Ruotsinsuomalaisten keskuudessa töitä tehnyt pappi ja kirjailija Juhani Rekola (1916–1986) oli kevään Kirkkopäivillä kiinnostava tuttavuus pienen seminaarin ja uutuuskirjan välityksellä.

Rekolan Irlantilainen päiväkirja julkaistiin postuumina vasta tänä vuonna, mutta se on kirjoitettu vuonna 1970 ja kertoo Rekolan ja hänen perheensä matkasta tuona vuonna Irlantiin. Teoksen esipuheessa toimittaja Heimo Hatakka avaa kirjan taustoja ja Juhani Rekolan ajattelua siten, että pääsin mukaan, vaikka en Rekolan kirjoituksia ja ajattelua juuri etukäteen tuntenut.

Päiväkirjassa Rekola kuvailee Irlannin maisemia ja elämänmenoa, mutta valaisee kiinnostavasti myös maan historiaa, kulttuuria ja uskontoa. Vieraan maan virikkeiden keskellä hän pohtii myös omia uskonnollisia käsityksiään sekä kristinuskoa ja oman kirkkonsa tilaa. Siinä siis tehdään samanaikaisesti sisäistä ja ulkoista matkaa.

Rekola kirjoittaa paljon menneistä ajoista, mutta varoittaa takertumasta historiaan. Rekola sanoo meidän kantavan mukana historiaa kuin arvokkaina pitämiämme kiviä, jotka kuitenkin haittaavat matkatekoa. Ne joutaisi heittää pois.

Rekolan mielestä kirkkokin on joutunut harhapolulle kiinnittyessään liikaa menneeseen. Vanhassa testamentissa on paljon sotia ja niiden historiaa, mutta kristillinen kirkko syntyi tulevaisuutta varten. Uudessa testamentissa ja evankeliumeissa katsotaan eteenpäin.

Rekola sanoo kirkon käyvän kolmea harhapolkua, joista tuo menneeseen kiinnittyminen on yksi. Toisena harhapolkuna hän pitää sitä, että kirkko on liittänyt kohtalonsa moraaliin. Kirkko haluaa olla kaikkia ja kaikkea valvova poliisi. Miksi ja millä perusteella kirkko edellyttää omaa moraaliaan niiltäkin, jotka eivät usko? Miksi kaikkea sukupuolisuuteen liittyvää pidetään kielteisenä ja suurena uhkana? Rekolan mielestä evankeliumit eivät anna perusteita tällaiselle yleiselle moraalin vartijan tehtävälle. Niiden mukaan kukin vastaa omista tekemisistään.

Kolmas on kieli. Hengellisessä kielenkäytössä on sanontoja ja fraaseja, joiden sisältöä ei tiedetä tai tunneta. Niitä toistetaan ajattelematta, mitä ne oikeasti tarkoittavat. Pahinta on, että niitä ei saa epäillä, eikä ainakaan lausua epäilyä julki.
Hän vaati kielenpuhdistusta kirkkoon. ”Kielen on oltava rehellistä ja asiallista.”

Näin siis 1970-luvulla! Tuo kielen puhdistaminen ja uudistaminen taitavat olla edelleen kesken, itse asiassa ne ovatkin jatkuvia tehtäviä.

Hän sanoi epätoivon, rohkeuden ja radikaalisuuden olevan kirkon tienviittoja eteenpäin. Rekolan ajatuksissa onkin usein tavanomaisesta poikkeava näkökulma: ”Ateismi on uskon esiaste.” ”Kuitenkin Jumala on.” ”Huumori nousee kärsimyksen pohjalta.”  ”Ehtoollisella olivat läsnä kaikki, niin Jeesus, Pietari kuin Juudaskin.” ”Arvot ovat poissaolevan Jumalan korvikkeita.”

* Juhani Rekola, Irlantilainen päiväkirja. Kirjapaja 2015. 205 sivua.