Pappi ja sosiaalialan opiskelija Pauliina Kuokka on kirjoittanut kirjassaan Kevätjää reippaita näkemeyksiä kirkon työstä ja voimavarojen käytöstä. Kirjaan liittyvässä haastattelussa (Me Naisten nettisivut) hän sanoo muiden muassa näin: ”Seurakunnissa ajatellaan ennen kaikkea kunniallista, hyvinvoivaa veronmaksajaa, ei niitä, jotka apua oikeasti tarvitsisivat. Kirkko on hukannut perusideansa, sillä siellä käytetään paljon rahaa kärsivien ihmisten kannalta toisarvoiseen puuhasteluun.”
Tuo katkelma on vain pieni osa haastattelusta ja Kuokan ajatuksista. Se kuitenkin tiivistänee hänen kritiikkinsä olennaisimman asian. Kirjan pohjalta tehdyt haastattelut ja niiden uutisoinnit ovat herättäneet kohtuullisen paljon keskustelua. Minusta kuitenkin tuon asian äärelle pitäisi pysähtyä vielä enemmän – kaiken työn ja ”puuhastelun” keskellä ja niistä huolimatta.
Kirkon ideasta ja siitä nousevasta toiminnasta on tervetullutta nostaa keskustelua. Kuokan esittämät kriittiset näkemykset tuntuvat yksipuolisilta ja sitä ne kaiketi ovatkin. Ne nostavat kuitenkin esille olennaisen kysymyksen:Mikä ja mitä kirkko on ja mitä siellä tehtävän työn pitäisi olla?
Kirkon ajatteleminen kirkon työnä on tietysti puutteellinen näkökulma, koska kirkko on kaikkien jäsentensä yhteisö. Kuokan kritiikki kohdistuukin kirkon resurssien käyttöön ja juuri kirkossa tehtävään työhön ja kirkon toimintaan.
Kuokan esille nostama kritiikki tuo melko mustavalkoisen asetelman: Kirkon nykyinen toiminta kärsivien kannalta toisarvoisena puuhasteluna ja toisaalta nykyisestä täysin poikkeava panostaminen juuri kärsivien auttamiseen ja ihmisten arjen kysymyksiin vastaamiseen.
Perinteinen, helppo ja samalla mielestäni oikea vastaus on, että molempia noita tarvitaan ja ettei toinen voi olla oikeastaan ilman toista. Ehkä entistä kriittisemmin meidän pitää oikeasti katsoa sitä, miten kirkossa ja yksittäisissä seurakunnissa tehtävä työ alkaa ruokkia itse itseään. Oma havaintoni on, että kaikki työntekijät joitakin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta kokevat ja mieltävät oman työnsä erittäin tärkeäksi. Se on hyvä asia ja samalla se on muutosta jarruttava tekijä. Työn tekemisen muutos on vaikeaa, kun jokainen kirkossa toimina kokee tekevänsä äärimmäisen tärkeää työtä eikä koe voivansa tai ehtivänsä tehdä muuta.
Kirkossa on alkuseurakunnan ajoista lähtien liturgia eli yhteinen rukous ja sakramenttien toimittaminen ja toisaalta kärsivien auttaminen kuuluneet yhteen. Vanhastaan on sanottu, että palvelu lähtee alttarilta. Nykyisin julistus ja palvelu asetetaan usein valitettavasti toistensa vastakohdiksi ja vielä niin, että palvelu nähdään vähemmän tärkeäksi ja evankeliumin julistukselle alisteiseksi. Tämä on näkynyt muiden muassa keskustelussa lähetystyöstä ja kansainvälisestä diakoniasta.
Kuokan kriittisiin näkemyksiin liittyy kirkon työntekijöiden vuosikymmeniä pitämä puhe siitä, että ”pitää mennä kansan pariin” ja siitä, että seurakunta-aktiiveja ei pidä palvella liikaa, jotta voidaan tehdä muutakin. Tämä keskustelu on edelleen käynnissä ja kesken. Kirkossa tavoitamme valtavasti ns. tavallisia seurakuntalaisia monien perustoimintojen kuten lapsi-, nuoriso- ja rippikoulutyön, musiikkityön, diakoniatyön ja kirkollisten toimitusten kautta. Näissä tapahtuva toiminta ei ole ”puuhastelua”, mutta kontakti seurakuntalaisten kanssa voi jäädä ohueksi. Kirkon diakoniatyöntekijät ovat erikoistuneet työskentelemään vähäosaisten, syrjäytyneiden ja muiden muassa eri vammaisryhmien kanssa.
Pauliina Kuokan kritiikin pohjalta on vaikea tehdä valmista ohjelmanjulistusta ja toimintatapojen muutosta kirkolle, seurakunnille, työntekijöille ja seurakuntien vastuunkantajille. Yksi johtopäätös on se, että muutosta tarvitaan. Toinen on omien toimintatapojen kriittinen tarkastelu ja muutosvalmius sen jälkeen. Kolmas on miettiä, miten kirkon työssä ihmisten ja maailman kärsimys otetaan todesta ja miten se voitaisiin ottaa enemmän todesta. Voisiko kirkko ja sen toiminta olla enemmän risaista ja arkista eikä aina siistiä ja kelvollista sekä sellaisia ihmisiä varten? Ja miten vähennämme sitä työtä, mitä kirkon organisaatiossa teemme toisillemme organisaation tuottamana
Kirkon työntekijöiden työedut ovat ehkä joissakin asioissa vielä hitusen paremmat ja joissakin asioissa huonommat kuin muulla julkisella sektorilla. Työn etuna on suhteellisen vakaa työsuhdeturva toistaiseksi ja melko vapaa työ. Palkkauksen perusteella arvioituna kirkon työväki on keskiluokkaista ja –palkkaista vaikka joukossa on myös pienipalkkaisten ryhmiä. Kirkko ei mielestäni haaskaa veroja työntekijöiden hemmotteluun. Suurempi kysymys on, haaskaako se resursseja muuten ihmisten tarpeita ajatellen huonolla tavalla?
