Jeesus sanoo: ”Joka tämän uskottoman ja syntisen sukupolven keskellä häpeää minua ja minun sanojani, sitä on Ihmisen Poika häpeävä, kun hän tulee Isänsä kirkkaudessa pyhien enkelien kanssa”. (Markus 8:38). Ja Paavali kirjoittaa Rooman seurakunnalle: ”Sillä minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima. (Room. 1:16). Timoteukselle Paavali kirjoittaa: ”Älä siis häpeä todistusta Herrastamme, äläkä minua, hänen vankiaan, vaan kärsi yhdessä minun kanssani vaivaa evankeliumin tähden, sen mukaan kuin Jumala antaa voimaa”. (2 Tim. 1:8).
Psalmi 40:10:11: ”Minä julistan vanhurskautta suuressa seurakunnassa; katso en minä sulje huuliani. Sinä, Herra, sen tiedät. Minä en peitä sinun vanhurskauttasi omaan sydämeeni, vaan puhun sinun uskollisuudestasi ja avustasi; minä en salaa sinun armoasi ja totuuttasi suurelta seurakunnalta”.
Evankeliumi on Jumalan voima. (Room.1:16). Jumalan voima kätkeytyy heikkouteen, joka on ristillä riiippuva, ruoskittu ja häpäisty, rikollisten joukkoon luettu Jeesus, Jumalan Poika. Hänet tehtiin synniksi, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden. ”Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme (Jes 53:6). ”Herra näki hyväksi runnella häntä, lyödä häntä sairaudella.”(Jes 53:10). ”Hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden”(Jes 53:5).
Mutta kuka tahtoo tällaisen Jumalan? Rikki revityn, halveksitun ja häväistyn Jumalan? Mehän itse haluamme olla voitokkaita, suuria, mahtavia, rikkaita ja menestyviä. Haluamme kunniaa ja mainetta. Miten voisimme hyväksyä tällaista Jumalaa? Eikö meille tällainen Jumala näyttäytyy hulluutena ja järjettömyytenä. Jeesus sanoi: ”He rakastivat enemmän ihmisten suosiota kuin Jumalan kunniaa”. (Joh. 12:43). Eikö juuri näin tapahdu ev.lut. kirkossamme? Annetaan kansalle sitä, mitä kansa haluaa kuulla. Kätketään sana rististä ja syrjäytetään se puheella tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta ja syrjimättömyydestä.
Paavali väittää, että evankeliumi on täyttä hulluutta niille, jotka eivät usko (1 Kor.1:18).”Sanoma Jumalan Pojan ruoskimisesta ja teloittamisesta on niin outo, että sitä on vaikea sovittaa ihmisen luonnolliseen uskontokäsitykseen. Antiikin tutkijat kertovat, että kristinuskoa pidettiin Rooman valtakunnassa pitkään halveksuttavana, koska ’siinä palvottiin teloitettua rikollista jumalana’ (Ari Saastamoinen).” (”Oikein väärin ymmärretty Raamattu”, Timo Eskola).
”Raamattua lukiessa käy selväksi, että sanoma ristiinnaulitusta Kristuksesta ei saa helposti suosiota. Siitä puuttuu kaikki filosofinen hienous ja uskontotieteellinen älykkyys, joiden avulla käydään keskustelua Jumala-kuvista. Ihmisten omat pohdinnat Jumalasta ovatkin usein esimerkiksi Paavalin sanoman vastakohtia. Jumalaa pohtiessamme meidän mieleemme nousevat ensimmäiseksi hienot ja suuret asiat. Ajattelemme Jumalaa luonnon kauneuden kautta tai viisauden ja oikeudenmukaisuuden kautta.” (”Oikein väärin ymmärretty Raamattu”, Timo Eskola).
Eskola kirjoittaa, että jo keskiajan munkit päätyivät tällaisiin käsityksiin Jumalasta mahtavana olentona ’ensimmäisenä liikuttajana’, jossa ovat täydellisinä kaikki ne hyvät ominaisuudet kuten hyvyys, jalous, totuudellisuus ja uskollisuus, joita me ihmiset arvostamme maan päällä. Länsimainen jumalankuvan pohdinta on tuhansia vuosia vanha ja juontuu kreikkalaisesta filosofiasta (esim. Aristoteles). Kysymyksemme vievät meidät Kreikkaan Ateenan Areiopagille Paavalin kanssa. Siellä käytiin loputtomia keskusteluja filosofiasta ja uskonnosta.
”Kreikkalaiset kuvittelivat löytävänsä Jumalan filosofisen pohdiskelun avulla. Heille Jumala oli aate tai opinkappale. Kreikkalaiset saattoivat hyväksyä vain sellaisen Jumalan, joka sopii heidän toiveisiinsa, heidän käsityksiinsä hyveistä ja elämän päämääristä.” ”Sanoma ristinpuuhun ripustetusta Jumalan Pojasta oli tällaisen kulttuurin ja uskonnon keskellä aivan järjetön.” (”Oikein väärin ymmärretty Raamattu”, Timo Eskola).
Juutalaiset taas vaativat ihmetekoja. Jumalallinen tai profeetallinen sanoma tuli varmistaa ihmeteoilla. ”Siksi myös evankeliumin voimaa arvioitiin sen mukaan, millaisissa kehyksissä se tarjoiltiin. Ihmeiden ja merkkien piti näkyä.” ”…sanoma rististä oli monille juutalaisille täydellinen herjaus, osoitus jumalanpilkasta. Kreikan sana ’skandalon’, jota Paavali käyttää, tarkoittaa uskonnollista harhaa, joka viettelee ihmisen pois aidosta uskosta. Risti oli pahennus, joka ei mahtunut juutalaisen uskonnon piiriin.” (”Oikein väärin ymmärretty Raamattu”, Timo Eskola).
