Suomen evankelis-luterilaisen kirkon mediakenttää on hallinnut lähes kahden vuosikymmenen ajan kysymys samaa sukupuolta olevien siunaamisesta ja avioliitosta. Keskeisinä periaatteina kirkon käytännön ja teologian muuttamiseksi on esitetty yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa ja inklusiivisuutta – ja vaihtelevasti sidottu nämä luomisen teologiaan.
Johdonmukaisesti halki keskustelun on esitetty, että avioliittoteologiassa olisi kyse kehällisestä asiasta, joka ei kosketa kirkon uskon ja pelastuksen ydintä millään tavoin eikä siksi uhkaa kirkollista yhteyttä (vrt. Augsburgin tunnustuksen seitsemäs pykälä: ”Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.”).
Ymmärrettävästi keskustelussa jo tämä väite itsessään on toistuvasti osoittautunut kiistanalaiseksi – moni katsoo kysymyksen asettuvan evankeliumin opin alle ja siten aidosti uhkaavan kirkon ykseyttä. Kuitenkin voidaan vakuuttavasti myös esittää, että kyse todellakin olisi kehällisestä asiasta: avioliittoa ei ole luterilaisuudessa tavattu kutsua sakramentiksi, vaan luomisessa asetetuksi instituutioksi joka koskee tämänpuoleista elämää.
Keskustelun käydessä kiivaana avioliitosta ovat kuitenkin lähestulkoon vaille huomiota jääneet ne selkeästi kirkon uskon ytimeen kuuluvat, kastetta ja ehtoollista koskettavat vakavat teologiset kysymykset, jotka myös koskevat kysymystä inkluusiosta.
Rippikoulu, konfirmaatio ja ehtoollinen
Kun kirkkomme mahdollisti kastetuille rippikoululaisille osallistumisen ehtoolliseen rippikoulun aikana, se vastasi jo 1960-luvulla esitettyyn teologisesti hyvin johdonmukaiseen toiveeseen (ks. esim. Fredric Cleve 1967: ”Högmässan i församlingens liv”). Ratkaisun taustalla vaikutti sitä edeltänyt 1970-luvun lopussa tehty päätös mahdollistaa lasten osallistuminen ehtoolliselle huoltajansa tai muun ehtoollisopetusta hänelle antaneen aikuisen kanssa.
Lasten oikeus osallistua ehtoolliselle ilmentää olennaisella tavalla luterilaisen sakramenttiteologian syvyyttä ja koko uskon lahjaluonnetta. Kasteessa ihmisestä tulee täysivaltainen kristitty ja kirkon jäsen. Kaste liittää ihmisen Kristukseen ja lahjoittaa tälle Kristuksen itsensä ja kaikki tämän lahjat. Kaste on kertakaikkinen, ja samalla kristityn uuden elämän alkupiste. Sen varaan rakentavat niin ehtoolliselle osallistuminen kuin ripin synninpäästökin. Ei mitenkään suotta Kirkkohallituksen tuore julkaisu kirkollisten toimitusten teologiasta kanna nimeä ”Kasteessa kaiken perusta”.
Siksi onkin oireellista, ettei kirkossa aivan tunnuta käsitettävän kasteen todellista arvoa ja teologista merkitystä vaan inkluusion periaatteesta käsin murennetaan tätä perustaa.
Viestit kentältä kertovat korkealta taholta tulleista ohjeista olla kertomatta rippikoululaisille, että kaste on edellytys ehtoolliselle osallistumiselle rippikoulun aikana – ja jopa vetoamisesta ehtoollisvieraanvaraisuuteen, joka piispainkokouksen oman päätöksen mukaan koskee juurikin kastettuja toisten kirkkojen jäseniä ja edellyttää heidän osaltaan muutamien muidenkin lisämääreiden täyttymistä (oikeus osallistua ehtoolliseen omassa kirkossaan; luterilaisen ehtoollisopin hyväksyminen).
Niin ikään kentältä on kantautunut hämmentäviä viestejä konfirmaatioista, joissa on tarkoituksellisesti konfirmoitu kaikki rippikouluryhmän jäsenet täysin riippumatta siitä, kuuluvatko he kirkkoon tai onko heitä kastettu. Väitetysti kastamattomia ja kirkkoon kuulumattomia olisi toimituksen jälkeen muistettu kirjeellä, jossa heille on selvennetty, ettei toimitus johon he ovat osallistuneet ollut oikeasti konfirmaatio – ainakaan väestörekisterimerkinnän tasolla.
Mitä kaste on, jos ilman sitäkin ihminen voi osallistua konfirmaatioon ja ehtoolliseen? Jo varhaisimmassa kirkossa kaste oli ehdoton edellytys ehtoolliselle osallistumiseen (vrt. Didakhe, Justinos Marttyyri). Meillä se on ilmeisesti lähinnä portti kirkollisveron maksajaksi ja Kirjuri-merkinnöistä nauttimiseen; kummitodistuksenkin saanee useimmissa seurakunnissa vaikkei olisi kirkon jäsen tai edes kastettu.
Onko ehtoollisaineilla väliä?
Inkluusion asialla ollaan oltu niissäkin seurakunnissa, joissa enemmän tai vähemmän hiljaisesti on siirrytty käyttämään ehtoollisella yksinomaan gluteenittomia, maissista ja riisistä valmistettuja ehtoollisleipiä tai korvattu rypäleviini mehulla. Tehdyt ratkaisut ovat piispainkokouksen antamien ohjeiden valossa selkeästi ongelmallisia (ks. kirjoituksen loppu) mutta ongelmallisuutta ei joko ole tunnistettu tai ratkaisut on tehty niistä täysin tietoisina ja omavaltaisesti.
