Heino Korpelan kirjassa kuvaus hänen hoitokokouksestaan

Ihan vastikään on ilmestynyt kirja entiseltä vanhoillislestadiolaiselta puhujalta Heino Korpelalta, joka kirjoittaa kirjassaan muun muassa hänelle järjestetyistä hoitokokouksista 70-luvulla vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä. Kirjan nimi on Tarvitsin elämääni että voin kokea kaikkea tätä. Sen voi hankkia itselleen joko tilaamalla sen lähimpään kirjastoon tai sitten esimerkiksi Suomalaiseen kirjakauppaan, kuten minä tein.

Nyt heti joku epäilijä – luulen ma – ajattelee, että no joo, se on vain Heinon yksipuolinen kuvaus tilanteesta ja että on muitakin näkövinkkeleitä, Heino on katkera ja että ei savua ilman tulta ja niin edelleen. Itse kuitenkin niin monet hoitokokoukset kokeneena, voin helposti ajatella kaiken menneen juuri niin kuin Heino on kuvannut.

Heinoon kohdistunut ajojahti lähti liikkeelle siitä, kun hän puhujana ja johtokunnan jäsenenä kritisoi johtokunnan tapaa hoitaa televisioasiaa seurakunnan keskuudessa. Heinon mielestä asiassa olisi pitänyt toimia tasapuolisesti kaikkia jäseniä kohtaan, eikä kurmuuttaa vain ”pieniä” uskovaisia ja jättää jotkut kokonaan puhuttelematta. Siitä kaikki alkoi ja se johtui varmaan siitä, että Heino uskalsi olla omaa mieltänsä ja tuoda sen jopa julki ääneensä.

Omilla aivoilla ajattelu on yhtä kuin väärä henki ja kritisointi vielä päälle, niin on kyseessä astetta pahempi tauti nimeltään eriseuraisuus.

Paikalliselle puhujalle Heinon oma ajattelu ja kritisointi oli kova pala ja hän ei jättänyt Heinoa missään vaiheessa rauhaan, vaan järjesti aina vaan uusia hoitokokouksia hänelle milloin milläkin kokoonpanoilla. Heino piti saada tottelevaiseksi, nöyräksi ja täysin alistuneeksi ja vaikka hän toimikin kehotusten mukaisesti, sekään ei riittänyt, vaan aina keksittiin jos mitä lisää hänen päänsä menoksi.

Heino toteaakin kirjassaan, että hoitomiesten tärkein asia ei ollut uskovaisten sielunautuus, vaan saada heidät sokeasti tottelemaan johtomiehiä. Näin on, tasan näin, minunkin mielestäni. Valtaa tai oikeammin mielivaltaa on se, mihin kaikki tällainen toiminta perustuu.

Me olemme tulleet hoitamaan Heinoa, ja nyt on tilaisuus tuoda esiin kaikki tiedossa olevat Heinon synnit. Synnit saavat olla vaikka kuinka vanhoja, kertokaa nyt kokoukselle.

Kokouksen puheenjohtajan kehotuksesta muutamat ihmiset sitten tuovat esille Heinon ”syntejä”. Kerran Heino on ylentänyt itsensä kolehdinkantajaksi, kerran jättänyt tervehtimättä jonkun iäkkäitä vanhempiaan ja tarjoutunut jonkun perheen tyttöjen puhemieheksi. Näin kamala oli Heino heidän mielestään ollut. Muutama muukin samantasoinen syytös heitetään Heinon päälle ja sitten Heino pyytääkin puheenvuoroa:

– Minä tunnustan nämä kaikki esille tulleet synnit ja kysyn kokousväeltä, saanko uskoa nämä anteeksi?

Puheenjohtaja Oiva Tölli vastasi:

– Nyt ei vielä anneta mitään anteeksi. Kokous on kesken, istuhan alas ja jatketaan kokousta. Onko jollakin tiedossa Heinon muita syntejä?