Näin siis voimme ymmärtää, että inhimillisesti katsoen Jumalan evankeliumi eli ”puhe rististä” on hulluutta. Paavalin mukaan se on hulluutta niille, jotka joutuvat kadotukseen. Miten siis pääsisin ymmärtämään tämän Jumalan hullutuksen, etten joutuisi kadotetukseen? Paavali kirjoittaa, että ”Jumalan heikkous on ihmistä voimakkaampi” (1 Kor. 1:25). Jumalan todellinen voima on siinä, että Kristus alistuu kaikkia muita heikommaksi. Jeesus alistuu kiinniotettavaksi ja teloitettavaksi ristinpuussa. Hän on kuuliainen Jumalan tahdolle. Jumala on nähnyt hyväksi pelastaa meidät Poikansa ristinkuoleman kautta tekemällä hänet synniksi. Jumala rakastaa pahoja, jumalattomia, syntisiä ihmisiä. Tämähän on meistä järjetöntä! Tämä on niin outoa meille ja meidän käsityskyvyllemme rakkaudesta. Me haluamme löytää rakkauden kohteestamme jotain rakastettavan arvoista. Näin ”sanoma rististä” on kaikilta osin järjetön meidän ymmärryksellemme.
Paavali sanookin, että hänen julistamansa evankeliumi ei ole ihmisten mielen mukaista, sillä hän ei ole saanut sitä ihmisiltä eikä sitä ole hänelle opetettu, vaan Jeesus Kristus on sen hänelle ilmoittanut (Gal. 1:11-12). Mutta juuri tämä Paavalin julistama evankeliumi on syntiselle ihmiselle ja koko syntiselle ihmiskunnalle ainoa mahdollisuus välttää Jumalan viha ja kadotus.
Me emme tavoita tätä sanomaa järjellämme emmekä ymmärryksellämme emmekä pohdinnoillamme, juuri siksi että evankeliumi tulee meidän ulkopuoleltamme, se tulee Jumalalta. ”Sillä kun, Jumalan viisaudesta, maailma ei oppinut viisauden avulla tuntemaan Jumalaa, niin Jumala näki hyväksi saarnauttamansa hullutuksen kautta pelastaa ne, jotka uskovat. (1. Kor. 1:21). Miten me siis ylipäätään voimme tavoittaa tämän evankeliumin, tämän hullutuksen?
Meidän on ensin kohdattava Jumalan murskaava laki itsessämme. Tunnistettava kadottava synti itsessämme. Suostuttava nöyrtymään pyhän Jumalan edessä. Meidän on tultava täysin epätoivoiseksi tilastamme ja itsestämme kelvata pyhälle Jumalalle syntisyytemme takia. Muutoin emme milloinkaan voi kohdata Jeesusta Kristusta, Vapahtajaamme ja Lunastajaamme. Siksi kirkon on pakko julistaa lakia. Synnistä on pakko puhua. Parannuksesta on pakko puhua. Siten tulee mielekkääksi puhua myös syntien sovituksesta Jeesuksen ristinveriuhrin kautta. Siten on mielekästä puhua evankeliumista, vanhurskauttamisesta, uskosta, kuuliaisuudesta ja pyhityksestä.
Jos näistä ei puhuta, ei voida enää puhua kristinuskosta, joka on uskoa Jeesukseen Kristukseen, syntiemme sovittajaan. Evankeliumin vastaanottaminen lahjana tulee mielekkääksi vain, jos tunnustamme syntimme Jumalalle ja käsitämme mahdottomuutemme täyttää Jumalan lakia. Sillä Jumala vaatii ehdotonta, täydellistä lain täyttämistä ja täydellistä pyhyyttä. Tähän ei ihminen missään olosuhteissa eikä millään keinoin pysty. Raamatun mukaan olemme kuolleet synteihimme. Juuri tämän takia evankeliumi on ainoa mahdollisuus. Me tarvitsemme Jeesuksen elämäämme, sillä muuten jäämme Jumalan vihan alle, kuolemme synteihimme ja joudumme lopulta kadotukseen.
Vaikka olisimme olleet kauankin jäsenenä jossain uskonnollisessa yhteisössä tai seurakunnassa, saattaa viedä vuosia ennen kuin tulemme vakuuttuneiksi siitä, että emme pysty täyttämään Jumalan lakia. Olemme siinä määrin vääränlaisen Jumalan sanan julistuksen (legalismi, antinomismi) ja oman mielemme aikaansaamissa harhakuvitelmissa.
Evankeliumi on ihmeellinen Jumalan lahja meille! Mutta kuka tahtoo elää evankeliumista, joka näyttäytyy meille niin perin kummallisena? Raamattua tulee lukea ja tutkia rukoillen: Jumala kirkasta minulle tämä asia, kirkasta minulle Ristinuhri Golgatan! Nousee kysymyksiä kuten: mitä minun pitää tehdä, että pelastuisin, että muuttuisin paremmaksi, että ymmärtäisin mistä on kyse? Tätä Jeesus tarkoittaa, kun hän sanoo, ”Jos joku tahtoo tehdä hänen (Jumalan) tahtonsa, tulee hän tuntemaan, onko tämä oppi Jumalasta vai puhunko minä omiani”. (Joh. 7:17) sekä ”Jos te pysytte minun sanassani, niin te totisesti olette minun opetuslapsiani; ja te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidän vapaiksi.” (Joh. 8:31-32).
Jeesus siis sanoo, että totuus voidaan tulla tuntemaan! Nykyisin tällainen väite totuuden tuntemisesta on myrkkyä. Kukaan ei saa väittää tuntevansa totuuden, sillä se on väkivaltaa muiden ihmisten omatekoisia totuuksia vastaan. Totuusväittämät ovat heille väkivaltaa. Siitä huolimatta, että juuri näillä totuuden tuntemisen kiistäjillä on omat totuutensa, joista he pitävät kiinni omana totuutenaan. Niitä ei saa mennä epäilemään. Mutta kuka haluaa tuntea Jumalan sanan ilmoittaman totuuden itsestään? Sen että olen itsessäni jumalaton, syntinen ja kadotukseen tuomittu ilman Jumalaa ja sovintoa Jumalan kanssa?