Toivo Loikkanen
Rebekka Naatus v.2.o
Vai Sadinmaan paluu, osa 1.
Negatiivisuudella ja kritiikillä saa toki enemmän otsikoita.
Näinhän aito huoli oikeudenmukaisuuden ja laupeuden toteutumisesta on tapana kampata: ”Negatiivisuudella ja kritiikillä saa enemmän otsikoita.”
Ari, yritän hämärästi etsiä langanpäätä ajatukseen siitä, mitä haluat sanoa. Vai onko pointtisi juuri tämä: Negatiivisuudella ja kritiikillä saa toki enemmän otsikoita.?
Toivo lähtee samasta ajatuksesta, joka minullekin tuli mieleen. Jokainen pitää juuri omaa tärkeysjärjestystään oikeana. Työssä olevien kohdalla usein juuri omaa työtään luovuttamattomana.
Normaalioloissa seurakunnan työalat eivät ole kaukana toisistaan. Diakonia on myös vanhustyötä, ja sitä tehdään yhdessä pappien kanssa. Se on myös perhetyötä, jota tehdään yhdessä lapsi-, varhaisnuoriso- ja perhetyön kanssa. Hyvässä seurakunnassa ei ole juopia työalojen välillä eikä resursseista kilpailla.
Nyt olisi hyvää asiaa kysyvällä blogilla kasvot, mutta missä luuraavat innokkaat kommentoijat. Seurakunnan toimintaan ollaan tyytyväisiä ja miksipä ei oltaisi kun paremmastakaan ei ole tietoa. Tiedä sitten miten paljon Sola Fides vaikuttaa, mutta voisihan sitä edes hiukan tuumata olisiko Fides Caritate Formata ollut kuitenkin parempi lähtökohta hengelliselle opetukselle. Mitä se muuten seurakunnassa tarkottaa. Onko se vaan sen muistuttamista, että Toivossa on hyvä elää ja että Jumalan Armoa on tarjolla kaikille, joka päivä ja aivan ilmaiseksi huolimatta siitä, ettei tämä ole edes Paavalin opetusta. Onkohan yhtään pappia, jota ei sieppaisi joskus kirkon ymmärrys Ihmisen kyvyttömyydestä kehittyä henkisesti ja moraalisesti. Kaiken huipuksi kirkko sanoo tämän johtuvan sikiämisessä lahjaksi saamastamme perisynnistä. No jos näin olisi, niin missä tämä hengellisen perisynnin substanssi oleilee sen aikaa, kun Ihmisen alku elollistuu äitinsä kohdussa. Kirkkommehan ei suostu sanomaan lapsen alun elollistumisikää vaikka terveydenhoidon ammattihenkilöstö aborttiasiassa sitä vakaumusasian perustelussa tarvitsisi. Niin, olisiko sitten syynä se, että kirkko vieläkin pitää tytön elollistumisikää puolet pitempänä kuin pojan. Miksi epäjumalanpalvontaa ei haluta paljastaa. Sitä voivat olla myös sanat ja asenteet. Mitä merkitsee uskominen tai tunnustaminen, jos asioihin ei liity kilvoitteleminen. Kummallakin pääsee papiksi ja luottamusmieheksi .
Jos lähdettäisiin ihan Jumalasta asti, kun kerran seurakunnan toimista puhutaan. Se ajatus siitä, että Jumala (elämä/maailma) olisi vain hyvä, on törkeää pilaa ja halveksintaa meitä/niitä kohtaan, joille elämä ei todellakaan ole sellaisena näyttäytynyt eikä näyttäydy. Kristinuskon Jumalakuvassa on kuitenkin sellainen hassu piirre, että ihmiseksi tulleena Jumalana Jeesus tietää, millaista on olla ihminen ja siksi puolustaa meitä muita isän hylkäämiä. Voisiko tämä olla lähtökohta? Saako kirkossa olla heikko ja syntinen? Heikkona olo kuuluu kaikille tai sitten ei kellekään. Kysehän on toimintakulttuurista. Ihan liikaa olen ollut seurakunnissa, joissa ensin piti olla täydellinen ja sitten siitä vielä parannettava 🙁
Elias Tanni :”Jumala (elämä/maailma) olisi vain hyvä, on törkeää pilaa ja halveksintaa meitä/niitä kohtaan, joille elämä ei todellakaan ole sellaisena näyttäytynyt eikä näyttäydy.”
Jumala on hyvä, mutta se mikä ”meille näyttäytyy” ja tulee tietoiseksi, on jäänne ihmiskunnan syntiinlankeemuksesta, josta ihmiskunta toipuu ”pienin askelin” Kristuksen avulla, jos tahtoo. Mielestäni hyvä ohje kaikille teologeille ja erityisesti apostolisen suksession piiriin kuuluvalle papistolle on tämä:
“Pray as if everything depends on you, work as if everything depends on God.” (sacred space 5.10.14)
Ei syntiinlankeemuskaan olisi tapahtunut Jumalan sallimatta.
Minäkin koen niin, että Jumala ei ole hyljännyt minua/meitä, vaikka minulle/lähipiirilleni on tapahtunut paljon sellaista mitä en olisi toivonut tapahtuvan. Oikeastaan olen jaksanut kaiken läpi juuri siksi, että tiedän Jumalan olevan hyvä. Uskon myös lupaukseen ”Kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat ja ovat hänen aivoituksensa mukaan kutsutut”. Elämä on suuri mysteerio.
Elias Tanni :”Ei syntiinlankeemuskaan olisi tapahtunut Jumalan sallimatta.”
On paljon kiistelty siitä, onko ihmisellä vapaa tahto vai ei. Käsitykseni mukaan ihminen luotiin olennoksi, jolla oli vapaa tahto ja hän myös käytti tahtoaan tavalla, jota sanomme syntiinlankeemukseksi. Ihmisellä on yhäkin vapaa tahto. Nyt asia on kuitenkin riippuvainen siitä, haluaako ihminen käyttää vapaata tahtoaan toipuakseen syntiinlankemuksensa seurauksista vai ei.
