Korona-aika pakotti ihmiset sulkeutumaan kodin seinien sisäpuolelle ja eri näyttöjen kautta seurattiin kuinka korona ja myöhemmin rokotukset levisivät ympäri maailmaa. Monilla nuorilla aikuisilla tämä tarkoitti hyvin yksinäistä elämää. Nyt olemme siinä pisteessä, että näemme jo hiukan sitä, mitkä ovat olleet korona-ajan vaikutukset ihmisten kokonaisterveyteen.
Tutkimusten mukaan korona-aika on vaikuttanut paljon ihmisten psyykkiseen jaksamiseen ja kuormittumiseen. Ahdistus, masennus ja burnout ovat osa yhä useamman milleniaalin elämää. Useampi kuin joka kolmas kokee kuormitusta ja uupumusta elämässään. Tiedot käyvät ilmi IRO Research Oy:n tekemästä kyselytutkimuksesta. Koronakriisin lisäksi suomalaisia kuormittavat tulevaisuuden epävarmuus, työhön liittyvät asiat, oma terveys sekä rahaan ja toimeentuloon liittyvät asiat. Lähes kaksi kolmesta oli havainnut mielenterveyden haasteita omassa elämässään tai lähipiirissään. Tavallisimmin vastaajat olivat tunnistaneet uupumusta (46 %) tai masennusta (40 %). Myös ahdistusoireet korostuvat nuorten vastauksissa – alle 35-vuotiasta noin kaksi kolmesta kertoi havainneensa ahdistusoireita omassa elämässään tai lähipiirissään.
Eeva Kolun palkittu tieto ( – ja omakokemus)kirja Korkeintaan vähän väsynyt ( ilmestynyt vuonna 2020) oli ilmestyessään hurjan suosittu. Kirjastoissa jonotusajat olivat kuukausia ja kirjaa on myyty yli 50 000 kappaletta. Kirjassa Kolu kuvaa omaa matkaansa burnoutin kokemisesta sen kanssa elämisen kautta siitä selviytymiseen. Hän myös kuvaa kirjassaan mahdollisia syitä siihen, että miksi milleniaalit eivät voi kovin hyvin.
” Haluan muuttaa elämäni. Riippumatta siitä, mitä siinä milloinkin on meneillään, haluan aina muuttaa elämäni. Ainoa asia, jota haluan vielä enemmän, on muuttaa itseni.”
” Kyllä tää tästä, oikeesti tän jälkeen helpottaa, kun sais nyt vaan tän hoidettua.”
” Oireilemme siksi, että kaikesta on tullut suoritus. Kun vain tekisin enemmän, yrittäisin kovemmin, olisin p a r e m p i. ”
” Uupumus hävettää, ja häpeä uuvuttaa. ”
” Eniten uuvuttaa kaikki. ”
Eeva Kolu kuvaa, että uupumuksesta on tullut sukupolvikokemus. Tälle kaikelle on oma termikin: millenial burnout. Viraaliksi termin teki Anne Helen Petersenin artikkeli: How millenials became the burnout generation. Petersenin mukaan syitä uupumiseen on monia. Taloudellinen epävarmuus, työelämän tiukentuvat vaatimukset, maailman tila ja pelko oman tai läheisten sairastumisesta ovat kaikki mielenterveyteen vaikuttavia tekijöitä.
Seuraavan sukupolven tilanne ei näytä yhtään paremmalta. Erityisnuorisotyön pappina olen muiden tavoin huomannut, että nuorten masennus ja uupumus on ollut kasvussa koko 2000-luvun. Työkseni pohdin sitä, että mitä me voisimme tehdä? Mitä meidän pitäisi tehdä? Moni nuori ja nuori aikuinen kaipaisi nykyistä enemmän tukea ja apua. Mutta apua ei ole saatavilla tai sitä ei ole ollut riittävästi. Tapoja auttaa on varmasti monia, mutta tässä muutama ajatus, että mitä me kirkkona voitaisiin tehdä enemmän.