Silloin pomppaa ylös seurapenkistä Viljami-uskovainen ja ilmoittaa:

– Minä en ole koskaan tykännyt Heinon äidistä!

Lopulta Heino pääsee pälkähästä pyytämällä väärähenkeä anteeksi, mutta jonkun ajan päästä häntä syytetään uudestaan siitä ja sama ruljanssi alkaa taas uudestaan. Välillä kurmuutus tapahtuu pienemmällä kokoonpanolla, välillä mukana on SRK:n miehiä ja jonkun kerran koko seurakuntakin mukana. Häntä syytetään saarnahingusta ja saastaisesta lakihengestä, jonka hän on imenyt jo vauvana äitinsä tissistä. Myös Heinon äiti on siis väärähenkinen ja joutuu pyytämään sitä anteeksi seurakunnalta.

Emme ole johtokunnassa tienneetkään, miten kauhistuttava sieluntila näillä Korpeloilla on!

Kun kirjaa lukee, tulee mieleen, että miten ihmeessä päästään tervejärkiset ihmiset ovat menneet sellaiseen järjettömään höyrypäisyyteen mukaan, mitä nuo hoitokokoukset ovat olleet. Ihan niin pöpiä hommaa kuin ikinä vain saattaa olla! Miten minäkin olen joskus pää kuumana yrittänyt ymmärtää järjelläni ihan vakavissani niitä? Ne ovat olleet ihan sekopäistä touhua, eikä niitä ihan varmasti kukaan kykene selittämään sen enempi Raamatulla kuin ihmisjärjelläkään, kuten Heinokin kirjassaan mainitsee.

Eniten tässä huolettaa se, että ihan vastaavia kuvauksia olen kuullut vanhoillislestadiolaisuudessa tapahtuneen vielä ihan vastakin ja olinhan itsekin todistamassa lähes samanlaisia vielä reilut kymmenen vuotta sitten.

Joku, joka ei laita aivojaan narikkaan seuroihin tullessaan tai muuten vl-uskovaisten kanssa ollessaan, saattaa joutua hoitojen kohteeksi. Siitä on kyse, tasan siitä. Alistettuna kun kuljet lammaslaumassa määkien samaa määkyä toisten kanssa, niin hyvin menee. Annas kun äänesi sorahtaa, niin johan saat huutia ja kunnolla saatkin jos et osoita nöyryyttäsi mitä hulluimmilla tavoilla. Niin kuin Heinonkin piti käskystä pyytää kaulasta pitäen anteeksi saastaista lakihenkeään hoitomiehiltään. Pimeää.

Kuulemma jos valta ei toimi, se muuttuu mielivallaksi tai väkivallaksi. Tiedä sitten, kumpi niistäkin sitten on pahempi.

Heinon hoitokokouskertomuksesta voisi tehdä suoraan elokuvan ja pikkaisen vain huumorimausteen avulla ihan järisyttävän hyvän komedian. Oopperaksikin se taipuisi helposti, kuten myös monet viimeaikaiset hoitokokoukset. Ottakaa nyt ihmeessä koppia ja alkakaa väsätä!

Kirjoja näistä ainakin syntyy, se on varmaa pässinpakaraa. Kukaties sinäkin löydät nimesi joskus tulevaisuudessa jostakin opuksesta.

Mutta voi sitä Alma-mummua, joka pistettiin vahtimaan kirkkotilaisuuksia, käykö niissä uskovaisia kuuntelemassa epäuskoista pappia.

Ja voi sitä Artturi-rukkaa, joka pistettiin aina asiamieheksi kutsumaan kokouksiin hoidettavia.

Kyllä on ollut julmaa.

Ja Paavo; jos olet elossa, olisiko sinulla kenties asiaa Heinolle? SRK:n silloiset hoitomiehet, jotka olette elossa, kolkuttaako yhtään?

Lukekaa kirja. Lukekaa kärsämäkiset. Lukekaa SRK:lla. Lukekaa kaikki vanhoillislestadiolaiset. Lukekaa ja ottakaa opiksenne.