Jos Jumala loi vapaan tahdon (tai ainakin illuusion siitä) ihmiseen, Hän varmasti myös tiesi, että ihminen voi käyttää tätä lahjaa myös väärin.
Elias, siksipä juuri se on ”vapaa tahto”. Jumala ei pakota käyttämään vapaata tahtoa vain oikeaan ja hyvään. Verauskuvallisesti Jumala on kuin tuhlaajapojan isä, joka antoi poikansa valita tahtonsa mukaan, mutta rakasti koko ajan poikaansa ja odotti häntä ja otti iloiten vastaan takaisin tulleen poikansa.
Elias Tanni :”Jos Jumala loi vapaan tahdon (tai ainakin illuusion siitä) ihmiseen, Hän varmasti myös tiesi, että ihminen voi käyttää tätä lahjaa myös väärin.”
Kyllä, ja ”siksipä hän antoi ainokaisen poikansa” jne. Mielestäni ihmiskunnan ”teleologinen tehtävä” on elämässään todistaa, onko heillä todella ”vapaa tahto” seurata Jumalan poikaa ja noudattaa Rakkauden kaksoiskäskyä vai ei, ja tämä päätös on jokaisen itse tehtävä. Asia on kuten Jeesus vastasi Pontius Pilatukselle, kun tämä kysyi Jeesuksen kuninkuudesta: ”Sinäpä sen sanot.”
Kiitos tähanastisesta hyvästä kommentoinnista ja keskustelusta. Eliaksen kommenttiin liittyen huomasin, että Pauliina Kuokka nosti Sana-lehden haastattelussa esille Jumala-kysymyksen ja kysymyksen siitä, onko kirkolta Jumala hukassa. Kysymykseen Jumalasta ja sen hukassa olemisesta hän liittää sitten kysymyksen siitä, tehdäänkö kirkossa olennaisia asioita.
Jumala ja vapaa tahto: Luther ainakin opettaa, että meillä ei ole vapaa tahto (kirjassaan Sidottu ratkaisuvalta) vaan toimimme aina synnin sitomina, poispäin JUmalasta ja hänen tahdostaan.
Pekan ”elollistumisikä”-juttua en ymmärrä. Pekka nostaa kyllä hyvän kysymyksen uskon ja kilvoittelun yhteydestä. Tiivistän itse: Usko ja rakkaus (ml. kärsivien auttaminen ja kaikenlainen diakonia) kuuluvat yhteen!
Toivo ,kysymyksessäsi on syvyyttä enemmän kuin ekalla kertaa huomaavat ne, joille kyse on vain valtapolitiikasta. Vähän niin kuin huomasi siitä keskustelusta, joka tuli seurakuntanne ehdokkaaksi pyrkijästä, joka tunnustautui ateistiksi (kommenttisi aiheesta muuten ansaitsevat kunnioitusta). Ihminen tulee oman syvyytensä, totuus- , ihmis- ja Jumalakäsityksensä kanssa seurakuntaan joko kirkonpenkkiin, töihin tai luottamustehtäviin ja ponnistaa niistä. Siksi tällaisista kysymyksistä ei koskaan saisi tehdä vain pinnallista päivänpolitiikkaa (puoluepolitiikasta puhumattakaan).
Tehdäänkö kirkossa olennaisia asioita? Ainakin köyhyyden poistaminen ja toisten auttaminen ovat olennaisia, jos vähääkään Raamattua tutkii. Sen sijaan kirkon sisäisten byrokratioiden ruokkiminen ja pönkittäminen eivät.
Elias Tanni :”Ainakin köyhyyden poistaminen ja toisten auttaminen ovat olennaisia, jos vähääkään Raamattua tutkii”
”Vähänkin” Raamattua 10-vuotiaasta asti tutkineena, pidän kirkon olennaisena osana sitä, että se ”maallisessa regimentissä” on aisteille havaitsemattoman Jumalan kasvot. joka ilmentää Jumalaa, joka pelastaa ihmiskunnan. Henk.koht. kokemuksen mukaan olen lapsesta asti ihmisenäkin ”auttanut toisia” ja ”pyrkinyt poistamaan köyhyyttä” jopa siinä määrin, että isäni kielsi ”tuon touhun” harjoittamisen murrosiässä sanomalla avustamani yhden vankilasta saamani kirjeen jälkeen, että tuo ”Mathilda Wreden leikkiminen loppuu nyt tähän”.
Tanni: ” Ainakin köyhyyden poistaminen ja toisten auttaminen ovat olennaisia, jos vähääkään Raamattua tutkii.”
Totta. Köyhyyden poistaminen ja toisten auttaminen ovat olennaisia asioita vaikkei tutkisi Raamattuakaan. Ne ovat vain valitettavasti kirkon tekemistä asioista aivan lapsipuolen asemassa, kun se sanan ja evankeliumin julistus tuppaa olemaan pääasia. Näinhän se kai pitää ollakin, koska kirkko ei ole hyväntekeväisyysjärjestö, mutta turha sitä on hyväntekeväisyysjärjestönä jäsenille mainostaakaan, jotta jäsenet pysyisivät edelleen jäseninä.
Kirkko käyttää verotuloistaan naurettavan pienen osan diakoniaan ja ihmisten auttamiseen. Taitavat verotulot huveta pääasiassa ”toisarvoiseen puuhasteluun” sekä henkilöstö- hallinto- ja kiinteistökuluihin.
Kuokka on täysin oikeassa sanoessaan: ”Seurakunnissa ajatellaan ennen kaikkea kunniallista, hyvinvoivaa veronmaksajaa, ei niitä, jotka apua oikeasti tarvitsisivat. Kirkko on hukannut perusideansa, sillä siellä käytetään paljon rahaa kärsivien ihmisten kannalta toisarvoiseen puuhasteluun.”
Kimmo W, olet pitkälti oikeassa. Kirkko voisi käyttää enemmän rahaa ihmisten palvelemiseen ja paljon vähemmän joutavaan hallintoon. Kirkon hallinto on raskas ja vaikea muisto rikkailta vuosilta moninkertaisine päällekkäisyyksineen (seurakuntayhtymät, rovastikunnat, hiippakunnat, kirkkohallitus, kirkolliskokous…).