Edellä mainittuihin rippikouluinkluusion kysymyksiin verrattuna ehtoollisainekysymys näyttäytyy helposti turhanpäiväisenä pilkunviilauksena. Mitä väliä sillä on, mitä syötävää ainetta ehtoollisella käytetään kunhan se jotenkin symbolisella tavalla heijastelee Kristuksen asettamaa ateriaa?
Luterilaisen ehtoollisteologian näkökulmasta katsottuna asia ei ole kuitenkaan irrelevantti. Siinä missä reformoidulle kristillisyydelle tärkeäksi motiiviksi tuli ehtoollisessa juurikin ehtoollisaterian luonne yhteyden ateriana symbolisine toimineen (leivän murtaminen), luterilainen reformaatio korosti ehtoollisen lahjaluonnetta ja sen perustaa Kristuksen todellisessa läsnäolossa.
Siinä missä reformoidun kannan mukaan leipä ja viini olivat vain tyhjiä merkkejä (Zwingli) tai eräänlaisia ankkureita, joita pitkin uskovan sielu saattoi kiivetä nauttimaan Kristuksen ruumiin ja veren taivaassa (Calvin), luterilaisille tärkeää oli sanoa että ehtoollisen leipä ja viini todella ovat Kristuksen ruumis ja veri sakramentaalisen yhtymyksen kautta – ”ruumisleipää ja veriviiniä”, kuten Luther asian saattoi ilmaista – ja antavat elämän ja autuuden sekä syntien anteeksiannon.
Luterilaisen ehtoollisen kiinnekohtana ovat Jumalan lahjat ja työ, ei ihmisen oman uskon vahvuus tai kyky ymmärtää ehtoollista. Sama pätee myös ehtoollisen toimittavaan pappiin: ehtoollisen pätevyys ei nojaa hänen henkilökohtaiseen hurskauteensa tai edes siihen, mikä on hänen oman uskonsa syvyys. Sakramenttina ehtoollinen on Jumalan teko; Kristus itse lausuu papin suulla uutta luovan sanansa ja siunaa leivän ja viinin, aikaansaaden näin sakramentaalisen yhtymyksen.
Tässä luterilaiselle teologialle luonteenomaista on ollut painottaa Kristuksen asetusta. Siinä missä pätevä ehtoollinen ei perustu papin moraaliseen kelvollisuuteen, se nojaa sakramentin toimittamiseen uskollisesti sen asetuksen mukaisesti. Ihmisen paikka tässä on olla palvelijan asemassa ja jakaa sakramentti oikein. Juuri siksi vihittävältä kysytään papiksi vihkimisen yhteydessä, tahtooko tämä ”jakaa sakramentteja Kristuksen asetuksen mukaisesti”.
Palvelijuuden horisontti ei rajoitu vain palveltavien huomioimiseen siten, kokevatko he itse tulleensa hyvin kohdatuiksi, vaan myös suhteessa itse asiaan. Pappi onkin tavallaan ennemmin autoasentaja tai lääkäri kuin viihdyttäjä. Jälkimmäisen onnistumista voidaan mitata puhtaasti kohtaamisen tuottamalla tyytyväisyydellä mutta ensimmäisen on myös kyettävä toimimaan teknisesti ja käsikirjan mukaan oikein jottei pettymys yllättäisi tien päällä.
Ymmärrettävästi joku voi kysyä, olisiko Jumala niin pikkumainen, että pätevä ehtoollinen jäisi toteutumatta siksi että alttarilla ei ole vehnäleipää. Ehkäpä ei ole. Mutta ongelma on tässä: Me emme tiedä. Tiedämme kuitenkin, että pelastaakseen ihmiskunnan synnistä Jumala ei venyttänyt sääntöjään vaan tuli itse osaksi luomakuntaa, otti ihmisyyden osakseen ja kuoli ristillä. Koko uskomme perustuu siihen luottamukseen, että Jumala seisoo lupaustensa ja asetustensa takana.
Kirkkomme virallinen ohjeistus heijastelee varovaisuusperiaatetta: meillä on alttarilla sekä vehnäleipää että gluteeniton vaihtoehto. Kaikki juotava on viiniköynnöksen antia, joka on käynyt ainakin jonkin verran. Järjestely huomioi niin pyrkimyksen seurata ensimmäistä ehtoollista ja kahden vuosituhannen traditiota mahdollisimman tarkasti – kuin myös inkluusion. Valittu linja on viisas – ja tarjoaa eräänlaista ”kuluttajansuojaa” myös seurakuntalaisille.
Vanhoihin kirkkoihin verrattuna linjamme on silti melko joustava – kuten arvata saattaa, ortodoksinen kirkko ja katolinen kirkko eivät tunne vaihtoehtoa vehnäleivälle, ja vaikka katolisessa kirkossa yksittäiset henkilöt voivat saada lääketieteellisistä syistä luvan vastaanottaa ehtoollisen rypälemehun muodossa, tulee sen olla alkanut käydä eikä käymistä ole saanut pysäyttää pastöroimalla tai lisäaineilla (vaan esimerkiksi pakastamalla). Mikäli messussa on konselebrantteja tai kyseisessä ehtoollista viettävässä yhteisössä myös maallikot saavat säännöllisesti vastaanottaa ehtoollisen myös viinin muodossa, tulee heitä varten olla tavallista alkoholillista viiniä.
