parempi. Mutta ilmaan jää kysymys lapsen toisesta biologisesta vanhemmasta.
Tähän asti laki ja valtio on tukenut lapsen oikeutta tuntea molemmat biologiset vanhempansa. Avioerotilanteessa lapsella tulee olla oikeus pitää yhteyttä ja oppia tuntemaan myös se vanhempi, joka ei elä samassa perheessä.
Miten tulevaisuudessa? Pysyykö tämä oikeus lapsella enää edes heteroperheissä avioerotilanteissa?
Muuttuuko vanhemmuuden käsite? Aletaanko lapsia vaatia avioliitto-statuksen perusteella ja suljetaanko lapsen biologinen vanhempi ”turhana” ja ”ylimääräisenä” ulos?
Nämä kysymykset on käsiteltävä. Vastustajien ja puolustajien ei kummankaan pitäisi juuttua vain siihen mitä lakialoite merkitsisi aikuisten kannalta. Lain vaikutukset ulottuvat moneen moneen asiaan yhteiskunnassa.
Tässä on pelissä paljon enemmän kuin joidenkin oikeus ”mennä naimisiin”.
Media on ollut aika hiljaa Tapio Puolimatkan kirjasta ”Lapsen ihmisoikeus: oikeus isään ja äitiin.”
Kirjassa käsitellään avioliittolain vaikutuksia paljon laajemmin, mutta pääpaino on lapsissa. Lasten isän ja äidin kaipuu on tukahdutettu, lapsi vaiennettu ja annettu ymmärtää että lapsi voi hyvin. Lapselta on vaadittu tätä, jotta kaikki näyttäisi hyvältä ja oikealta.
Monet tällaisista lapsista ovat kipunsa kanssa ”tulleet kaapista” vasta aikuisena. Kannattaa lukea tuo kirja, ainakin jos haluaa sen sisällöstä jotain sanoa.
Sari Weckroth kirjoitti: ”Tähän asti laki ja valtio on tukenut lapsen oikeutta tuntea molemmat biologiset vanhempansa.”
Asiahan on juuri päinvastoin. Suurimman osan Suomenkin historiasta laki on nimenomaan rajoittanut tätä oikeutta – vasta vuonna 1976 lapselle tai hänen äidilleen tuli mahdolliseksi selvityttää lapsen isä. Eipä isyyden selvittämiseen tosin vielä tuolloinkaan ollut kovin luotettavia keinoja.
”Aletaanko lapsia vaatia avioliitto-statuksen perusteella ja suljetaanko lapsen biologinen vanhempi ’turhana’ ja ’ylimääräisenä’ ulos?”
Näin juuri avioliitossa on aina toimittu ja toimitaan edelleen: jos lapsen äidin aviomies tunnustaa lapsen, kukaan ei voi asiaa riitauttaa. Biologisen isän ilmoittautuminen ei auta, vaan hänet suljetaan turhana ja ylimääräisenä ulos, vaikka lapsen viralliseksi isäksi tullut äidin aviomies olisi lisääntymiskyvytön tai asuisi toisella mantereella. Jos naisparin molempien osapuolen vanhemmuuden vahvistamisen helpottamista pitää luonnottomana, niin yhtä luonnotonta tämä isyyden vahvistaminen sekaparienkin kohdalla on.
Jusu Vihervaara:
”Kirkon kannanotto miehen ja naisen välisen avioliiton puolesta tuskin aiheuttaa minkäänlaista joukkopakoa.[…]”
Jusu, nyt et ole ymmärtänyt käsiteltävää asiaa ollenkaan. Kirkon kielteinen kanta tasa-arvoista avioliittolakia vastaan on samalla kannanotto miehen ja naisen välisen avioliiton puolesta. Tasa-arvoinen avioliittolaki ei aja lasten oikeuksia.
Miten on tasapuolisuuden laita? Jos toinen tekee rakkaudenosoituksen ja toinen mielenosoituksen? Eivätkö molemmat mielenilmaukset ole tarkoitetut vahvistamaan omaa kantaa ja markkinoimaan sitä myös isoon saliin?