Ei ole olemassa mitään oikotietä, vaikka niin luullaan. Saatana pettää meidät valheillaan ja vääristää evankeliumin toiseksi. ”Onko Jumala todella sanonut?”, ”koska Jumala on rakkaus, ei hän voi vaatia täydellisyyttä” jne. Me madallamme Jumalan lain tai kumoamme sen kokonaan. Olemme joko legalismin (lainomaisuuden) tai antinomismin (lain kumoamisen) valtaamia. Olemme niin täynnä itseämme, valheellisuuttamme ja vääryyttämme, että uskomme itse hallitsevamme elämäämme. Olemme teeskentelijöitä ja olevinamme niin hyviä, että alamme uskoa, että kyllä Jumalan täytyy tällainen hyvä ihminen hyväksyä. Varsinkin kun yritän tehdä parhaani. Teemme itsellemme oman jumalan, joka hyväksyy meidän syntimme ja sanoo ”ei haittaa, tällaista tämä elämä on”, ”ei kukaan voi olla täydellinen”, ”ole itsellesi armollinen”. Mutta mitä se auttaa, että olen itselleni armollinen, jos Jumala ei ole! Jumalan lain on saatava osoittaa meille, mitä synti on ja tuomita meidät. Vasta sitten on Jeesuksen ja evankeliumin vuoro. Ei voi mennä ylitse, ei voi mennä alitse, ei voi kiertää. Täytyy mennä suoraan. On vain ahdas portti ja kaita ristin tie, joka johtaa Taivaaseen. Ja sille tielle päästään vain kohtaamalla todellinen Jumala, kohtaamalla Jeesus Kristus, Jumalihminen, jossa kohtaamisessa ytimenä on Jumalan kuolettava laki ja lunastuksen evankeliumi.
Paavali totesi, ettei hän pääse irti kuoleman ruumiista. Hän kirjoittaakin: ”huomaan siis itsessäni minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni (on piintynyt minuun).” Room. 7:21. Kun pinnistelen hyvän tekemisessä, huomaankin, ettei tämä pinnistely tuota täydellistä Jumalalle kelpaavaa tekoa. Sillä lakia on mahdotonta täyttää. Kukaan ei voi elää laista, sillä lailla on kuoleman virka, ”lain kautta tulee synnin tunto”. Room. 3:20. Laista puuttuu eläväksi tekevä Pyhä Henki ja siksi se ei voi synnyttää uskoa Kristukseen tai tuottaa Jumalalle kelpaavia tekoja. Sen voi tehdä vain evankeliumi Kristuksesta.
Paavali kirjoittaa, että hänen jäsenissään eli ”kuoleman ruumiissa” on vallalla toinen laki, joka sotii hänen mielensä lakia vastaan ja pitää häntä vangittuna synnin laissa. Paavali on tässä vaiheessa jo kohdannut Jeesuksen ja julistanut evankeliumia hänestä. Silti hänessä on vielä liha, jossa vallitsee synnin laki. Hän sanookin palvelevansa ”tämmöisenään” mielellä Jumalan lakia ja lihalla synnin lakia (Room. 7:25).
Tähän päätökseen itsestään tulee jokainen, joka on kohdannut Jumalan murskaavan lain, joka nöyrryttää minut, murskaa omavanhurskauteni ja ylpeyteni. Kun myönnän, etten kykene täyttämään lakia, silloin ei minulle jää enää muuta mahdollisuutta kuin ottaa vastaan evankeliumi Ristiinnaulitusta Kristuksesta. Jeesus puhuu minulle Jumalan sanan kautta ”ota minut vastaan Vapahtajaksesi ja Lunastajaksesi”. Minä tahdon pelastaa sinut kuoleman ruumiista luokseni Taivaaseen. Minä rakastan sinua jumalallisella ikuisella rakkaudellani. Minä itse olen tämä rakkaus ja tie ja totuus ja elämä. Lähde seuraamaan minua. Anna minun olla elämäsi Herra ja sydämesi valtias. Minä olen rakastanut sinua ikuisella rakkaudellani ja vetänyt sinua puoleeni armosta. Ristillä olen täyttänyt puolestasi kaiken. Kaikki on sinulle valmiina. Kaikki mikä on minun, on sinun ja kaikki mikä on sinun, on minun (Luther, Autuas vaihtokauppa). Saat ilmaisena lahjana minulta kaiken, mitä tarvitset pelastuaksesi. Tule ja seuraa minua.
Silloin meissä toteutuu Paavalin sana: ”Sillä minä olen lain kautta kuollut pois laista, elääkseni Jumalalle. Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni. En minä tee mitättömäksi Jumalan armoa, sillä jos vanhurskaus on saatavissa lain kautta, silloinhan Kristus on turhaan kuollut.” Gal. 2:19-21
Meillä kaikilla lienee ”pistimemme”. Paavali rukoili Jumalaa poistamaan hänen pistimensä, sillä hän koki saatanan enkelin rusikoivan hänen lihaansa. Mutta Jumalan vastasi: ”Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa”. (2 Kor. 12.9) Yksin armo riittää. Yksin usko riittää. Yksin Kristus riittää. Heikkoudessa piileekin väkevä voima (dynamis). Minulle itsessäni heikolle evankeliumi lahjoittaa heikon Jeesuksen, joka kuitenkin on voimakas juuri heikkoudessaan ja tekee minut heikkona voimakkaaksi (2 Kor. 13:4, 12:10).
Kohtaamme Jumalihmisen Jeesuksen Kristuksen vain tässä hänen ainutlaatuisessa, absoluuttisessa ja universaalissa Persoonassaan Jumalaihmisessä, joka itsessään on Jumala ja ihminen ja joka meille ihmisille on esikuva ja sijainen. ”Niin kuin jumaluus ja ihmisyys hänen persoonassaan läpäisevät toisensa, niin hänen esikuvaisuutensa ja sijaisuutensa läpäisevät toisensa irtoamatta toisistaan ja sekoittumatta toisiinsa”….”Pyhä Henki luo Jeesukseen uskovan uudesti, niin että Jeesuksen esikuva alkaa toteutua hänessä suhteellisena ja puutteellisena mutta silti todellisena hänen seuratessaan Jeesusta sillä rakkauden voimalla, jonka Jeesuksen sijaiselämä ja sijaiskuolema hänelle antavat. Näin Jeesus ja uskova yhtyvät tiedostamisessa, arvostuksessa, moraalissa ja tahdossa. Jeesuksen esikuvaisuus ja sijaisuus yhtyvät ajan eli historian jälkeen eskatologisesti, kun uskova ylösnousemuksen jälkeen kirkastumisessa muuttuu täydellisesti ja lopullisesti hänen kaltaisekseen.”
”Kaikki luomisen, lunastuksen ja pyhityksen lahjat ovat lähtöisin Persoonasta, joka itsessään on lahja”. (Raimo Mäkelä, ”Teesejä laista ja evankeliumista”).