Ensinnäkin me voisimme kirkkona yhä enemmän korostaa sitä, ettei uupumus, masennus, ahdistus, burnout ja erilaiset mielenterveyden ongelmat ja haasteet ole tabu. Kaikesta saa ja pitää puhua. Jokainen ihminen, jokainen keho ja jokainen mieli on arvokas ja tärkeä. Jokaisella ihmisellä on absoluuttinen arvo ja jokainen ihminen on rakastettu ja rakastava.
Toiseksi kirkko on monelle jo paikka minne tulla puhumaan. Perheneuvonnat, toimituskeskustelut ja esimerkiksi Walk in – terapia ja Walk in talk – uudet toimintamuodot mahdollistavat turvallisen paikan puhua monelle. Mutta tätä voisimme tehdä lisääkin! Silloin kun terapiaan on jonotusaika kuukausia voi auttaa jo ajatus siitä, että jonnekin voisi mennä puhumaan ajatuksistaan ääneen.
Kolmanneksi kirkko on yhteisöllinen paikka jo nyt monelle. Me tiedämme tutkimuksista, että yksinäisyys voi olla tunteena yhtä voimakas kuin fyysinen kipu. Yksinäisyys on yksi aikamme suurimmista haasteista ihan kaiken ikäisten parissa ja yksinäisyys on kokemuksena hyvin kokonaisvaltainen. Kirkkona meillä on jo joitakin ryhmätoimintoja väsyneille ja uupuneille. Sururyhmätoimintaa taitaa olla melkein kaikissa seurakunnissa, mutta ehkä voisimme antaa mahdollisuuden erilaisiin pienryhmätoimintoihin? Vertaiskokemus ja ulkopuolinen asiantuntija voi auttaa myös omien tunteiden ja kokemusten käymisessä. Toisaalta kirkossa voisi olla enemmän nuorille aikuisille erilaista kokoontuvaa toimintaa: hyvinvointipäiviä, erätaukokeskusteluja, avautumisklubeja, nuorten aikuisten iltoja, vaellusretkiä tai vaikka nyyttäri-iltoja. Ihminen tarvitsee paikkoja, missä saa kohdata muita turvassa ja yhdessä.
Neljänneksi kirkko voisi tehdä vielä enemmän yhteistyötä yli rajojen. Tätä työtä tekevät esimerkiksi oppilaitos -, sairaala-, vankila, – ja perheneuvonnan kirkon työntekijät, mutta jo paikallisseurakunnissa voisi tehdä enemmän yhteistyötä alueen eri työpaikkojen, leikkipuistojen, koulujen, harrastustoimintojen ja kaupungin tai kunnan kanssa. Huoli ja rakkaus alueen ihmisistä on yhteinen.
Futuristi Perttu Pölösen mukaan edessämme on vääjäämättä inhimillinen valankumous. Maatalous ja teollinen vallankumous korostivat kehoa ja käsiä, informaatioyhteiskunnan keskiössä oli aivot. Koneet ovat jo älykkäämpiä kuin ihmiset, joten Pölösen mukaan seuraavaksi keskiöön nousee sydän. Itsemyötätunnosta voi tulla seuraava vaihe ihmiskunnassa. Ja tähän vaiheeseen meidät kaikki on kutsuttu.
Päivi Pulakka
Pastori, Helsinki.
Mitäs erikoista tuossan on? Ex-kenttäpiispa on varmaankin päässyt nuorena eläkkeelle ja hyvä kuntoinen. Toihan on kiva, että saa aktiivista tekemistä. Muista Gustav Björkstrandin kertoneen antavansa Porvoon piispan palkan hyväntekeväisyyteen, koska sai Åbo Akademista eläkettä, mahtaako Niskanen toimia samoin? Olisi aika tärkeä symbolinen teko
On hieman harhaanjohtavaa rinnastaa piispa ja kenttäpiispa. Se, että eläkkeellä oleva upseeripappi tuuraa kirkkoherrana, ei sinänsä ole tavatonta, sillä monet papit ovat niin suosittuja, että heitä viedään eläkkeelläkin keikkahommista toiseen.