Myös tuo on totta, ettei kirkkoa saisi mainostaa hyväntekeväisyysjärjestönä, vaan sen pitäisi pysyä uskollisena perustehtävälleen.
Ja Kuokan sitaatista olen myös samaa mieltä.
kimmo wallentin:”Kirkko käyttää verotuloistaan naurettavan pienen osan diakoniaan ja ihmisten auttamiseen. Taitavat verotulot huveta pääasiassa “toisarvoiseen puuhasteluun” sekä henkilöstö- hallinto- ja kiinteistökuluihin.”
Kirkon toimintakulut olivat evl.fi –sivustolta löytyvän tiedon mukaan v. 2012 n. 1052 miljoonaa ml. avustukset kirkon keskusrahastosta ja myyntituotot yms.
Kuluista lapsi- ja nuorisotyön osuus oli 32%, seurakuntatyön 27%, palvelun 13%, hautaustoimen 11%, musiikin 6%, lähetyksen ja kansainvälisen diakonian 5%, tiedotuksen ja viestinnän 4%, kirkonkirjojen pidon 2%, muun toiminnan 0,1% ja kiinteistötoimen 0,1%. Seurakuntatyöhön sisältyvät jumalanpalvelusten ja kirkollisten toimitusten lisäksi aikuistyö, yhteiskunnallinen työ ja sielunhoito.
Diakoniatyöstä sanotaan, että ”Diakoniatyön painopiste on henkisessä ja hengellisessä auttamisessa, mutta viimeisen 15 vuoden aikana konkreettista apua kuten ruokakasseja tai -kuponkeja on jaettu entistä enemmän. Diakoniatyö joutuu täydentämään myös mielenterveyden avopalveluja. Diakonian ohella muita palveluita ovat perheneuvonta, sairaalasielunhoito ja Palveleva puhelin.”
Kirkon työ on työtä ihmiseltä-ihmiselle ja työssä ei havaintoni mukaan ole välttämättä käytössä ”valtion virastoissa virallisesti noudatettava työaika”, vaan siitä joustetaan erityisesti hengellisen työn osalta. Mitä haluaisit karsia?
Tuula, Evl.fi kertoo seurakuntien menoista vuodelta 2013 seuraavaa:
Seurakuntien toimintakulut olivat noin 1046 miljoonaa euroa vuonna 2013. Muita kuluja olivat investointimenot, keskusrahastomaksut, verotus- ja rahoituskulut.
Henkilöstökuluihin meni lähes kaksi kolmannesta eli 637 miljoonaa Investointeihin seurakunnat käyttivät 124 miljoonaa euroa. Investoinneista 73 miljoonaa käytettiin kiinteistömenoihin.
Seurakunnat maksoivat 20 miljoonaa euroa verohallinnolle kirkollisverotulojen kannosta.
Seurakunnat maksoivat kiinteistöveroa yhteensä noin 11 miljoonaa euroa.
Seurakunnat jakavat monenlaisia avustuksia sekä kotimaahan että ulkomaille: Diakonia-avustuksia annettiin noin 8 miljoonaa euroa, lähetystyön osuus oli 19 miljoonaa euroa ja Kirkon Ulkomaanapua ja Merimieskirkkoa seurakunnat tukivat yhteensä viidellä miljoonalla eurolla. Muita avustuksia seurakunnat antoivat esimerkiksi seurakunnan toiminnassa mukana oleville yhdistyksille ja järjestöille.
Diakonia-avustuksiin käytettiin siis 8 miljoonaa, eli peräti 0,76% menoista!
Tiedot löytyvät täältä:
http://evl.fi/EVLfi.nsf/Documents/1822CDF7E88AECE2C22572E5003AFD03?OpenDocument&lang=FI
kimmo wallentin,
Kiitos tiedoista. Tästä osoitteesta löytyvät varojen käyttöä v.2012 koskevat tiedot:
http://evl.fi/EVLfi.nsf/Documents/42F4A1E240018523C2257384003CF0AD?OpenDocument&lang=FI
Kirkon henkilöstökuluista puolestaan on kertonut Kirkko ja Kaupunki –lehti maaliskuussa 2013 näin:
”Kirkon työmarkkinalaitoksen tilaston mukaan seurakuntapastorin palkka on keskimäärin 3 102 euroa kuukaudessa. Diakoniatyöntekijälle maksetaan 2 518 euroa ja nuorisotyönohjaajalle 2 435 euroa. Kirkon suurin ammattiryhmä, lastenohjaajat, ansaitsee 2 051 euroa. Kirkkoherran keskimääräinen palkka on 4 411 euroa.
Lukuja verratessa on hyvä muistaa, että palkat ovat keskimääräisiä ja niihin on laskettu mukaan työkokemuksen tuoma henkilökohtainen lisä. Esimerkiksi nuori seurakuntapappi, jolla työkokemusta ei vielä ole, saa 2 596 euroa. Diakoniatyöntekijällä ja nuorisotyönohjaajalla vastaava palkka on 2 136 euroa, lastenohjaajalla noin 1 900 euroa.”
Et vastannut kirkkoa koskevaan kysymykseen ”Mitä haluaisit karsia?”
Tuula, kysyt mitä haluaisin karsia. Minä pidän toisarvoisena puuhasteluna kaikkea mikä liittyy hengellisyyteen ja jumaluskoon. Kaiken sen voisi siis minun puolestani karsia.
Vanhojen, kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden kirkkorakennusten hoito ja säilyttäminen on toki mielestäni aiheellista, mutta uusien rakentamisessa ei ole mitään mieltä. Kirkkoja maassamme on ihan riittävästi koko ajan vähenevälle käyttäjäkunnalle. Turha noita Tapiolan kirkon kaltaisia betonibunkkereita on enää lisää rakentaa turistien ihmeteltäviksi.