Tarua vai totta
Eräässä keskiaikaisessa kylässä jossain Skotlannin seuduilla oli kuultu ja uskottu kuulemaansa, että jokainen ihminen on syntinen, koska Adam lankesi tottelemattomuuteen.
Niinpä he kehittivät asiaan omatekoisen ratkaisun, he valitsivat vapaaehtoisen Synnin kantajan, Synnin syöjän, jolle ilmeisesti maksettiin palkka uhrautumisesta.
Kun kylässä kuoli henkilö, hänet vietiin ennen hautaamista Synnin Kantajan luokse.
Vainaja nostettiin ilman rihman kiertämää lavitsalle, joka oli Synnin kantajan pihamaalla. Hiljaisuuden vallitessa saattajat kokoontuivat tärkeän tapahtuman ympärille todistamaan synnin lähtöä vainajasta.
Vainajan vatsan päälle tuotiin leipää ja viiniä. Ja koska Jeesus siirsi synnin leivässä Juudakseen ja alkoholi oli syntiä sekin, uskottiin että Jeesuksen läsnäolo saa myös vainajan synnin siirtymään tuohon leipään ja viiniin, kun rukoillen pyydetään.
Nyt kun synti oli siirtynyt leipään ja viiniin, Otti Synnin syöjä leivän ja viinin ja söi ne pois näkyviltä ja samalla myös synti lähti vainajasta ja siirtyi Synnin syöjään, joka sai palkan siitä, että kantoi monien synnit.
Näin ihmiset puhdistuivat synneistään ennen kuolemaa, mutta mitä tapahtui Synnin syöjälle, sitä kukaan ei tiedä, kukaan ei tullut kertomaan.
Veli kävi Japanissa jossain temppelissä ja siellä oli pyhää vettä, jota suussa purskuttamalla sai synnit pois.
Aihe ei ole otettu ulkopuolelta eikä keneltäkään, vaan on täysin oma ajatukseni. Kommentoin jissain jo aiemmin, että Jeesuksesta on tullut kirkolle nolo. Se että on noloa puhua jostain eli tässä tapauksessa sovituksesta, tarkoittaa häpeämistä. Tämänhän jo Paavali ymmärsi evankeliumia julistaessaan. Ja Jeesus itse sanoo nöin, että ”joka häpeää…”.
Anteeksi kirjoitusvirheet. Kirjoitan kännykästä.
Miten voin havaita että saarnataan toista evankeliumia? Toinen (väärä) evankeliumi turhentaa Kristuksen evankeliumin.
Väärän evankeliumin ilmentymiä:
– Isä tai Henki syrjäyttää Pojan
– uskovan suorittama valinta tulee Jumalan suorittaman valinnan tilalle
– uskovan usko syrjäyttää Kristuksen kuuliaisuuden
– uskovan uudestisyntyminen tulee tärkeämmäksi kuin hänen hyväkseen luettu Jeesuksen kelpaaminen Jumalalle
– uskovan uusi elämä syrjäyttää Kristuksen synnittömän elämän
– uskovan kokemus tulee tärkeämmäksi kuin Kristuksen kokemukset
– uskovan rakkaus Jumalaan syrjäyttää Jumalan rakkauden syntisiin
– uskovan antautuminen Jeesukselle syrjäyttää Jeesuksen antautumisen uskovalla
– uskovan vesikaste syrjäyttää Jeesuksen verikasteen
– Kirkko = ruumis syrjäyttää Kristuksen = pään
Evankeliumi julistaa: Jeesus on täyttänyt kaiken sinun sijastasi.
Lisäisin tuohon: kiisteleminen oikeasta ja väärästä syrjäyttää Kristuksen seuraajien ykseyden.
Martti Pentti, ei ole ihmisten välillä olemassa mitään ykseyttä, vaan yhteys. Yhteys taas syntyy kun on sama Henki. Jos ei ole samaa Henkeä, ei ole yhteyttä. Uskova tunnistaa oikean Hengen ja väärän hengen.
Kirjoittaisin paremminkin näin:
”Itseään uskovana pitävä on tunnistavinaan oikean Hengen ja väärän hengen.”
Ykseys tarkoittaa sitä, että Kristuksen kirkko on yksi. Yhteyden kokemus ihmisten välillä on eri asia. Sen voi tuntea erimielistenkin välillä, jos heidän välillään vallitsee kunnioittava ja toista kuunteleva ilmapiiri. Ilmapiiriä voi toki sanoa hengeksikin. Sitä ei pidä sekoittaa Henkeen.
Ykseys mm. Norjan evlut-kirkossa toteuu siten, että se on ”aidosti moniääninen”. Herätysliikkeiden toimintaa ei rajoiteta, niinkuin Suomen evlut-kirkossa. Norjassa herätysliikkeillä on omat pappisvihkimykset, eikä myöskään ehtoollisen toimintaa rajoiteta. Suhteessa liberaaliin kirkkoon herätysliikkeet ovat myös Tanskassa itsenäisempiä. (Seurakuntalainen). Ehkä Suomen evlut-kirkko voisi ottaa mallia pohjoismaisista sisarkirkoista. Pakotettu ”ykseys” ei taida olla mahdollista.
Ykseys perustuu kirkon Herraan, joka on yksi. Sen voi vain joko tunnustaa tai torjua. Tiedämme, kumpi on Herran tahdon mukaista.
Niin kyllähän Lutherkin pyri vaalimaan ykseyttä, mutta ei tehnyt kompromisseja Raamatun sanan ja tunnustuksen suhteen.
Luther ei arvostanut Raamatun jokaista sanaa vaan kutsui Jaakobin kirjettäkin ’olkikirjeeksi’. Lutherin jälkeen vaikuttaneet puhdasoppiset taisivat olla niitä kompromisseja kaihtavaa jääräpäitä.
Luther tosin kutsui Jaakobin kirjettä ”olkikirjeeksi” suhteessa Paavalin kirjeeseen tietyistä ”lakiteknisistä” syistä. Mitä puhdasoppisuuteen tulee, niin herätysliikkeet taisivat hieman ravistella kirkossa vallitsevaa valistuksen ”järkeisuskoa.” Laestadiuksen sanoin. ”Heillä on usko ”peruukissa”, muttei sydämessä.” Tai sitten perisynnistä eräskin pappi totesi: Meidän sydämemme ”on yxi perkelen luola, synnin maja….ja yksi helveti, täynän caikia cauhist. synnin himoja”, jotka eivät rajoitu pelkstään syämeen, vaan ”alla kroppa lemar äro satans ock orättfärdighetens vapn.”