Esimerkiksi Terho Pursiainen lähenee 70 ikävuotta, mutta edelleen on ollut papinhomissa kuin viimeistä päivää, toissa kesänä hän veti 3 (kolme) rippileiriä.
Hannu Niskasesta en ole tainnut eläessäni kuulla kuin pelkkää hyvää!
Wikipediasta on helppo tarkistaa, että Hannu Niskanen on jäänyt eläkkeelle 60 -vuotiaana. Onko se nuorena vai ei, riippuu arvostuksista. Keskimääräinen eläköitysmisikä viime vuonna oli 60,9. Viime kesänä tapasin miehen ja hyvä kuntoiselta vaikutti, enempiä sairaskertomuksia emme muistaakseni jakaneet. Minusta tuo on hieno veto Niskaselta. Vieläpä uhrata kesänsä töihin, kun pääosa kansasta haluaa juuri kesällä olla vapaalla niin paljon kuin mahdollista. Esimerkillistä.
Olen tuntenut Hannu Niskasen lyhyen – mutta merkittävän – ajan hänen ollessaan Pertunmaan kirkkoherra ja Mikkelin tuomiokapitulin asessori; mies mieleeni, hyvä pappi ja tervejärkinen kyseenalaistaja.
Siispä tämä ei ole syynä siihen, että pidän hänen suostumistaan (!?) ja ennenkaikkea päätöstä entisen seurakuntansa kirkkoherraksi kyseenalaisena, jopa huonona ratkaisuna tai ainakin vääränä signaalina. Sotilas jää eläkkeelle varhain, työkuntoisena, mutta oman ratkaisunsa sotilasuralle tehneenä. Kenttäpiispa, kirkkoherra ja asessori on toki myös kirkonpalvelija. Mutta: kirkonpalvelijoita elämänsä ja virkauransa ovella on toki kymmenittäin. Siis niitä, jotka seurakuntien säästöohjelmien vuoksi odottavat turhaan pappisvihkimystä. Ja niitä jotka on vihitty kapitulien vaatimaksi puoleksi vuodeksi väliaikaisvirkaan ja ovat 6 kuukauden jälkeen pudonneet työelämän ulskopuolelle, kun virkamääräys loppui.
On mielestäni ns. kansansuosion – jota Hannu Niskasella ansiostakin Pertunmaalla on – väärinkäyttöä, kun hyvintoimeentuleva eläkeläinen syrjäyttää monen nuoren innovaatisen teologin mahdollisuuden pätevöityä johtamistehtävissä ja julistajina. Ei ole kyse siitä, luovuttaako eläkeläiskenttäpiispa palkkansa hyväntekeväisyyteen vai ei. Kysymys on siitä, että kaikesta huolimatta eläkeläinen vie nuoremman ja työelämässä virkaa tarvitsevan palkan, mahdollisuuden ja ainakin osan tulevaisuutta.
Seurakunnalla on oikeus kutsua haluamansa julistaja vt. kirkkoherrakseen, mutta seurakunnalla on myös oikeus katsoa tulevaisuuteensa, aivan samalla tavoin kuin jokainen sen päättäjä haluaa katsoa omien lastensa tulevaisuuteen ja mahdollisuuksiin. Ennen oli kieltämättä hyvin, mutta tulevaisuudessa elävilläkin pitäisi olla hyvin.
Häpeän vastakohta ei ole empatia, pikemminkin usko omaan arvokkuuteensa. Empatia voi toki olla taustalla: (toisten) empatian puute voi johtaa häpeään. Toisaalta empatiaa hakemalla ”ostettu” häpeänesto ei välttämättä ole pitkäelinkaarinen ratkaisu.
Kirkolla tietysti on mahdollisuus tukea itseään häpeäviä yhteistyössä muiden toimijoiden kanssa.