Ehkä hieman yllättäen vastaavaa linjaa edustaa myös Englannin kirkko. Vain vähän aikaa sitten Englannin kirkko vahvisti yksinomaan vehnäleivän ja rypäleviinin kelpaavan ehtoollisella käytettäväksi. Ottaen huomioon kirkkojemme syvän yhteyden Porvoon sopimuksen kautta olisi sangen harmillista, jos ehtoollisyhteys konkretian tasolla alkaisi rakoilla anglikaanien kiertäessä luterilaisen ehtoollispöydän oikeiden ehtoollisaineiden puuttuessa.
Viime kädessä kysymys ehtoollisaineista koskettaa kuitenkin oman kirkkomme jäseniä. Maissi-riisi -leipään siirtyneet seurakunnat ovat tahtoneet ottaa tosissaan niin keliakiasta kuin vehnäallergiasta kärsivien terveyden. Tämä pyrkimys ei ole väärä. Samalla näyttäisi kuitenkin siltä, että on valittu pragmaattinen tie välittämättä sakramenttiteologisesta kuluttajansuojasta – ja melko naiivisti kuviteltu, että maissille tai riisille allergisia ihmisiä – joille puolestaan mahdollisesti sopisi vehnä – ei voisi olla seurakunnissa.
Inkluusio tapahtuu kasteen kautta
Kristillinen usko ei ole ristiriidassa inkluusion ideaalin kanssa. Toisin kuin moni muu uskonto, kristinusko ei aseta rajoja ihmisten etnisyyden perusteella ja pyrkii pikemminkin purkamaan muureja eri ihmisryhmien väliltä kuin pystyttämään niitä. Kristinusko on siis perusluonteeltaan hyvin inklusiivinen. Ei ole sattumaa, että kristinusko levisi alkuun etenkin köyhien ja orjien keskuudessa.
Tämän inkluusion väline on kuitenkin juurikin kaste, jonka kautta tullaan Kristuksen ruumiin jäseneksi: ”Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne. Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi.” Ehtoollinen puolestaan vahvistaa tätä todellisuutta, ei vain pintapuolisen symbolismin kautta vaan Kristuksen ruumiin ja veren nauttimisen ja siten Kristuksessa toteutuvan reaalisen yhteyden kautta.
Mikäli hiippakunnissa koetaan painetta irrottaa jumalanpalveluselämä kirkon väestörekisteristä, tulisikin rehellisesti pohtia pitäisikö kirkon mahdollistaa myös kaste ilman kirkon jäsenrekisteriin merkitsemistä. Monelle rippikoululaisensa kastetta vastustavalle vanhemmalle itse kaste olisi ok – kunhan heidän lapsestaan ei tule kirkollisveron maksajaa. Menettely olisi sentään teologisesti jotenkin johdonmukaista – jos siis kirkon sakramentaalisen elämän ja erilaisten rekisterien ja kirkkojärjestyksen välinen yhteys aivan välttämättä halutaan purkaa.
Heikki Repo
Pastori, ehtoollisteologian väitöskirjatutkija,
kaste- ja konfirmaatiotyöryhmän jäsen kirkollisten toimitusten kirjan uudistushankkeessa
Ehtoollisaineita koskevia ohjeita
- Palvelkaa Herraa iloiten 2009, s. 97: ehtoollisella tulee käyttää vehnästä valmistettua leipää ja tarjota gluteeniton vaihtoehto, viininä tulee käyttää rypäleistä valmistettua viiniä, joka voi olla myös alkoholitonta
- Palvelkaa Herraa iloiten 2000, liite 2, s. 240 – Kirkkohallituksen yleiskirje 8/1996: Rypälemehua ei voida käyttää ehtoollisviininä
- Aiemmin annetut ohjeet on vahvistettu edelleen päteviksi ainakin Tampereen tuomiokapitulin päätöksessä Mänttä-Vilppulan ehtoolliskäytäntöä koskien vuonna 2024
Kasteessakaiken perusta ajatus sysää syrjään sen että Raamtun mukaan Jeesus on kaiken perusta. Siitä huolimatta, että kaste on kaiken sen päälle pukemista, mitä Jeesus on tehnyt. Syntien anteeksiantamuksen perustana kaste ontuu siinä, että tavallinen kansalainen ei näe omassa kasteessaan syytä syntien anteeksisaamiseen. Pelkällä kasteen armolla lohduttaminen ei kerro siitä, että syntimme on sovitettu ja vanhurskauteen meidät on puettu.
Kerrassaan erinomainen, ajankohtainen ja tärkeä kirjoitus, Heikki Repo!
Monia asioita voisi kommentoida, mutta on tärkeää, että nostetaan esiin näitä asioita. Näyttää todellakin olevan niin, että inkluusion varjolla sivuutetaan siellä ja täällä monia aivan keskeisiä teologisia kysymyksiä, joiden luulisi olevan itsestään selvyyksiä kaikille luterilaisille papeille (sekä piispoille ja kirkkoherroille).
Pekka P. Pointti on siinä, että Jeeesus kohtaa meidät nimenomaan sanassa ja sakramenteissa. Tämä koko vanhan kristikunnan yhteinen ymmärrys on valitettavasti korvautunut laajalti korostuksella, että me kohtaamme Hänet päättäessämme avata sydämemme Hänelle rukouksessa.
Kristukseen pukeutuminen (Gal 3:26-27) sisältää SEKÄ Kristuksen lahjavanhurskauden ETTÄ Hänet esikuvana.