Luther ja uskonpuhdistus teki vakavia teologisia virheitä, eikä tässä suhteessa eroa siitä mitä arvosteli. Edistys, uudistus oli taantumusta ja sitä voi verrata 1800 luvulla syntyneeseen helluntailaisuuteen. Aina uuden kirkon perustaminen on varoittava esimerkki. Luterilaisissa tunnustuskirjoissa se taas nähdään mahdollisuutena, uudistukseen.
”Mitä puhdasoppisuuteen tulee, niin herätysliikkeet taisivat hieman ravistella kirkossa vallitsevaa valistuksen ’järkeisuskoa.’ Tuosta taisi jäädä yksi vuosisata välistä. Pudasoppisuus noitavainoineen kuuluu yksinkertaistaen 1600-lukuun ja valistus 1700-lukuun. Nyt näyttää siltä, että puhdasoppisuus palaa Missouri-synodin ja Luther-säätiön kautta takaisin maahammekin. Mielenkiintoisia ovat kirkkohistorian kiemiurat.
”Luther tosin kutsui Jaakobin kirjettä ’olkikirjeeksi’ suhteessa Paavalin kirjeeseen ietyistä ’lakiteknisistä’ syistä.” Tämä osoittaa mielestäni sen, että Jaakobin kirje oli Lutherille Jaakobin sanaa ja Paavalin kirjeet Paavalin sanaa. Jumalan sana merkitsi hänelle jotain syvempää kuin Raamattu. Hän löysi sen Raamatusta, mutta ei pitänyt Raamattua Jumalan ’sanelemana’.
Vaikka puhdasoppisuus kuuluikin varsinaisesti 1600-luvulle, niin kyllä sen vaikutus lienee ulottunut vielä 1700-luvulle, joskin valistuksen ”järkituulet” alkoivat puhaltaa myös kirkossa saaden vastaansa herätysliikkeet. Pietismihän alkoi levitä jo1600-luvun lopulla Turusta ”radikaalina” versiona. Myös Lutherille oli hyvin varhain selvää, ettei Raamattua tulee asettaa inhimillisen järjen ja filosofian yläpuolelle. Järjellä ja filosofialla on tärkeä tehtävä maallisen vallan piiriin kuuluvissa asioissa, mutta hengellisissä uskon asioissa filosofia ja järki johtavat harhaan. Tiedämme myös, että Lutherin intentio oli uskonvanhurskauden ja lainvanhurskauden pitäminen erillään.
Raamatusta sen verran, että varhainen kristikunta omaksui juutalaisuudesta itsestäänselvänä ajatuksen, että Vanha testamentti on Jumalan hengen inspiroima. (2Tim3:16) Taustalla on VT:n kohdat, joissa puhutaan profeetojen jumalallisesta innoituksesta (1Pt1:10-12). Ymmärrän myös Lutherin käsityksen Raamatusta siten, että hänelle Jumalan sana oli inspiroitua sanaa tarkoittaen Jumalan sanan elävää ja voimallista vaikutusta ihmisessä. Henki ja voima ovat kirjaimessa, eivät siitä erillään. Näinollen Raamattu ei ole Jumalan ”sanelema” vaan se on Jumalan henkeyttämää ja ihmisten kirjoittamaa. On myös huomionarvoista, että Jeesus itse vetosi nimenomaan kirjoitettuun sanaan.
”Luther tosin kutsui Jaakobin kirjettä ’olkikirjeeksi’ suhteessa Paavalin kirjeeseen ietyistä ’lakiteknisistä’ syistä.”
Luther loi uskon aparaatin, jossa Jaakob oli kivi kengässä. Vanhan luostari johtajan mielessä kummittelee luostariajat ja harjoitukset, kun hän lukee Jaakobia. Jaakobista on päästävä eroon kuten aikoinaan Joosefista. Uskosta tehdään ylivertainen ”autio saari” jok elää itsekseen, Jaakobista tietämättä.
Mitä noihin teologisiin virheisiin tulee, jotka Sami mielestäsi lähtökohtaisesti ovat vääriä, niin siitä sitten logiikkasi mukaan seuraa, ettei Luther ”eroa siitä mitä hän arvosteli”. Mikäli Luther ei eroa, siitä mitä hän arvosteli, niin tukiko Luher sitten sitä Gabriel Bielin käsitystä, jonka mukaan ihmisen on tekojensa avulla tehtävä voitavansa, jotta Jumala antaisi armonsa. Mikäli ihminen sitten saa armon, niin pitääkö hänen tekojensa avulla tehdä voitavansa, että hän myös pysyy armossa ilman väittelyä?
”Henki ja voima ovat kirjaimessa, eivät siitä erillään.” Ne asetetaan kuitenkin Uudessa testamentissa vastakkain: ”Kirjain näet tuo kuoleman, mutta Henki tekee eläväksi.”
Noihan Paavali asian ilmaisee (2Kor);”kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi.” Tässä hän ilmaisee mielestäni käsityksensä vanhurskauttamisesta. Mutta myös VT:ssa tuota asiaa käsitellään samalla tavalla. ”Abraham uskoi Herraan, ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi.”(1Mo15) Ei myöskään kirjain tehnyt Aabrahamia eläväksi, vaan Henki. Mutta onhan Jumala sitonut itsensä sanaan ja sakramentteihin, ei itsensä vaan meidän takiamme.
Luther näyttää pitävän arvossa kirjoitettua sanaa, jopa yksittäisiä kirjaimia. Lutherhan pitäytyi mm. ehtoollisen asetussanoissa; ”Tämä est, on”, eikä antanut siitä periksi. Painopiste on näinollen sanassa ja jopa yksittäisessä kirjaimessa. Jumala on Raamatun pääsyy ja kirjoittajat välinesyitä. Kuten Khalkedon asian ilmaisee; ”Raamattu on yhtäaikaa inhimillinen ja jumalallinen, sekoittamatta, muuttamatta, eroittamatta ja jakamatta.” Kuten Kristus, tosi Jumala ja tosi ihminen.