Toki ymmärrän, että kirkko on kirkko eikä mikään hyväntekeväisyysjärjestö ja että sen ydintehtävä on se sananjulistus, mutta tuolla miljardin vuotuisella potilla voisi tehdä paljon enemmän hädänalaisten ihmisten auttamiseksi karsimalla vaikkapa nyt aluksi raskasta hallintoa.
Pelastusarmeijan sanotaan jakavan soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa. Kirkko voisi jakaa enemmän sitä soppaa ja saippuaa ja jättää hengellisen julistushomman vähemmälle toisarvoisena puuhasteluna.
kimmo wallentin :”Kirkko voisi jakaa enemmän sitä soppaa ja saippuaa ja jättää hengellisen julistushomman vähemmälle toisarvoisena puuhasteluna.”
Juuri tuonkaltaisten mielipiteiden vuoksi olen henk.koht. sitä mieltä, että kirkon päätöksenteko-organisaatiossa on oltava vain kirkon toiminta-ajatusta ja kirkkolakia ja –järjestystä arvostavia luottamushenkilöitä.
Kun olin ortodoksikirkon jäsen , ”puuhastelimme” talkootyönä uuden tsasounan paikkakunnalle, jossa sellaista ei aiemmin ollut, vain sen vuoksi, että olisi paikka missä ”puuhastella” Jumalan kasvojen edessä.
” Kirkko voisi jakaa enemmän sitä soppaa ja saippuaa ja jättää hengellisen julistushomman vähemmälle toisarvoisena puuhasteluna.” Kimmo W.
Minun mielestäni asia on juuri päinvastoin. Jos kirkko toimisi kuten Kimmo ehdottaa, niin se olisi sama kuin hevonen valjastettaisiin rattaiden taakse.
Sopan ja saippuan jakaminen kumpuaa perustehtävästä, hengellisestä julistushommasta (Kimmon sanontaa käyttäen). Kirkossa laupeuden työ on seurausta julistetun sanan mukaisesta toiminnasta Jeesuksen esimerkin mukaan.
Ps, toinen asia on sitten se, ovatko hallintorakeneteet liian raskaat jne.
Jaahans täällä on käynnissä vapaa-ajattelijoiden kampanja kirkon vääristyneestä rahanjaosta, kun niin murto-osa annetaan avustuksina diakoniaan. Että se ulosannettu ja selkeästi tilastoitava rahan määrä merkitsee, se on se tärkein mittari, ei mikään muu.
Kuten aikaisemminkin on vähän sivuttu, niin eniten menee rahaa palkkoihin. Siis meihin työntekijöihin. Meihin, jotka kuitenkin tapaamme ihmisiä ja yritämme parhaamme mukaan hoitaa leiviskämme, jotkut jopa varsin suurella motivaatiolla. Näin tekevät varmasti myös diakoniatyöntekijät. Eli Kimmo Wallentinin hengenkumppaneiden mielestä tällaisella palkkatyöllä ei ole mitään merkitystä, sillä ei saavuteta mitään, se ei auta ketään eikä sitä tarvitse huomioida. Se, että kuuntelee toista, antaa aikaa, kulkee rinnalla, se on tyhjänpäiväistä. Ainoastaan rahaa pitää antaa paljon ja ainoastaan niin on hyvä. Outoa. Tulee mieleen puheet, jossa syytetään kun rahaa jaetaan kehitysyhteistyöhön holtittomasti ilman kontrollia ja sitäkin pidetään pahana. Koittakaa nyt päättää kumpi on parempi käytäntö. Ilmeisesti kirkon pitäisi jakaa rahaa kuitenkin täysin ilman mitään kontrollia. Kontrollia, joita palkatut ihmiset tällä hetkellä tekevät. Johon siis myös menee rahaa. Niihin palkkoihin, muun muassa. Ja niihin rakennuksiin, joissa ihmiset työskentelevät. Talvella olisi tosi hankala pitää vastaanottoa ulkotiloissa…
Onko työmies palkkansa ansainnut? En tiedä. Pitäisikö kaikkien seurakuntien työntekijöiden olla vapaaehtoisia? Tai jos saisimme palkkaa, sen pitäisi olla minimaalista. Koska kutsumuksestahan tätä työtä tehdään, joo. Kysymys kuuluu, kuka meitä sitten elättäisi? Kuinka moni olisi valmis ottamaan aviopuolisokseen kirkon työntekijän, jonka edellytettäisiin antavan kaikkensa kirkolle, mutta rahaa ei työstä tipu. Kuinkahan tyytyväisiä sellaisen perheen lapset olisivat oloonsa. Moniin kirkon töihin vaaditaan kuitenkin suhteellisen pitkä koulutus. Miksi siis ylipäätänsä kouluttautua, jos sen tuloksena ei ole toimeentuloa? Kyllä ne elämän raadollisuudet iskevät myös kirkon työntekijöihinkin.
Ajatus, että kaikki hengellisyyteen ja jumaluskoon on toisarvoista puuhastelua ja kaiken sen voisi siis karsia on kirkon osalta absurdia. Kun se nimenomaan on kirkon kannalta kaiken ytimessä ja sieltä kaikki lähtee. Ilman sitä ei ole kirkkoa. Mutta sehän onkin joidenkin tahojen suuri tavoite, että kirkkoa ei olisi olemassakaan.
Hallinnosta… Sitä tarvitaan, väkisinkin. Sitä tarvitaan myös sen takia, että on vaatimuksia ja tehtäviä, joiden täyttämiseksi tarvitaan hallintoa. Jos hallintoa halutaan vähemmäksi, pitää tehtäviä ja velvollisuuksia vähentää. Se tuntuu olevan varsin vaikeaa, se on huomattu myös valtion taholla. Määräysten takana on yleensä tarkoitus tuottaa ihmisille parempia tai tasapuolisempia palveluja tai parantaa ihmisten turvallisuutta ja yhdenvertaisuutta. Niistä karsiminen on vaikeata, kaikkihan me haluaisimme pitää kiinni niistä palveluista jotka ovat just meille tärkeitä. Muiden tarvitsemista palveluista on helpompi karsia, vai kuinka?