Hapeään käsittääkseni kuuluu kelpaamattomuuden tuntu (”kuka ei kuulu joukkoon”), ja sen tähden kirkon tulisi olla avoin kaikille mutta ei tietenkään kaikelle. Häpeää voi (yrittää) purkaa myös luopumalla omasta itsenäisestä ajattelusstaan – hakemalla hyväksyntää samaistumalla siihen, mikä on ns. ajan trendi. Tämä ei välttämättä ratkaise ongelmia vaan voi jopa ”orjuuttaa” ihmistä. Näin on moni kokenut. Tässä ei tarjottu empatia aina ole kestävän ratkaisun tae.
Kirkon tulisi pitää julkisesti kiinni siitä perustastaan, josta todellinen ihmisen arvon kokeminen juontuu – ilman, että ihmistä itseään aletaan mukauttamaan johonkin muiden määräämään. Näitä muualta tulevia suuntauksiahan kirkoissa on ja tulee kiihtyvästikin; niihin liittyy lähes ”vallankumouksellinen” pyrkimys, saada valtaa (kirkko)yhteisössä. Kirkko on unohtamassa (ja osin jo unohtanutkin) mikä on ihmisen arvon todellinen lähde: se ei ole toisten hyväksyminen vaan Jumalan rakkaus rajoineen, joka voi tervehdyttää alaspainuneen ihmisen rajoja hyväksyen.
Kirkon ei pitäisi ”hävetä” eikä hävyttää sitä aidosti erilaista sanomaansa, joka sillä on. Kirkon ei tulisi vaipua vain jonkinlaiseksi palveluja tarjoavaksi ”operaattoriksi”, joka tarjoaa vain samankaltaisia ratkaisuja kuin kaikki muutkin. Jäljelle jaa silloin vain kilpailu: kuka niitä tarjoaa tehokkaimmin, edullisimmin tai ovelimmin.
Kirkon tavoite on pitää jäsenet mukana, joten onhan sen oltava kaikille mieleinen. Helppo meidän on kirkkoa arvostella, mutta miten kansankirkko voisi olla jotain muuta, kuin mitä se on?
Totta kirjoitat, Pekka, siinä, että kirkon tehtävä ei ole helppo. Halutaanko todella ihan kaikki (ja kaikkea) pitää mukana? Sitähän moni pohtinee.
Ei varsinkaan kansankirkon osa ole helppo – onhan kansakin jakautunut, joten ei ihme, jos kansankirkkokin jakautuu. Eivät poliitikotkaan osaa kaikille mieleen olla. Ongelma on, että pyrittäessä olemaan kaikille kaikkea ei lopulta olla oikein kenellekään mitään ertyistä, ei ehkä itsellekään. Oma identiteettikin lopulta haalistuu ja kenties uusi tulee tilalle. Vanha ”viisaus” muistuttaa, että kun toisaalle kumartaa, niin toisille ”toispuolen” on vaikea samanaikaisesti kumartaa yhtä syvään. Niinpä tulee kiusaus kumartaa pääsääntöisesti vain toisaalle, miten se suunta sitten priorisoidaankaan.
Pyritäänkö uusi identiteetti ”lunastamaan”? Empatia on tärkeää mutta silllä on rajoitteessa: kaikille vaan ei kaikkeen.
Alunperin kirkon kai oli tarkoitus ”kumartaa Jumalalle”, ei ihmisille (tai ”kansalle”), joita kai toki oli tarkoitus palvella ja tukea. Kysymys onkin: millä tavalla tuetaan ja mikä on tuen ja empatian päämäärä ja lähtökohta kun yhteistä pohjaa ei enää ole? Vai onko edessä lopulta: mission impossible”?
Yritysmaailmassa monialaisten suuryritysten priorisoinnin ratkaiu on usein ollut ”tytäryhtiötalous”, nykyisin kai yrityskaupat. Silloin kukin osa ehkä voi itseäänkin arvostaa.