Jos joku jostain kaukaa, missä ei ole nettiä eikä televisiota, mutta uskonnon harjoittaminen olisi tuttua, tulisi seisoskelemaan helsinkiläiselle raitiovaunupysäkille, hän ajattelisi, että onpa täällä harrasta kansaa.

Raitiovaunuja pysähtelee pysäkillä parin minuutin välein. Suurin osa matkustajista istuu keskittyneen ja nöyrän näköisenä pää kumartuneena käsiinsä kuin rukoillen.

Kun matkustaja astuu ulos kulkuneuvosta, hän on edelleen niin keskittynyt rukoukseensa, että ei vilkaisekaan muita ihmisiä. Suoran yhteyden saamiseksi hän on laittanut johdot korviinsa.

Saako sillä paremmin yhteyden Jumalaan, satunnainen katselija pohtii nykyajan keksintöjä.

Kuuntelin radiosta Roman Schatzin Maamme kirja-ohjelmaa, jossa pohdittiin suomalaisten loukkaantumisen kulttuuria.

Zacharias Topeliuksen 1870-luvulla ilmestynyt Maamme kirja kokosi yhteen suomalaisuuden eri piirteitä, Suomessa puhuttuja kieliä ja murteita. Muun muassa ruotsi, saksa ja venäjä olivat Suomessa paljon käytettyjä kieliä.

Kirja avasi lukijoilleen näköalan silloiseen monikieliseen ja ‑kulttuuriseen Suomeen. Mikä on varmaan myös Schatzin tarkoitus radio-ohjelmassaan.

Tällä kertaa vieraana oli myös koomikko Lotta Backlund. Pysähdyin kuuntelemaan hänen todistustaan ateismista: "Olemme vannoutuneita ateisteja ja kerromme lapsellekin että onhan se vähän hassua uskoa johonkin mitä ei ole olemassakaan..."

Tuli mieleen pilapiirros, missä kaksi äitiä lastenrattaineen juttelee. Toinen sanoo ettei opeta lapselleen mitään uskontoa, saa sitten aikuisena valita mihin uskoo. Toinen äiti sanoo, ettei puhu lapselleen mitään, saa sitten aikuisena valita oman kielensä.

Mihin ateistisuomalaiset uskovat, siis muuhun kuin ateismiin? Mihin he luottavat hartaasti? Mikä tässä elämässä on ateistille pysyvää ja kantaa, opettaa hyvän elämän ja yhteiskunnan moraalin perustiedot, on aina heikoimman puolella, kutsuu ihmisiä yhteen, pohjautuu rakkauteen, eikä pilkkaa muiden vakaumusta?

Internet?