Kosti kirjoittaa;” Kosti Vasumäki27.06.2022 10:42
Mitä noihin teologisiin virheisiin tulee, jotka Sami mielestäsi lähtökohtaisesti ovat vääriä, niin siitä sitten logiikkasi mukaan seuraa, ettei Luther ”eroa siitä mitä hän arvosteli”. Mikäli Luther ei eroa, siitä mitä hän arvosteli, niin tukiko Luher sitten sitä Gabriel Bielin käsitystä, jonka mukaan ihmisen on tekojensa avulla tehtävä voitavansa, jotta Jumala antaisi armonsa. Mikäli ihminen sitten saa armon, niin pitääkö hänen tekojensa avulla tehdä voitavansa, että hän myös pysyy armossa ilman väittelyä?”
Ei tietenkään eroa, hän uppoaa toiseen ojaan. Bielin ajatuskuvioita en tunne, enkä ole tutustunut. Luther sen sijaan on tuttu ja tunnen hänen teologiansa. Kuten olen sanonut, totta kai kristitty tekee voitavansa käskyjen täyttämisessä. Ei ole olemassa kristinuskoa ilman lain tekoja, ilman Jumalan käskyjen alituista täyttämistä.
Korjaus tekstiini 27.06.2022 10:01
….siis Lutherille oli hyvin varhain selvää, että Raamattu – tulee asettaa – inhimillisen järjen ja filosofian yläpuolelle.
”Mutta onhan Jumala sitonut itsensä sanaan ja sakramentteihin, ei itsensä vaan meidän takiamme.” Jumala on läsnä sanassa ja sakramenteissa, mutta miksi käyttää sanaa ’sitonut. itsensä’? Hän on läsnä monella muullakin tavalla, rukouksessa nyt ainakin. Samoin Hän on luvannut olla siellä, missä Hänen nimeensä kokoonnutaan.
Minulle ei oikein aukene lauseesi logiikka; ”Ei tietenkään eroa, hän uppoaa toiseen ojaan. ” Mikäli Bielin ajatuskuvio ei ole sinulle tuttu, siihen kannattasi tutustua Lutherin osalta.
Aivan, rukouksessa ja siellä missä Hänen nimeensä kokoonnumme. Ja myös ”salatusti” läsnä ristissä.
Jumaluusopin tohtori Martti Lutherin esipuhe Jaakobin kirjeeseen (Biblia 1776):
“Pyhän Jakobin Epistolasta on myös muinaisten opettajain seassa epäilys ollut, enimmiten sentähden, että se näkyy 1, 2:14, 21, 25, opettavan lain töistä, niinkuin niiden kautta pitäis vanhurskaaksi ja autuaaksi tultaman: jota vastaa pyhä Paavali monessa paikassa opettaa, että me tulemme autuaaksi ainoasti uskon kautta Kristuksen päälle, ilman lain töitä, Rom: 3:28, Eph. 2:8. Kuitenkin pidetään nyt myös tämä kirja, niinkuin se onkin, oikiana apostolin oppina kaikilta oikeilta opettajilta. Sillä ei tässä ole yhtään vastahakoisuutta; vaan nimitetyssä luvussa puhutaan ulkokullatuista, jotka ovat ainoastaan nimeltä kristityt, suullansa kerskaavat uskosta, vaan työllänsä toista osoittavat. Ei tässä puhuta oikiasta uskosta, joka ei koskaan ole ilman hyviä töitä, vaan turhasta luulosta, paljaasta tiedosta eli uskon varjosta, joka ei ketään autuaaksi tee. Ei p. Jakob tässä siitä puhu, kuinka syntinen taitaa vanhurskaaksi ja autuaaksi tulla Jumalan edessä, josta p. Paavali ennen nimitetyissä paikoissa opettaa, vaan siitä ainoastaan, kuinka ihmisen pitää uskonsa ulkonaisesti näyttämän sen hedelmillä, eli hyvillä töillä. Tärkeimmästi: p. Jakob puhuu uskon merkeistä ja hedelmistä, että hyvä puu ei taida olla ilman hyviä hedelmiä, Matt. 7:17,18. Vaan p. Paavali kirjoittaa vanhurskauden syystä, eli tekiästä, joka on meidän puoleltamme Jumalan armon ja Kristuksen ansion vastaanottavainen usko: siinä ei ole töiden siaa, jotka muutoinkin ovat puuttuvaiset ja saastaiset. Tässä kirjassa p. Jakob opettaa ja neuvoo vaarin ottamaan kärsivällisyydestä, hyvistä töistä, lain pitämisestä: välttämään turhan kunnian pyyntöä, paljoa puhetta, panetusta ja vääryyttä: niin myös ymmärtämään hartaan rukouksen suurta voimaa.”
Kolme kommenttia. Jaakobin kirjeestä, laista luterilaisuudessa ja evankeliumin häpeämisestä.
Edesmennyt TT Antti Simojoki nosti muistaakseni esille sen, että Luther raamatunkäännöksensä parantamisen yhteydessä muokkasi myös Raamatun kirjoihin kirjoittamiaan esipuheita. Hänen mukaansa Luther luopui pitämästä Jaakobin kirjettä ”olkiepistolana”. Minulla ei nyt ole käsillä Lutherin koottuja, joista voisin asian vapaapäivän ratoksi tarkistaa. Göteborgin Seurakuntatiedekunnan eksegetiikan opettaja TT Timo Laato – tunnustuksellinen luterilainen – on eritellyt Paavalin ja Jaakobin kirjeiden vanhurskauttamisippia ja todennut, että niiden vanhurskauttamisopissa ei ole ristiriitaa.
Samille se kommentti, että termiä laki voidaan käyttää useissa eri merkityksissä ja se, missä kaikissa merkityksissä sanaa käytetään Raamatussa, ei mene yksi yhteen luterilaisen teologian käsitteiden ja niiden käyttötarkoituksen kanssa. ”Ultraevankelinen” (=evankelisen herätysliikkeen tiettyjen myöhempien osaryhmien) pelkistävä teologia ei välttämättä vastaa edes 1800-luvun evankelisuutta. Kannattaa lukea Lutheria ja muitakin ”isiä” että näkymät avartuvat.