Tuula” :Kun olin ortodoksikirkon jäsen , ”puuhastelimme” talkootyönä uuden tsasounan paikkakunnalle, jossa sellaista ei aiemmin ollut, vain sen vuoksi, että olisi paikka missä ”puuhastella” Jumalan kasvojen edessä.”
Mitä hyötyä siitä tsasounasta kellekään on? Olisitte puuhastelleet vaikka nyt esimerkiksi sairaalan tai asuntoja asunnottomille tai vaikkapa yömajan.
Mitä ihmettä varten siellä Jumalan kasvojen edessä pitää olla jatkuvasti puuhastelemassa? Eikös se riitä, että kerran kuulee ne iänikuiset tarinat? Miksi niitä samoja juttuja pelastuksesta ja armosta sun muusta pyhästä pitää toistaa jatkuvasti messusta toiseen? Ja miksi ihmisen pitää ruinata rukoilemalla kaikenlaista? Pitäisihän sen Jumalan tietää, jos on kaikkitietävä, mitä luomansa ihmiset tarvitsevat ja huolehtia rakkaista lapsistaan ilman rukoilemistakin.
Tuntuu moinen messuaminenkin turhalta puuhastelulta.
Salme: ”Sopan ja saippuan jakaminen kumpuaa perustehtävästä, hengellisestä julistushommasta (Kimmon sanontaa käyttäen). Kirkossa laupeuden työ on seurausta julistetun sanan mukaisesta toiminnasta Jeesuksen esimerkin mukaan.”
Et kai ihan tosissasi väitä, että apua tarvitsevien ihmisten auttaminen kumpuaa yksinomaan hengellisestä julistamisesta ja että ilman tuota Jeesuksen esimerkkiä ei muka voisi harjoittaa hyväntekeväisyyttä??? Siis toisin sanoen yrität väittää, että uskonnoton tai ateisti ei voisi tehdä hyväntekeväisyystyötä???
Voin kertoa sinulle, että kyllä moraalikäsitykset ja ”kultainen sääntö” – joka ei ole Jeesuksen keksintöä – toimii uskonnottomienkin keskuudessa ihan yhtä hyvin kuin uskovaistenkin keskuudessa.
Jos sitä hengellistä toisarvoista puuhastelua ja siihen käytettäviä verovaroja vielä lisättäisiin, niin kuin esität, niin vielä vähemmän jäisi varoja sopan ja saippuan jakamiseen, joka on ainoa tärkeä asia, mihin kirkko, joskin naurettavan vähäisen osan keräämistään verovaroista käyttää.
Salomäenpää.
Haluaisin ensinnäkin saattaa tietoosi, että en lukeudu vapaa-ajattelijoihin enkä mihinkään muuhunkaan hengellistä vakaumusta tai kirkkoa kritisoivaan tai vastustavaan kuppikuntaan. En käy myöskään minkään sorttista kampanjaa minkään puolesta tai mitään vastaan. Kirjoitin jo tuolla ylempänä, että: Köyhyyden poistaminen ja toisten auttaminen ovat olennaisia asioita vaikkei tutkisi Raamattuakaan. Ne ovat vain valitettavasti kirkon tekemistä asioista aivan lapsipuolen asemassa, kun se sanan ja evankeliumin julistus tuppaa olemaan pääasia. Näinhän se kai pitää ollakin, koska kirkko ei ole hyväntekeväisyysjärjestö, mutta turha sitä on hyväntekeväisyysjärjestönä jäsenille mainostaakaan vain siksi, että jäsenet pysyisivät edelleen jäseninä.
Kirkkoon kuuluvista suomalaisista suuri osa kuuluu kirkkoon vain siksi ,että on lapsena kastettu, ei ole viitsinyt/huomannut erota ja pitää kirkon tekemää diakoniatyötä tärkeänä, jota se tietysti onkin, mutta se on nostettu arvoaan suurempana asiana esiin kirkon tekemisistä, kun halutaan perustella jäsenille jäsenenä pysymisen mielekkyyttä.
”Et kai ihan tosissasi väitä, että apua tarvitsevien ihmisten auttaminen kumpuaa yksinomaan hengellisestä julistamisesta ja että ilman tuota Jeesuksen esimerkkiä ei muka voisi harjoittaa hyväntekeväisyyttä??? Siis toisin sanoen yrität väittää, että uskonnoton tai ateisti ei voisi tehdä hyväntekeväisyystyötä???” Kimmo W.
Kimmo, älähän nyt taas yritä laittaa suuhuni sanoja, joita en ole sanonut. En ole väittänyt että uskonnoton tai ateisti ei voisi tehdä hyväntekeväisyystyötä. Sanoin, että KIRKOSSA laupeuden työ pohjautuu/kumpuaa kirkon ydinsanomasta Jeesuksen esimerkin mukaan.
Siis, jos uskonnoton tai ateisti (sinun termejäsi) haluaa tehdä hyväntekeväisyystyötä, hän voi tehdä sitä muuallakin kuin kirkon kautta. Tämä siksi, että hyvänkeväisyystyön tekeminen kirkon kautta, ei oikeuta vaatimusta poistaa/vähentää kirkon perustehtävää eli sananjulistusta tai halveksimaan sen merkitystä.
Hyväntekeväisyyttä voi harjoittaa jokainen halukas, sillä auttamiskanavia on pilvin pimein.
Mutta ajatus, että olemalla kirkon jäsen ja maksamalla kirkollisveroa voi vaatia kirkkoa muuttumaan niin, ettei se enää hoida perustehtäväänsä eli sananjulistusta on sama kuin ostaisi rahalla oikeuden hävittää kirkon kristillinen perusta.
Salme.
Ellet sattunut huomaamaan, kirjoitin juuri tuossa edellisessä kommentissani näin: Köyhyyden poistaminen ja toisten auttaminen ovat olennaisia asioita vaikkei tutkisi Raamattuakaan. Ne ovat vain valitettavasti kirkon tekemistä asioista aivan lapsipuolen asemassa, kun se sanan ja evankeliumin julistus tuppaa olemaan pääasia. Näinhän se kai pitää ollakin, koska kirkko ei ole hyväntekeväisyysjärjestö, mutta turha sitä on hyväntekeväisyysjärjestönä jäsenille mainostaakaan vain siksi, että jäsenet pysyisivät edelleen jäseninä.