  1. ”Ääriyhteisöllisessä” liikkeessä, mitä SRK-vanhoillisuus erityisesti 1970-luvulla oli, blogissa kuvatun kaltainen julma hengellinen teatteri oli mahdollista. Henkioppi oli siinä mielessä kätevä ja sopivan epämääräinen ja joustava käsite, että sen alle saatiin vaivatta sopimaan oikeastaan minkälainen käyttäytyminen tai toimimatta jättäminen tahansa. SRK:n johtokunta/työvaliokunta ei koskaan , ehkä osin tietoisesti, määritellyt, mitä esimerkiksi kososlainen henki oli tai ei ollut. Se saattoi – kulloisestakin kontekstista riippuen – olla melkein mitä tahansa.

  2. Mitä tapahtui ja miksi? Ymmärtääkseni tämä alkoi siitä, että lestadiolaiset (vl:t) kielsivät sellaisia yleistyviä ilmiöitä kuten television, ehkäisyn ja meikkaamisen joskus tuossa 1960-70- luvuilla. Miten näitä perusteltiin? Miten yleistä näiden kieltäminen oli muiden herätysliikkeiden parissa? Hoitokokouksissa ilmeisesti yleisimpiä syitä hoitamiseen olivat edellisten lisäksi väitteet eriseuralaisuudesta, esim.kososlaisesta hengestä. Ketkä tätä kososlaisuutta pelkäsivät ja miksi? Mitä olisi tapahtunut, jos kososlaisuus olisi saanut Srk:ssa valtaa? Milloin ja miksi tapahtui se, että paikallisseurakunnan toimintaan osallistuminen liitettiin hoidettavaksi synnissä katsottavien toimintojen listaan?

    Tässä on niin paljon sellaista, mitä ei sivustakatsoja, kirkkohistorian laudaturia suorittamaton ymmärrä.

    • Aini Linjakumpu käsittelee kirjoissaan ”Haavoittunut yhteisö” ja ”Uskonnon varjot” näitä asioita hyvin. Luulisin, että kirjat on saatavissa kirjastossa.

      Varmaan just uusien asioiden pelko, samaan aikaan epäsopivien johtohahmojen mielivalta, oli sellainen yhdistelmä, että seuraamukset olivat sitten mitä olivat. Kososlainen henki -syytös oli näppärä keino saada ihmiset narunnokkaan ja tekemään lähes vaikka mitä. Pelko helvettiin joutumisesta oli niin voimakasta, että sitä teki mitä pyydettiin, kunhan vain sai taivaspaikan takaisin.

    • ”Uskonnon varjot” olen lukenut, tuota toista en.

      Lähinnä kiinnostaisi tietää, milloin ja missä instansseissa (kieltämättä myös miksi) moiset kiellot on annettu? Joskus luin Jorma Kurvisen kirjoittaman raportin vanhoillislestadiolaisuudesta, jossa näitä asioita selitettiin, mutta sittemmin olen kuullut, että sen antamia tietoja pidettäisiin vanhentuneina.

    • Jotain noista asioista selviää myös Heinon kirjasta. Mutta siis televisiokiellosta/kannasta minulla on sellainen käsitys, että muutamat nimekkäät puhujat muistaakseni Amerikan matkalla ollessaan havaitsivat television synnillisyyden ja alkoivat levittää tietoa siitä. Sehän oli jo huonekaluna kielletty, myöhemmin paheksuttiin lähinnä television väkivalta- ja seksuaalisesti virittyneitä ohjelmia. Tietyt puhujat paasasivat saarnoissaan telkkarin vaaroista ja kuka nyt uskalsi olla eri mieltä, kun se merkitsi taivaspaikan menettämistä? Aika monen puhujan olen kuullut kertovan, kuinka vaikea siitä off-napista on painaa siinä vaiheessa kun telkkari alkaa hyvän ohjelman jälkeen syntiä suoltamaan. Tämä on se surullisenkuuluisa ”heikkosormi”-syndrooma, joka tuntuu joitakin puhujia vaivaavan. Varmaan heillä on sitten kokemusta asiasta, kun niin tomerasti asiasta puhuvat.