Kyllä kuka tahansa meistä voi eri syistä hävetä veristä evankeliumia.
Kirkon ykseydestä ja moninaisuudesta en nyt jaksa vääntää.
Markolle, Anssi oli varmasti oikeassa kuten Timokin. Lain merkityksestä kirjoitin blogin alussa, siinä erittelyä. En tiedä mikä on ultraevakelinen. Yhtä kaikki mitään avartumista, ei ole näköpiirissä vanhurskauttamisen ja tekojen välisessä konfliktissa, jota luterilaisen teologia pitää yllä.
Kostille, kuten sanoin en osaa ottaa kantaa Bielin tekstehin, en tunne häntä.
Martti P. Sana, kaste ja ehtoollinen ovat ”paikkoja”, joissa Jumala on erityisellä meidän kohdattavissamme ja joissa Hän myös varmasti vaikuttaa uskoa herättävästi ja vahvistavasti. Tämä ei ole Jumalan rajoittamista vaan meitä lohduttavaa. Pointti on juuri siinä, että meidän ei tarvitse haahuilla rukoilemisessa, näyissä, omissa yrityksissämme ja Herran ilmestyksissä (vaikka Jumala VOI toki kohdata meidät myös niissä). Poikkeukset eivät kumoa pääsääntöä.
Luterilainen näkemys voidaan kiteyttää kolmeen paradoksiin, jotka kaikki ovat voimassa yhtä aikaa. Ensiksikin armonvälineet ovat Jumalan valitsemia ja uskoa vaiuttavia/vaativia. Ne ovat pelastuksen tarjoavia välineitä meidän uskomme ollessa pelastuksen vastaan ottava väline. Toiseksi armonvälineet ovat uskonelämää ravitsevia, rukous pitää uskonelämää yllä hengityksen tavoin. Kolmanneksi armonvälineetkin voidaan jaotella niin, että kaste ja sana ovat erityisesti uskoa synnyttäviä ja ehtoollinen sekä rippi uskoa vahvistavia ja ylläpitäviä välineitä. Jos halutaan olla pietistejä, voidaan todeta lestadiolaisittain niinkin, että Jumala herättää ihmisen monella tavalla ja vanhurskauttaa yhdellä tavalla.
”Sana, kaste ja ehtoollinen ovat .’paikkoja’, joissa Jumala on erityisellä meidän kohdattavissamme ja joissa Hän myös varmasti vaikuttaa uskoa herättävästi ja vahvistavasti.” Näin juuri. Se on mielestäni eri asia kuin, että Jumala olisi ’sitonut itsensä’ niihin. Raamattu ei ole mikään meille annettu lieka, jonka avulla saamme Hänet hallintaamme.
Voimia Riitta, kirjoituksesi oli juuri aiheellinen meille kaikille, myös Kirkon johdon tulisi herätä unesta.
Kiitos Ismo! 🙂
Mistä voi tietää onko tehnyt hyviä töitä riittävästi. Islamin uskoisilla hyvät ja pahat teot punnitaan kuoleman jälkeen ja kukaan ei tiedä miten siinä lopulta käy. Miten arvelette kristtyjen tilanteen olevan? Punnitaanko meidätkin?
Kristityn teot tietysti punnitaan ja niistä maksetaan palkka. Se on Raamatun ilmoitus. Palkan maksu ei poistu sillä, että ajattelen niin ei tapahdu.
Jos tarvitaan välttämättä myös ne hyvät teot, niin on kai tarpeen tietää, mikä on riittävä määrä. Jollei tätä tietoa anneta, niin siinä joutuu kamalaan orvanpyörään, jossa vauhtia on aina vain lisättävä , mutta mikään ei riitä. Tähän periaateenseen perustuu moni uskonnollinen lahko, jossa rimaa aina vain nostetaan. Yhä parempia suorituksia vaaditaan ja laho saa hyödyn ponnisteluista.
Hyvät teot tarvitaan välttämättä. Mikä on riittävä määrä? Hassu kysymys, ei ole tullut ikinä mieleen. Kristitty tekee parhaansa ja Jumalan armo hoitaa loput. Ota pois lain teot, kilvoitus, käskyjen mukaan eläminen ja katumus, olet menettänyt Kristuksen. Tämän jälkeen himot orjuuttavat ja käskevät sinua ja vievät minne et tahdo.
”Kristitty tekee parhaansa ja Jumalan armo hoitaa loput.” Tai kuten Gabriel Biel asian ilmaisee; ”ihmisen on tekojensa avulla tehtävä voitavansa (facere quod in se est), jotta Jumala antaisi armonsa.” Mutta olkoon, en ala väitellä, koska siitä ei ole mitään hyötyä.
Sami P. Kukaan meistä ei vastusta hyviä tekoja näkymättömän uskon hedelminä (esim. Tiit. 3:5 – 9). Vain niiden edellyttämistä täydennyksenä Kristuksen ansaitsemalle ja uskossa vastaan otetulle pelastukselle, jota kutsumme myös Jumalan edessä kelpaavaksi vanhurskaudeksi. Ehdotan, että luet vaikkapa Antonio Palearion vanhan ja inkvisition poltattaman kirjan ”Ristiinnaulittu Kristus ja häner lunastustyönsä”. Sen julkaisijat 1800-luvulla varoittivat jopa esipuheessa, että Paleario puhuu paikoitellen liikaa teoista ja selittivät, että syynä oli tekijänsä roomalaiskatolisuus. Suomessa sitä levitti SLEY ja viimeisin painos on Raamattuopiston (Perussanoma) kustantama.
Marko, kukaan ei vastusta hyviä tekoja. Tiedätkö kristillisiä piirejä jossa niitä vastustettaisiin? Kuka tai mikä kristillinen kirkkoa ajattelee näin, kuten kirjoitat; ” Vain niiden edellyttämistä täydennyksenä Kristuksen ansaitsemalle ja uskossa vastaan otetulle pelastukselle,…” Voitko kertoa mistä puhut. Samalla tuon yhden näkökulman hyviin tekoihin ja lainaan viisaampien tekstiä.
