Heikki Tukiainen: Sota särkee sydämet, raastaa rakkaat, läheiset

Isäni, rovasti Olavi Tukiainen (1910-1989) kuvaa muistelmissaan omakohtaista kokemustaan toimiessaan talvisodassa sotilaspappina Taipaleen rintamalla. Sodan raakuus raastoi hänen ystävänsä tulevaisuuden sekä särki tämän rakkaimman ja kaikkien heidän läheistensä sydämet. Myös papin.

Seuraavassa suora sitaatti isäni kirjoituksesta ystävästään. He tutustuivat Orimattilan yhteiskoulun oppilaina, asuivat yhdessä lukiovuosina Lahdessa ja puolustivat heille uskotuissa talvisodan tehtävissään isänmaatamme. Kertomuksessa sulhasen ja morsiamen nimet on muutettu.

* * *

”Pekka Jaatinen valmistautui oppikoulun pääsykokeisiin niin, että hän pääsi suoraan kolmannelle luokalle. Hän oli yhtä luokkaa alempana. Lahden yhteiskouluun siirryttyämme asuimme yhdessä. Hän tapasi lukea meille ulkomuistista runoja. Mieleeni on jäänyt von Wildenbruchin runosta Noidan laulu joitakin säkeitä:

                             Kuin tuuli ois kantanut aalloillaan

                             Sulotuoksuja vieraan maan.

                             Mitä ihmissilmä ei koskaan nää

                             Tuolla ylhäällä yksi ymmärtää.

                             Hän sanoo: minun on tuomio.    

                             Siis menkää, älkää tuomitko.

Samoin mieleeni on jäänyt hänen lausuminaan Runebergin runossa Pilven veikot olevat sanat:

                              Enempi kuin elämä on lempi.

                             Enempi kuin lempi moinen kuolo.

Usein hän toisti unkarilaisen vapauden runoilijan Petöffin sanoja:

                              Lempeni edestä kaikkeni annan.

                             Vapauden edestä lempenikin kannan.

Näillä sanoilla hän ikään kuin ennakoi tulevaa kohtaloansa. Ylioppilaaksi päästyään hän ilmoittautui lainopilliseen tiedekuntaan. Hän edistyi opinnoissaan niin, että kevätlukukaudella pääsi seuraamaan käräjiä. Itse hän kertoi, että käräjillä langetettiin hänen mielestään väärä tuomio.

Hän lopetti lain lukunsa ja siirtyi Jyväskylän kasvatusopilliseen korkeakouluun valmistuen kansakoulunopettajaksi. Opiskeluaikana hän tutustui myös opettajaksi valmistumassa olevaan karjalaiseen neitoseen Anni Iiris Volaseen. Nuoret menivät kihloihin. Syttyi talvisota. Jouduimme rintamalle kumpikin Taipaleen lohkolle.

Pekka toimi jalkaväkikomppanian joukkueen johtajana, minä sotilaspappina. Eräänä päivänä Pekka otti minuun yhteyttä ja pyysi minua vihkimään Anni Iiriksen ja hänet avioliittoon. Hän kertoi, että heidät oli kuulutettu ja hän saa Anni Iirikselle luvan saapua sotatoimialueelle vihkimistä varten. Sovimme, että vihkiminen suoritetaan eräänä maanantaipäivänä.

Edellisenä perjantaina pistäydyin kenttäsairaalassa. Eteisen pöydällä näin pinon sairaskertomuksia. Päällimmäisenä oli Pekka Jaatisen nimi. Otin selvää asioista. Hän oli edellisenä yönä ollut vastaiskussa. Kiväärin luoti oli osunut selkärankaan. Molemmat jalat olivat halvaantuneet. Kysyin Pekalta: ´Mitäs nyt?´ Hän sanoi: ´Kaikki on hyvin. Nyt minulla on aikaa. Anni Iiris tulee maanantaina ja saamme kaikessa rauhassa viettää häitämme.´

Seuraavana aamuna kenttäsairaalasta ilmoitettiin minulle, että Pekka Jaatinen on kuollut. Kiireesti otin yhteyttä sotilaspiirin esikuntaan, joka oli antanut morsiamelle matkustusluvan. Selostin tilanteen ja pyysin, että eivät päästä tyttöä lähtemään matkalle. Uskoin, että niin tapahtuu.

Kumminkin seuraavan päivän iltana majapaikkaani saapuu kaksi naista, jotka kyselevät minua. Anni Iiris äitinsä kanssa oli edessäni. Viesti ei ollut mennyt ajoissa perille. Anni Iiris huomasi kasvoillani olleen järkytyksen ja sanoi: Onko Pekka kuollut? Vastasin myöntävästi. Silloin tyttörukka lyyhistyi lattialle, niin kuin hänessä ei olisi ollut mitään, mikä olisi pitänyt hänet koossa. Hän oli aivan lohduton.

Heille järjestyi jostain yösija. Aamulla Anni Iiris halusi välttämättä saada nähdä sulhasensa ruumiin. Kun saavuimme sinne, Anni Iiris polvistui sulhasensa ruumiin vierelle ja hyväili kylmettynyttä poskea. Silloin hänessä tapahtui ihmeellinen muutos. Tähän asti hän oli ollut hillittömän lohduton. Nyt hän muuttui täysin rauhalliseksi. Minä olin yrittänyt lohduttaa häntä. Nyt hän lohdutti minua. Samassa junassa, jossa Pekka lähetettiin Orimattilaan, Anni Iiris matkusti äitinsä kanssa kotiseudulle.

Pekka haudattiin kotipitäjänsä sankarihautaan. Ennen haudan umpeen luomista Anni Iiris laski morsiushuntunsa ja morsiuskukat, jotka hänellä oli ollut mukana matkalla Kannakselle, sulhasensa arkulle. Se sankarihautaus oli erityisen syvästi järkyttänyt mukana olleitten mieliä.”

Heikki O. Tukiainen

eläkerovasti

Uurainen

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. Sydänten särkymiseen ei aina sotaa tarvita. Sen saa kohdata jokainen sielunhoitotyötä tehdessään. Pappien saarnatehtävää ne tiedot voivat rasittaa erityisesti. Tulisi löytyä lohduttavia ja rohkaisevia sanoja. Siinä sitä kokee saarnaaja suuren avuttomuutensa, kun oikeita sanoja ei ole. Tulisi osata kulkea rikkinäisten seurakuntalaisten vierellä heidän suurissa ahdistuksissaan, eikä kuitenkaan osaa. Pienelle paikalle siinä papit joutuu saarnaa valmistaessaan ja sitä pitäessään. Samaan aikaan kuulijoissa on niitä, jotka tarkkaavat saarnan oikeaa muotoa ja pituutta ja ovat valmiita löytämään siitä vikoja. Päällimmäiseksi pyrkimykseksi voikin tulla se, että kaikki menee muodollisesti oikein. Silloin saarna ei ehkä kosketa kuulijoita. Oma itsekritiikki kun iskee, niin siinä joutuu kokemaan saarnatehtävän vaikeimman osuuden. Eipä käy kateeksi pappien vaikeaa roolia. Paitsi siinä, että heillä on mahdollisuus kasvattaa taitojaan ja oppia yhä taitavimmiksi sielunhoitajiksi, myös saarnoja pitäessään.

Vierasblogi
Vierasblogi
Kotimaan Vierasblogissa julkaistaan yksittäisiä tekstejä kirjoittajilta, joilla ei ole omaa blogia Kotimaa.fi:ssä. Jos haluat kirjoittaa, ota yhteyttä Kotimaan toimitukseen.