On totta, että ”tavallinen kansalainen” ei näe kastessa ”syytä syntien anteeksisaamiseen”. Tämä on puutteellisen opetuksen ja julistuksen syytä. Olavi J. Lähteenmäki totesi jo 1980-luvulla kirjoittamassaan aika hyvässä kastekirjassa, että Suomen kansa pitää kastetta nimenantojuhlana maailman tappiin asti…
Olen aivan samaa mieltä siitä, että ”pelkkä kasteen armolla lohduttaminen” ei toimi, jos kristityille ei samalla ole opetettu Kristuksen suorittamasta syntien sovituksesta ja siinä ansaitusta lahjavanhurskaudesta.
Eikö kansankirkon kasteteologiassa ole ongelma siinä, että sen mukaan kaikki kastetut ovat automaattisesti matkalla taivaaseen?
Ilman uskoa?
Mika, näin on.
Tunnustuskirjojen mukaan kirkon todellisia jäseniä ovat uskovaiset.
En tietenkään vähättele kastetta.
Blogi avasi sitä todellisuutta missä kansankirkossa mennään ja mikä on raamatullinen käsitys asioista . Muutostarpeet nousee tietysti ajan hengestä eikä Luterilaisen uskon tunnustuksen tärkeänä pitämisestä . Kun kysynys on iankaikkisuus asioita niin silloin pitäisi suhtautua vakavuudella asioihin ja opin noudattamisessa on lopulta kysymys vapaudesta ,mutta nyt se käännetään juuri päinvastoin .
Tiedän ihmisiä joilla on päihderiippuvuus tausta ja haluavat varjella sitä ettei altistuisi ,mutta eivät he vierasta ehtollisviiniä . On varmaan niin että ihmisen päässä on jo tapahtunut jotain ennen ehtollisviinin juomista jos aiheuttaisi halun juoda . Toiseksi se on hyvin pieni määrä viiniä . Voidaanko me seurata liian tarkasti uskonoppia ? Ja ei siis kuvas lakihenkisyyttä eikä paikalleen jämähtänyttå kritillisyyttä vaan vapautta ennenkaikkea koska Herra huoneen myös rakentaa ja varsinkin blogin aiheissa on syviä teologisia kysymyksiä jotka ovat vääristyneet
Ruotsalaisessa korkeakirkollisuudessa puhutaan yhtäältä kirkon ehtoollisteologian ”kalvinisaatiosta” ja ”raittiusliikkeen diktatuurista”. Edellä mainittu tulee lähelle Heikki Revon käsitettä ”sokea inkluusio”. Ehtoollisoppi voi olla sinänsä selkeä, mutta erilaisilla pastoraalisilla ohjeistuksilla se turhennetaan. Teologisesti se tarkoittaa, että ehtoollispöytä on varhaiskirkosta asti vallinneista opillisista rajauksista huolimatta avattu kaikille samalla kun ehtoollisaineet ”sopeutetaan” milloin mitäkin erityisryhmää ajatellen. Tällainen ajattelu palautuu reformoituun teologiaan, jossa itse ehtoollisaineet ymmärretään Kristukseen viittaaviksi elementeiksi ja Hänen läsnäolonsa hengellistetään. Sen sijaan, että pitäydyttäisiin tiukasti leipään ja viiniin, jotka asetussanoilla siunattuina tulevat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi.
Jälkimmäisellä tarkoitetaan, että ehtoollisviinin alkoholittomuudesta tehdään pääkysymys. Käytännön seuraushan on, että meikäläisenkin alkoholiliikkeen valikoimissa on tarjolla juurikin ruotsalaisen valmistajan ”ehtoollisviiniä” joka kuitenkaan ei ole viiniä vaan rypälemehua, jonka säilyvyys taataan valtavalla sokerimäärällä. Taustalla on ruotsalaisessakin vapaakirkollisuudessa 1800-luvulta alkaen vaikuttanut selitys jonka mukaan Jeesus ei edes Kaanaan häissä olisi valmistanut viiniä vaan marjamehua. Kun tähän yhdistetään UT:n ehtoollisteksteissäkin löytyvä ilmaisu ”viinipuun anti” tuloksena on luopuminen klassisen luterilaisuuden (ja kristikunnan valtavirran) opetuksesta.
Raamatun valossa on kuitenkin selvää, että Jeesus asetti ehtoollisen nimenomaan käynyttä ja alkoholipitoista viiniä käyttäen. Kysehän oli pääsiäisateriasta ja viinirypälemehu ei olisi edes säilynyt Palestiinan ilmastossa.
Mitä alkoholittomaan (ehtoollis)viiniin tulee, kyse on tietenkin sellaisesta viinistä, josta on poistettu alkoholi. Tästä seuraa, että alkoholiton viini ei säily pullossa edes viikkoa. Lisäksi maku on kitkeränhapan.
Kaveri tekee yksinkertaisista asioista jälleen hyvin monimutkaisia. Kirkko teki jo Jeesuksesta Meesiaan ja Jumalan vastoin juutalaosuutta ja nyt sakramenttiteologiassa kirkko kehittelee ihan satumaisia tulkintoja sakramenteista. Historian Jeesus ei opettanut tuollaista.
8 artikla Sakramenteista
Sakramentit ovat kirkon asettamia pyhiä toimituksia. Sakramentissa kirkko tuo erilaisten aineiden tai vertauskuvallisten tekojen avulla esille Jumalan armoa. Sakramentaalit ovat määritelmämme mukaan sakramenteissa käytettäviä Jumalan armon näkyviä merkkejä, konkreettisia aineita tai tekoja, joihin liittyy aina tietty kristillinen sanoma.
Sakramentin pätevyys ei riipu sen toimittajasta. Jokainen kirkon jäsen eli seurakuntalainen voi huolehtia sakramentin järjestämisestä ja toimittaa sen.