      Ehkäisykielto on muuttunut ajan saatossa, välillä ollen höllempi ja välillä tiukempi. Päivämiehessä noita kantoja on sitten tuotu reippaasti esille. Kaikenlaisia juttuja kulkee, kuka niiden takana milloinkin on ollut ja joskus on ilmeisesti käyty jossain isommassa kokouksessakin keskustelua aiheesta ja sitten tiedotettu Päikkärissä, mitä mieltä uskovaisen kuuluu asiasta olla. Missään tapauksessa näissä asioissa ei ole koko vl-väki ollut mukana päätöksenteossa, vaan aina joku tietty ihminen tai pienempi porukka on päättänyt ja sitten sitä tarjoillaan seurakunnan yhteisenä päätöksenä ja ymmärryksenä.

      Meikkauskiellosta eräs vl-puhuja kerran kertoi minulle, että ”Raamatussa kehotetaan erottautumaan maailmasta ja yhdessä on näin päätetty erottautua, ettei meikata ja laiteta korvakoruja”. Kysyin häneltä, miksi vain naisten pitää erottautua niin vahvasti, niin hänen mielestään myös miehillä on omat erottautumisensa. No eipä oikeastaan ole enää, kun partasyntikin lakkasi olemasta synti. Mutta siis tietyn pienen piirin päätös tuokin on, ei missään tapauksessa koko seurakunnan.

  3. Monta kirjaa ja lukemattomia tarinoita tulisi hengellisen ja henkisen väkivallan kokemuksista. Vanhoillislestadiolaisuus ei ole ainoa jossa kiusaamista tapahtuu, sillä siitähän siinä on kyse. Eivätkä kaikki kiusaa, mutta jotkut tekevät sitä. Ja jotkut eivät puutu, vaikka näkevät sitä tapahtuvan. Ja heillä olisi mahdollisuus siihen puuttua. Ja kun silloin ei puutu, osallistuu itse väkivallan tuottamiseen, on osa sitä.

    Mitä teette vanhoillisherätysliikken johto?

    Mitä teette kirkon papit ?

    Mitä teete piispat?

    Mitä teet arkkipiispa?

    Kaikki olette tietoisia ihan viime aikojen julmuuksista SRK:n johtamassa herätysliikkeessä.

    On mukavampi olla johdon kaveri kuin uhrien. Uhrien asema on niin mitätön että heidän loisteessa ei tule huomatuksi.

    Lukekaa yhden sellaisen kokemuksia, ja asettukaa hetkeksi hänen rinnalleen;

    http://piinatut.blogspot.se/

  4. Voisivatko ne rauhanyhdistykset, joissa selkeästi on tapahtunut ylilyöntejä, niin järjestää sovintokokouksia niiden ihmisten kanssa, jotka kokevat tulleensa asiattomasti kohdelluiksi?
    Onko aivan mahdoton ajatus?
    Tässä ylläkerrotussa tapauksessa olisiko mahdollista, että Kärsämäellä uskovaiset ottavat ihan sydämen asiakseen, että Heino Korpela saa kokea tulleensa kuulluksi.
    Armo ja rakkaus ovat hyvä lähtökohta. Tälläisten neuvonpitojen alkuasetelmana ei tulisi olla kahtiajako : syylliset ja syyttömät/hoitajat, vaan kaikki olemme erehtyneet ja erehtyväisiä, kaikki me, niin sinä kuin minä, elämme Jumalan armon varassa ja evankeliumiin uskoen ja luottaen.
    Rakastakaamme lähimmästämme.

Ilola Vuokko
Ilola Vuokko
Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen suvanteissa, pyörteissä, myrskynsilmissä ja sen opetuksen läpivärjäyksessä rapiat nelikymppiseksi kasvanut naisimmeinen.