Kirkkoon kuuluvista suomalaisista suuri osa kuuluu kirkkoon vain siksi ,että on lapsena kastettu, ei ole viitsinyt/huomannut erota ja pitää kirkon tekemää diakoniatyötä tärkeänä, jota se tietysti onkin, mutta se on nostettu arvoaan suurempana asiana esiin kirkon tekemisistä, kun halutaan perustella jäsenille jäsenenä pysymisen mielekkyyttä.
Salme: ”Tämä siksi, että hyvänkeväisyystyön tekeminen kirkon kautta, ei oikeuta vaatimusta poistaa/vähentää kirkon perustehtävää eli sananjulistusta tai halveksimaan sen merkitystä.”
En ole vaatinut oikeutta poistaa/vähentää kirkon perustehtävää eli sananjulistusta (Salmen sanontaa käyttäen) enkä halveksinut sen merkitystä. Eikä se minua millään tavalla koskekaan, enhän kuulu enää kirkkoon. Olen vain ilmaissut mielipiteeni siitä, että kirkko mainostaa itseään hyväntekijänä (diakonia, lapsi- ja nuorisotyö) vaikkei se sitä ensisijaisesti ole. Lapsi- ja nuorisotyö rippikouluineen ovat osa sitä perustehtävää eli sananjulistusta, jotta lapsista ja nuorista kasvaisi uskollisia kirkon veronmaksajia. Diakonia on mielestäni ainoa asia, joka ei ole toisarvoista puuhastelua, mutta sen osuus vie vain niin vaatimattoman osan kirkon budjetista, ettei sillä voi mielestäni perustella jäsenille kirkkoon kuulumisen mielekkyyttä.
Suurin piirtein samaa sanoo Pauliina Kuokka: ”Seurakunnissa ajatellaan ennen kaikkea kunniallista, hyvinvoivaa veronmaksajaa, ei niitä, jotka apua oikeasti tarvitsisivat. Kirkko on hukannut perusideansa, sillä siellä käytetään paljon rahaa kärsivien ihmisten kannalta toisarvoiseen puuhasteluun.”
Wallentin: ”Diakonia-avustuksiin käytettiin siis 8 miljoonaa, eli peräti 0,76% menoista!”
Näin puhuu hyvin viritetty populisti, joka malavolente pitää kirkkoa omaa etuaan varjelevana riistojärjestelmänä..
Sekä kirkon henkilöstömenoista että kiinteistömenoista merkittävä osa perustuu kirkon tekemään diakoniaan / palveluun.
Ihmistä ei auteta ilman toisia ihmisiä. Ja se maksaa. Myös muut kuin nimetyt diakoniatyöntekijät tekevät diakoniatyötä.
Ihmistä ei auteta vain taivasalla, vaan ihminen tarvitsee suojaa (ainakin suomalaisessa ilmastossa) ja kokoontumispaikkoja. Sekin maksaa. Kirkossa ihmisen palveleminen katon alla näkyy kiinteistömenoina.
Vai mihin Wallentin panisi kaikki apua tarvitsevat lapset, nuoret ja vanhukset..? Ja kuka heistä huolehtisi ilman palkattua työvoimaa..? Mutta tämähän ei tietenkään tilastollisesti ole diakoniatyötä, vaan lapsi- ja nuorisotyötä tai vanhustyötä, jos sen tekee joku muu kuin nimetty diakoniatyöntekijä.
Minä lasken myös vainajien hoitamisen hautaan diakoniatyöksi – vanhaa kirkollista perinnettä noudattaen nekin haudattiin, jotka pakanat olivat heittäneet tiensivuun koirien syötäviksi ja mätenemään.. Tähän ajatukseen perustuu myös kirkosta eronneiden hautaan siunaaminen: kaikki saatetaan säällisesti rukousten kanssa hyvän Jumalan huomaan.
Tällaisella diakonisella asenteella toimiessaan kirkko käyttää lähes kaikki verotulonsa diakoniatyöhön. Kyse on siis Wallentinin populistisen pilkkuvirheen korjaamisesta: ei 0,76% vaan 76% diakoniatyöhön.
Sillä on väliä.
Turtiaisessa kaupallista ilosanomaa julistava mainosmaailma on menettänyt kirkon leipiin mestarillisen mainonnan suunnittelijan. Kauan sitten, työelämässä mainosalan yrittäjänä toimiessani, olisin palkannut oitis kaltaisensa manipulaation mestarin.
Jouni Turtiainen. Olen poiminut tuon 8 miljoonaa kirkon omilta sivuilta, jossa se ilmoittaa, että diakonia-AVUSTUKSIIN on käytetty tuo 8 miljoonaa v. -13. Se on ihan virallista tietoa. En ole puhunut diakonien palkkakuluista mitään.
Turtiainen: ”Näin puhuu hyvin viritetty populisti, joka malavolente pitää kirkkoa omaa etuaan varjelevana riistojärjestelmänä..”
Olisi parempi, ettet arvioisi populistisia ominaisuuksiani tuntematta minua. Olisi myös suotavaa, ettet yrittäisi ajatella minun aivoillani – siinä kuitenkaan onnistumatta – väittäessäsi, että pidän kirkkoa omaa etuaan varjelevana riistojärjestelmänä. En pidä.
Turtiainen: ”Sekä kirkon henkilöstömenoista että kiinteistömenoista merkittävä osa perustuu kirkon tekemään diakoniaan / palveluun.”
Briitta Koskiaho kirjoittaa tällä sivustolla toisaalla blogissaan seuraavasti: ”Diakoniabarometrista 2013 luen taas, että diakoniatyöntekijöiden työssä painottuvat taloudellisen avun antaminen, diakoninen vanhustyö ja ruoka-apu. Sen sijaan nelivuotiskatsauksessa kerrotaan, että diakonian asiakaskontaktit ovat hämmästyttävän paljon vähentyneet vuodesta 2003 eli 910 000 kontaktista 591 000:een, asiakasmäärät ovat vähentyneet 288 000 asiakkaasta 184 000:een ja että entistä useammin toimitaan netin tai puhelimen välityksellä. Mitä oikein on tapahtunut kirkon sosiaalisen tehtävän käytännölle aivan viime vuosina?”