Varhaiskristillinen traditio ei rajaa pyhien toimitusten tai näkyvien merkkien lukumäärää. Niinpä kirkko voi ottaa käyttöön ja nimetä uusia sakramentteja ja sakramentaaleja. Kirkon tulisi hyväksyä ainakin seuraavat toimitukset sakramenteiksi: kaste, ehtoollinen, rippi, konfirmaatio, sairaiden voitelu ja avioliittoon vihkiminen sekä erilaiset symbolisin teoin tapahtuvat siunaukset.
Sakramentti muodostuu aina kristillisen sanoman tulkitsemisesta ja näkyvästä Jumalan armon merkistä. Sakramenttiin tulisi lisäksi sisältyä vertauskuvallisia tapahtumia ja liikkeitä, musiikkia ja rukousta. Toimituksen tulisi puhutella koko ihmistä. Siinä tulisi ottaa huomioon myös kristillinen mystiikka. Sakramenttia suunniteltaessa tulee käyttää kaikkea luovuutta ja mielikuvitusta hyväksi. Sakramentti hoitaa koko ihmistä.
Kristillinen kaste on syntien anteeksiantamisen sakramentti. Kaste lahjoittaa syntien anteeksiantamisen. Siinä otetaan myös seurakunnan jäseneksi.
Varhaiskristityt kehittivät aluksi kasteteologiaansa aikuiskasteen ympärille. Siksi monet Uuden testamentin kastetta koskevat kohdat soveltuvat parhaiten kuvaamaan juuri myöhemmällä iällä tapahtuvaa kastamista. Upotuskaste ilmentääkin osuvasti uskoon tulleen ihmisen elämänmuutosta.
Ehtoollinen on ikuisen elämän ja syntien anteeksiantamisen sakramentti. Se on myös Jeesuksen muistoateria. Se palauttaa mieleen pääsiäisen tapahtumat ja kuuluttaa voittoa kuolemasta, ikuista elämää sekä syntien anteeksiantamusta. Ehtoollisella muistellaan Jeesuksen merkitystä ja sanomaa. Leipä ja viini ovat ehtoollisessa Jumalan armon näkyvät merkit. Ehtoollista voi viettää kotioloissa pienimuotoisesti tai yhdessä muiden kristittyjen kanssa erilaisissa kirkon tilaisuuksissa.
Rippi on syntien anteeksiantamisen sakramentti. Siinä on kaksi osaa: syntien tunnustaminen ja syntien anteeksiantaminen. Rippi on paluuta kasteen lahjaan. Ripissä ihminen katuu tekemiään syntejä ja tunnustaa ne Jumalalle sekä pyrkii anteeksiantamisen jälkeen kohti parempaa elämää. Synnit on hyvä sopia mahdollisuuksien mukaan myös synnin kohteeksi joutuneen osapuolen kanssa. Ripin näkyvä merkkinä voisi olla ristinmerkki, krusifiksi tai kättenpäällepaneminen ripittäytyvälle. Katolinen rippituoli on käyttökelpoinen ripin muoto.
Konfirmaatio on uskon vahvistamisen sakramentti. Siinä siunataan kasvavia nuoria ja aikuisia kristityn vaellukseen täällä maailmassa. Kättenpäällepaneminen on Jumalan armon merkki konfirmaatiossa. Konfirmaatio rippikoulun päätteeksi palvelee tarkoitustaan.
Sairaiden voitelu on sairaiden lohduttamisen sakramentti. Jumala ei ole unohtanut henkisesti ja fyysisesti sairaita ihmisiä. Vaikka lääketieteellä on tärkeä sijansa sairauksien hoidossa, kirkko haluaa myös rukoilla sairaiden puolesta ja siunata heitä. Katolisen kirkon käyttämä aine sairaiden voitelussa on tämän sakramentin näkyvä merkki. Kuolevan henkilön kohdalla on tarkoituksenmukaista puhua viimeisestä voitelusta.
Avioliittoon vihkiminen on rakkauden siunaamisen sakramentti. Sen näkyvänä merkkinä on kättenpäällepaneminen. Kirkko rukoilee aviopuolisoiden puolesta ja siunaa heitä yhteiseen elämään ja rakkauteen.
Kirkko voi siunata symbolisin teoin myös muita asioita. Siunaamisella tarkoitamme Jumalan huolenpidon ja kaiken hyvän, uskon, toivon ja rakkauden sekä onnen ja menestyksen toivottamista siunatulle. Kodin ja eläinten siunaaminen sekä yksityisten ja julkisten rakennusten vihkiminen käyttötarkoituksiinsa ovat hyviä osoituksia Jumalan huolenpidosta ja rakkaudesta. Jumala rakastaa koko maailmaa ja tahtoo sille kaikkea hyvää.
Jeesus oli Jumalan Poika eli Jumalan Valittu eli ihminen, joka toimi jumalallisella valtuutuksella ja jumalallisella voimalla.
Jumalan valtuutus: Jeesuksella oli Jumalan lupa ja hyväksyntä toiminalleen ja opetuksilleen. En ole silminnäkijä, joten en tiedä, miten Jeesus sai sanomansa Jumalalta tarkalleen vai muodostiko hän vain itse sanomansa juutalaisen perinteen pohjalta ja Jumala antoi hyväksyntänsä olemalla jollakin tavalla yhteydessä Jeesukseen. Toinen vaihtoehto on, että Jumalan hyväksyntä tuli siinä, että Jumala herätti Jeesuksen kuolleista ja otti hänet Taivaaseen luokseen osoittaen näin, että oli Jeesuksen taustalla ja tukena.
Jumalan voima: Jeesus ei olisi pystynyt tekemään yhtäkään ihmettä ilman Jumalan apua ja ilman Jumalan voimaa. Jeesus sai Jumalalta voiman ja kyvyn tehdä ihmeitä ja opettaa jumalallisia viisauksia.
Jumalan Valittu: Jeesus valitsi Jeesuksen omaksi opettajakseen ja profeetakseen ja antoi hänelle tehävän kertoa Jumalan sanomasta ihmiskunnalle ja Jeesus ohjasi opetuksillaan ihmiskunnan takaiaisin ainoan oikean Jumalan luo ja palautti takaisin uskon yhteen Jumalaan yksinkertaisella sanomallaan. Jumala oli suoraan jollakin tavalla yhteydessä Jeesukseen ja ilmestyi hänelle. Siitä syntyi Jeesuksen uskonnollinen herääminen 30-vuotiaana.
Kirkko on pyhä, koska sen jäsenet seuraavat Jeesusta ja ovat saaneet kuulla sanoman Jumalasta. Uskovat ihmiset ovat pääseet osallisiksi Jumalan salaisuuksista. Pyhyys voisi viitata myös uuteen rakkauteen uskovissa ihimisssä, Usko ilmenee hyvyytenä ja rakkautena ulospäin. Kirkko on pyhä myös siksi, että Jumalan Henki = Rakkaus ja Totuus = Pyhä Henki = Jumalan Voima vaikuttaa siinä.
Jumalan sanoma: Tätä Jeesus tuli kertomaan uudelleen. Sama sanoma yhdistää juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin. Ajaton Jumala sanoma on: Oikea Jumala antaa synnit anteeksi katuvalle ja lahjoittaa uskovalle kuolemanjälkeisen elämän Taivaassa. Oikea Jumala kehottaa myös kaikkia rakastamaan maailmassa aivan jokaista ja välittämään toisistamme kaikkina aikoina. Suurin Jumalan opetus on rakkauden kaksoiskäsky: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Siinä on historiallisen Jeesuksen opetuksen ydin ja Jumalan ajaton sanoma. Paljon muutakin oikea Jumala haluaa opettaa, mutt nämä ovat pääkohdat.
On tärkeää muistaa, että kaikki on armoa eli Jumalan lahjaa lopulta. Yksikään ihminen ei pelasta itseään Taivaaseen millään tavalla. Yksikään ihminen ei voita kuolemaa itse eikä yksikään ihminen anna itselleen syntejä anteeksi. Kaikkeen tarvitaan Jumalan apua ja armoa ja Jumala hyväksyy ihmisen yhteensä Taivaaseen puhtaasat armosta. Silti Jumala odottaa jokaiselta ihmiseltä, ette me uskommme yhteen Jumalaan ja teemme hyviä asioita elämässä, koska se on Jumalan tahto meille tässä maailmassa. Anteeksiantoa ei kuitenkaan voi ansaita millään tavalla eikä tarvitse ansaita. Se on aina Jumalan armon osoitus katuvalle ihmiselle.
Kirkon on kohdattava ennemmin tai myöhemmin historiallinen totuus Jeesuksesta. Se ei voi panna päätä pensaaseen enää. Totuus voittaa kuitenkin lopulta ja paljastuu jokaiselle kuoleman jälkeen. Oikea Jumala pitää tästä kaikesta huolen. Kirkko teki Jeesuksesta Jumalan. Se on Totuus. Paljastan nyt tempun taustoineen.
Kaikki alkoi Vanhan Testamentin ja juutalaisuuden opetuksesta, että ihminen ei ole eikä voi olla Jumala. Juutalaisuus teki selvän eron ihmisen ja Jumalan välille. Jumala sanoi: ”Minä olen se, mikä minä olen.” Vanha Testamentti ja juutalaisuus eivät tunne myöskään ihmisuhreja syntien sovittamiseksi. Antiikin Kreikan ja Rooman uskonnot ja kulttuurit tunsivat sen sijaan ihmisuhrit Jumalalle ja näissä uskonnoissa Jumalat olivat ihmisen kaltaisia. Antiikin ihmiselle Jumala ihmisenä oli tuttu juttu.
Vanhan Testamentin mukaan usko ja palvonta kuuluvat yksin Jumalalle. Luotua olentoa ihminen ei saa palvoa eikä häneen uskoa. Historiallinen Jeesus ei pyytänyt ketään palvomaan itseään eikä hän pyytänyt ketään myöskään uskomaan häneen.
Historiallinen Jeesus pyysi kannattajiaan seuraamaan Häntä. Jeesuksen seuraaminen tarkoitti Jeesuksen kuuntelemista ja hänen sanomansa noudattamista. Jeesus oli Jumalan Poika eli Jumalan Valittu eli ihminen, joka toimi Jumalan asialla ja tuli kertomaan Jumalan armosta ihmiskunnalle. Historiallinen Jeesus opetti uskomaan yhteen Jumalaan ja kehotti lähimmäisenrakkauteen kaikkia kohtaan, myös vihollisia kohtaan.
Kohtalokkaat käännösvirheet johtivat ajatukseen Jeesuksesta jumalallisena olentona tai Jumalana. Juutalaiset tarkoittivat Jumalan Poika sanalla alun perin hyvää tai oikeamielistä ihmistä. Sana ei koskaan viitannut jumalalliseen olentoon. Juutalaisille Jumala on yksi eikä hänen rinnallaan ole muita jumalallisia olentoja.