Näyttää olevan vielä entisestäänkin vähenemään päin.
Turtiainen: ”Ihmistä ei auteta ilman toisia ihmisiä. Ja se maksaa. Myös muut kuin nimetyt diakoniatyöntekijät tekevät diakoniatyötä.”
Taitaa pappien työ keskittyä enimmäkseen sananjulistukseen kuin diakoniaan, niin kuin tietysti pitääkin, koska kysymyksessä on kirkko.
Turtiainen: ”Ihmistä ei auteta vain taivasalla, vaan ihminen tarvitsee suojaa (ainakin suomalaisessa ilmastossa) ja kokoontumispaikkoja. Sekin maksaa. Kirkossa ihmisen palveleminen katon alla näkyy kiinteistömenoina.”
Suomessa näkee harvoin majoitettavan kirkkoihin esimerkiksi kovilla tulipalopakkasilla asunnottomia. Kirkon perustamia yömajoja tai sairaaloita en ole myöskään Suomessa tavannut. Tyhjillään olevia kalliisti rakennettuja ja -ylläpidettäviä kirkkorakennuksia kyllä.
Turtiainen” :Mutta tämähän ei tietenkään tilastollisesti ole diakoniatyötä, vaan lapsi- ja nuorisotyötä tai vanhustyötä, jos sen tekee joku muu kuin nimetty diakoniatyöntekijä.”
Ei ole ei. Tuppaa vain olemaan niin, että se nuoriso- ja lapsityökin ovat sitä sananjulistusta rippi- ja pyhäkouluineen, mikä on tietysti kirkon perustehtävän mukaista.
Turtiainen: ”Minä lasken myös vainajien hoitamisen hautaan diakoniatyöksi – vanhaa kirkollista perinnettä noudattaen nekin haudattiin, jotka pakanat olivat heittäneet tiensivuun koirien syötäviksi ja mätenemään..”
Sinä voit tietysti laskea diakoniatyöksi ihan mitä haluat, mutta kirkko itse ei hautaamiseen liittyviä hommia diakoniaksi laske.
Turtiainen: ”Tähän ajatukseen perustuu myös kirkosta eronneiden hautaan siunaaminen: kaikki saatetaan säällisesti rukousten kanssa hyvän Jumalan huomaan.”
Minua ei saateta siunausten tai rukousten kanssa yhtään mihinkään. Eikä tuhka mätäne, eivätkä koirat sitä syö.
Turtiainen: ”Tällaisella diakonisella asenteella toimiessaan kirkko käyttää lähes kaikki verotulonsa diakoniatyöhön.”
Paitsi, että se ei ole kirkon asenne. Sinun henkilökohtainen asenteesi se voi olla. Olen kritisoinut lähinnä sitä, että kirkko mainostaa itseään jäsenilleen hyväntekeväisyysjärjestönä – mitä se ei ole – siksi, että jäsenet pysyisivät edelleen jäseninä.
Lainaan edelleen Briitta Koskiahon blogia: ”Haastettu kirkko-julkaisussa, kirkon nelivuotiskatsauksessa 2011, todetaan, että herätysliikkeiden ulkopuolisista seurakuntalaisista yhä harvempi enää uskoo kirkon perusdogmeihin ja että kirkkoon kuulumista perustellaan kirkon sosiaaliseen tehtävään kuuluvilla palvelumuodoilla.”
Kyse on siis Wallentinin populistisen pilkkuvirheen korjaamisesta: ei 0,76% vaan 76% diakoniatyöhön.
En ole edelleenkään populisti ollessani sitä mieltä, että kirkko käyttää suurimman osan verotuloistaan toisarvoiseen puuhasteluun.
Sillä on väliä.
Elias, niin ja aamen!
Hengellistä puuhastelua ja rahan haaskausta vai oikeiden asioiden tekemistä?
Otsikko on hyvä kysymys. Ja tietysti raha on mukana. Työmies on palkkansa ansainnut kirkossa myös, tietysti.
Vaan se mikä askarruttaa on tosiasia, että 70-luvulta lähtien kirkon työntekijöiden määrä on näemmä kaksinkertaistunut, kun taas seurakuntiin kuuluvien määrä on vähentynyt noin 20%. Sehän herättää lisäkysymyksiä.
Onko kirkon raskas organisaatio remontin tarpeessa eli työnjako uusiksi samoin kuin tänään yhteiskunnassa muutkin toimijat joutuvat tekemään? Esim. aikoinaan vankka ikuiselta tuntunut paperiteollisuus on joutunut karsimaan henkilökuntaansa ja uusimaan rakennetaan rajusti.
Asetelma kirkossa on hiukan outo. Kirkosta erotaan vauhdilla, kirkot suuria juhlapyhiä lukuunottamatta lähes tyhjiä, yhä vähemmän ihmiset haluavat kirkollista vihkimistä tai haluavat kasteen lapsilleen jne. Hautaamiset sentään tuskin ovat vähentyneet.
Verrattuna 70-lukuun en nyt sanoisi, että kirkon diakoniatyötä tarvittaisi tänään enemmän kuin silloin. Sosiaaliturva on huomattavasti yhteiskunnassa parantunut verrattuna siihen aikaan. Tosin nythän suunta on valitettavasti toinen, mutta kuitenkin vielä toistaiseksi paremmalla tasolla.
Herää kysymys, käytetäänkö kirkon henkilökunnan voimavaroja oikein? Ja todella, mihin kirkon työtekijöiden aika menee vähenevien seurakuntalaisten parissa?
Tarja Aarnio: ”Ja todella, mihin kirkon työtekijöiden aika menee vähenevien seurakuntalaisten parissa?”
Taitaa olla niin, että se menee siihen toisarvoiseen puuhasteluun.