Kun sanoma Jeesuksesta levisi hellenistiseen maailmaan, kirkko teki kohtalokaan käännösvirheen arameasta kirjaimelliseksi Jumalan Pojaksi kreikan kielellä. Samalla käännettiin väärin Jesajan nuori nainen kreikan kielellä neitsyeksi. Näin sai alkunsa kertomus Jeesuksen yliluonnollisesta syntymästä neitsyestä Pyhän Hengen avulla. Kirkko lisäsi Jeesuksen lapsuukertomuksen myöhemmin kristilliseen perimätietoon. Kaikki tämä vahvisti ajatusta, että Jeesus oli enemmän kuin tavallinen ihminen. Antiikin mytologioissa oli totuttu ajatukseen Jumalasta ihmisen hahmossa maan päällä. Nyt kirkko sovitti tulkinnan myös Jeesukseen.
Jeesus teki vaikutuksen kuulijoihin. Hän opetti viisaasti ja teki jopa ihmetekoja Jumalan avulla. Kun Jumala otti hänet Taivaaseen, opetuslapset jäivät ihmettelemään kaikkea tapahtunutta ja levittämään Jeesuksen opetuksia eteenpäin. Moni kyseli mielessään, kuka Jeesus oikein oli.
Vähitellen syntyi erilaisia tulkintoja kirkossa. Jeesuksen seuraajilla oli kova ikävä Jeesusta. Moni odotti Jeesuksen pikaista paluuta takaisin. Toiset halusivat nähdä Jeesuksessa Jumalan. Johannneksen perimätiedossa Jumalan Poika vaati jo uskoa osakseen ja Johannes opetti, että jokainen, joka uskoo Poikaan, elää, vaikka olisi kuollut. Näin Jeesuksesta tehtiin Jumala kirkossa.
Varhaiskirkon jäsenet lainasivat tutusta kulttuuriympäristöstä eli antiikin Kreikan ja Rooman uskonnoista ja myyteistä ideoita kuvaamaan Jeesusta ja hänen sanomaansa. Ajatus syntien sovittamisesta ihmisuhrilla napattiin antiikin pakanallisista uskonnoista. Samoin ajatus Jumalasta ihmisenä. Näiden oppien katsottiin kuvaavan menestyksellisesti kirkon uutta sanomaa ja voittavan puolelleen uusia jäseniä.
Rooman keisari Konstantinus Suuri näki kaikessa tässä tutussa ajatusmallissa ja kirkon sanomassa keinon lisätä Rooman valtakunnan yhtenäisyyttä ja valtaa ja hän käytti kirkkoa hyväkseen valtapyrkimyksissään ja saneli Nikean kirkolliskokouksessa teologiset ratkaisut. Näin Kolminaisuus voitti kilpailevat vaihtoehdot Rooman keisarin päätöksellä.
Tämän jälkeen kristillinen perimätieto piti saada sopusointuun Kolminaisuuden ja muiden kirkon lainaamien uskonnollisten ideoiden kanssa ja alkoi säälimätön taistelu muita tulkintoja vastaan. Kirkko syytti toisinuskovia harhaoppisiksi ja ajoi heidät kirkon ulkopuolle tuhoten toisinajattelijoiden kirjat ja vainoamalla eri mieltä olevia. Näin jälkipolvien olisi vaikea selvittää historiallista totuutta Jeesuksesta ja kirkosta. Kirkko pääsi valtaan Rooman keisarin tuella ja on siitä lähtien nauttinut vallastaan eri puolilla maailmaa.
Jos Jeesus olisi ollut Jumala, hän ei olisi rukoillut Isää. Jos Jeesus olisi ollut Jumala, hän ei olisi ilmaissut olevansa voimaton ilman Jumalan apua. Jos Jeesus olisi ollut Jumalam hänellä olisi ollut samalaiset tiedot ja kyvyt kuin Jumalalla, mutta Jeesus paljastaa, että yksin Isä tietää lopun aikojen päivämäärät. Jos Jeesus olisi ollut Jumala, hän ei olisi voinut kuolla Ristillä, koska Jumala on kuolematon. Jos Ristillä kuoli pelkkä ihminen, ei tämä yksi ihminen voi sovittaa muiden syntejä juutalaisuuden mukaan. Jos Jeesus olisi ollut Jumalam, hän ei olisi huutanur Ristillä: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” Jos Jeesus olisi ollut Jumala, hänen tyhjästä haudastaan olisii tullut pyhiinvaelluspaikka ja tarkka kuolinpäivämäärä ja hauta paikka olisi kaikkien tiedossa. Nyt aikalaislähteet vaikenevat kaikesta tällaisesta, myös Jerusalemin temppelin esiripun repeämisestä ja maanjäristystyksestä tuona päivänä. Kaikki tämä herättää epäilyksiä Jeesuksen jumaluudesta.
Kreikan sanalla logos on monia merkityksiä, Se voisi olla myös järki. Jumalaa se ei kuitenkaan ole koskaan tarkoittanut. Jumala ja Logos ovat eri asioita. Logos ei ole mikään persoona. Se on vain puhtaasti sana. Jumala loi kaiken sanan avulla tms. Sana tulee jonkun suusta ja joku käyttää sanoja kommunikoimiseen.
Johannes yhdisti kreikkalaista filosofiaa Jeesuksen tarinaan. Kaikesta huolimatta Kolminaisuutta on aina arvioitava logiikan keinoin. Kolminaisuus on epälooginen. Jumala on luonut logiikan ja järjen ja noudattaa myös sitä.
Poika ei voi olla samaa olemusta kuin Isä, koska näillä on aivan erilaiset kyvyt ja ominaisuudet. Jeesus ei tiedä kaikkea, ei edes lopun aikoja eikä voi mitään, ellei Isä anna hänelle voimaa. Siitä näemme, että eivät voi olla samaa olemusta. Jeesus rukoilee aina Isää, ei itseään ja pitää Jumalaa korkeampana olentona. Eivät voi olla samaa olemusta millään todellisuudessa, vaikka Kolminaisuusoppi niin väittää. Jumala herätti Jeesuksen kuolleista, ei Poika itse. Niinpä taas näemme, että eivät voi olla samaa olemusta, koska on erilaiset kyvyt ja taidot sekä osaaminen.
Johtopäätös: Jeesus oli juutalainen ihminen, joka julisti Jumalan sanomaa ollen upea opettaja ja julistaja eli Jumalan lähettiläs. Näin uskoivat myös Jeesuksen opetuslapset. Kukaan ei koskaan puhunut mitään Kolminaisuudesta, ei koskaan.
Historiallinen totuus ei muutu vallan käytöllä, ei rahalla, ei kieltämällä historian tutkimukset, ei demokratialla eikä kirjoittamalla historiaa uudelleen voittajan silmin. Historiallinen totuus tulee lopulta ilmi. Oikea Jumala huolehtii siitä ja paljastaa sen kaikille kuoleman jälkeen. Me ihmiset emme voi muuttaa kirkon historiaa oman mielemme mukaiseksi.
Olen tutkinut kristillistä perimätietoa vuosikymmenenten ajan kaikessa hiljaisuudessa erilaisten lähteiden ja kirjallisuuden parissa ja olen päätynyt johtopäätökseen: kirkko teki Jeesuksesta Jumalan.
Jumala ei ollut toimeton huomatessaan, mitä kirkossa tapahtui ja miten kirkko muokkasi Jeesuksen sanomaa. Oikea Jumala päätti lähettää uusia matkaoppaita eli opettajia ja profeettoja maailmaan palauttamaam kirkko ja ihmiskunta yhden Jumalan luokse. Näin saapui maailmaan islamin julistaja ja opettaja Muhammed. Hän ei tuonut mukanaan uutta uskontoa tai uutta sanomaa, vaan tuli vaatimaan paluuta historiallisen Jeesuksen opetuksiin: Uskokaa yhteen Jumalaan, tehkää hyvää elämässä ja pyrkikää joka päivä elämässä hyvyyteen ja rakkauteen. Oikea Jumala antaa katuvalle synnit anteeksi ilman verenvuodatusta ja lahjoittaa uskoville ikuisen elämän Taivassa kuoleman jälkeen. Siinä näkyy Jumalan rakkaus eli Armo.
Näin juutalaiset, kristityt ja muslimit ovat samaa perhettä ja uskovat samaan Jumalaan. Nyt on aika yhdistää voimat ja kulkea yhdessä käsi kädessä maailmassa ja välittää aidosti toisistamme ja auttaa kaikessa sekä kokoontua yhteen yhden oikean Jumalan äärellä. Oikeaa Jumalaa voi kutsua Jahveksi, Isäksi tai Allahiksi.
Hyvä alku nyt olisi perua Nikea kirkolliskokouksen päätökset ja tunnustaa kirkon historiassa tehdyt teologiset virheet: kirkko teki Jeesuksesta Jumalan. Kirkon pitäisi palata historiallisen Jeesuksen yksinkertaiseen sanomaan: Usko yhteen Jumalaan ja tee hyvää elämässäsi. Tämä toisi yhteen juutalaiset, kristityt ja muslimit. Olisimme silloin samaa perhettä ja mahtuisimme kaikki samaan Taivaaseen.
Uskontojen välinen kilpailu loppuisi ja loppuisi myös pahan puhuminen muista uskonnoista ja muista ihmisistä. Saataisiin aikaan todellinen rauha maailmaan ja alkaisi globaali välittäminen toisistamme. Talous ei olisi ykkösarvo maailmassa, vaan se alistettaisiin yhteisen elämän ja hyvinvoinnin alle. Turha tuotanto ja luonnonvarojen ylikulutus loppuisi kansainväliseen yhteistyöhön ja sosiaalitalouteen. Tämä on minun unelmani paremmasta maailmasta ja paremmasta tulevaisuudesta.
Teologiassa pitää muistaa käyttää tervettä järkeä! Taivaassa ei ole mitään neitsyitä odottamassa ketään. Minä arvostelen kaikkia uskontoja, myös islamia ja en todellakaan usko sen järjenvastaisiin ja älyttömiin opetuksiin, mutta en myöskään kirkon älyvapaisiin opetuksiin. Raamattu ja Koraani ovat omaan aikaan sidottuja kirjoja, mitä monien on vaikea hyväksyä. Ajaton sanoma löytyy se, mikä ajaa Jumalan armoa ja rakkautta -periaatteella ja käyttämällä tervettä järkeä. Elämä Taivassa on toisenlaista kuin maan päällä. Se riittäköön myös uteliaille.
Kaikesta huolimatta vanha usko on kaunis teologinen kokonaisuus. Jokainen voi pysyä kiinni siinä jos haluaa. Samalla olisi paikallaan muistaa, että erilaiset tulkinnat ovat aina kuuluneet kirkkoon. Tällaista tämä elämä on. Monenlaista tulkintaa maailmaa mahtuu ja minua lohduttaa ajatus, että me kuulumme kaikesta huolimatta samaan perheeseen ja että me mahdumme samaan Taivaaseen, vaikka uskoisimme hieman eri tavoin. Kaikilla on hyvä tarkoitus ja sama päämäärä. Usko Jumalaan ja Jeesukseen vie kyllä perille aina. Kuolema on voitettu ja Jeesus elää Taivaassa.