Paavali kirjoittaa; ” Nyt iloitsen saadessani kärsiä teidän hyväksenne. Sen, mitä Kristuksen ahdistuksista vielä puuttuu, minä täytän omassa ruumiissani hänen ruumiinsa hyväksi, joka on seurakunta”
”Kol. 1:24 iloitsen saadessani kärsiä tai: ”… vaikka saankin kärsiä”, kr. en tois pathemasin ”kärsimysten keskellä”. Ilon varsinainen aihe ei ole sentään kärsimys vaan tehtävän ihanuus.
Sen mitä Kristuksen ahdistuksista vielä puuttuu, minä täytän omassa ruumiissani kr. ”minä täytän Kristuksen ahdistusten puutteet lihassani.” Lause ei tarkoita sitä, että Paavali on toistaiseksi kärsinyt vähemmän kuin Kristus mutta aikoo vielä päästä tasoihin. Paavali puhuu todellakin siitä, että hän ottaa osaa Kristuksen kärsimyksiin toisten puolesta, maailman hyväksi.
Paavali on puhunut usein omaan virkaansa liittyvistä ahdistuksista (thlipseis) mutta sitä vastoin yksin Kristuksen kärsimyksistä. Timoteuksen kirjoittamassa tekstissä tämä hieno ero on häipynyt: apostolin ahdistukset ovat suoranaista jatkoa Kristuksen kärsimyksille; Kristus ei ainoastaan toimi vaan myös kärsii apostolissaan.
Sovittamiseen eli sovinnon aikaansaamiseen kuuluu ilmeisesti välttämättä kärsimystä ja ahdistusta. Kristuksen kärsimys on siinä mielessä loppuun viety, että Jumala on sen perusteella jo tehnyt sovinnon maailman kanssa. Mutta koska osa Jumalaa kohtaan vihamielisistä ihmisistä ei vielä ole suostunut sovintoon, on sovintoa yhä julistettava vastustajillekin, heidän vastustuksestaan huolimatta. Julistaminen on osa sovinnontekoa vihollisten kanssa ja siksi siihenkin liittyy kärsimystä. Se on Kristuksen omaa työtä (Kol. 1:29 ja Room. 15:18), ja siihen liittyvät ahdistukset ovat Kristuksen kärsimyksiä. Sovittajan tehtävän nykyistä vaihetta Kristus hoitaa apostoliensa kautta ja apostoleissaan. Siksi apostolin kärsimykset ovat Kristuksen kärsimystä. ” ( Jukka Thuren, kolossalaiskirje)
>Toisin sanoen hyvien tekojen kautta pelastumme itse ja pelastamme muita.
Jatkan vielä. Luterilaisuuden teologinen suuri virhemarginaali on vanhurskauttamisen erottamisessa irralleen teoista. Vanhurskauttamisesta tulee oma autio saari jossa teoilla ei saa olla paikkaa eikä asuntoa. Tämä näkyy hyvin Sleyn kustamassa kirjassa seuraavasti: ( Pitkä lainaus)
” 7 Pyhityksen ja hyvien tekojen välttämättömyys
Pyhityksen ja hyvien tekojen välttämättömyys on herättänyt paljon väittelyä. Osaksi on ollut kysymys sanoja koskevista kiistoista, koska sanat ‘välttämätön’ ja ‘vapaa’ voivat merkitä useampia asioita (vrt. Yksim. Ohje, M. 625, 4; suom. 500). Usein keskustelu kuitenkin paljasti myös asiallista eroavaisuutta, kuten Yksimielisyyden Ohje korostaa (M. 625, 5). Yksimielisyyden Ohjeen neljäs uskonkohta on tähdätty uskallettuja sanontoja ja
0387—
harhoja vastaan, joita tässä kohden oli alkanut ilmetä luterilaisen kirkon piirissäkin (Frank, Theol. der Konkordienf., II, 216 ss.; Seeberg, Dogmengesch. II, 352 ss.). Raamatun oppi voidaan keskittää suunnilleen seuraaviin pääkohtiin:
Pyhitys ja hyvät teot eivät ole välttämättömät autuuteen. Tämä on Raamatun oppi, koska se sanoo, ettei uskolle heti ensi hetkestä alkaen kuulu ainoastaan syntien anteeksiantamus, vaan myös pelastus, eikä tässä siis lainkaan oteta lukuun pyhitystä ja hyviä tekoja (Room. 4:6; Ef. 2:8; vrt. Yksim. Ohje, M. 531, 7; suom. 437). Myöskin paranneltu majorilaisuus, jonka mukaan hyvät teot tosin eivät ole välttämättömät autuuden saavuttamiseen, mutta kyllä sen säilyttämiseen, on raamatunvastainen; senkin näet kumoavat ne raamatunlauseet, joissa uskolle luvataan autuus omaksi ensi hetkestä alkaen. Jos oletetaan, että teot ovat takeena autuuden säilyttämisestä, joudumme siihen merkilliseen tilanteeseen, että usko yksin muka tarttuisi vanhurskauteen ja pelastukseen, mutta sitten luovuttaisi tehtävänsä teoille, niin että näiden siitä lähtien olisi pidettävä voimassa uskoa, saatua vanhurskautta ja autuutta (Yksim. Ohje, M. 631, 34; suom. 504). Siitä olisi seurauksena tavallaan uskon viraltapano pelastuksen saavuttamisen välineenä. Mutta Raamatun mukaan ei ainoastaan armontilan alku tapahdu uskon välityksellä, vaan myös sen säilyminen (Room. 5:1 ss.; Kol. 1:22 – 23; 1. Piet. 1:5). Lyhyesti sanottuna on raamatunvastaista puhua hyvien tekojen välttämättömyydestä, olipa sitten kysymys autuuden saavuttamisesta tai sen säilyttämisestä.
Kun kuitenkin Major ja hänen kannattajansa puhuivat hyvien tekojen välttämättömyydestä, olipa kysymys autuuden saavuttamisesta tai sen säilyttämisestä, he tarkoittivat varsinaisesti sitä, että hyvät teot ovat välttämättömät uskon säilyttämiseen.
0388—
Tämä johtaakin meidät majorilaisuuden varsinaiseen pahaan lähteeseen, nimittäin semipelagiolaisuuteen eli synergismiin. Jos näet synergistien väite, että kääntymys eli uskon syntyminen riippuu ihmisen oikeasta suhtautumisesta tai siitä, että ihminen luopuu väärästä suhtautumisesta, on tosi, on siitä vain johdonmukainen seuraus, että tehdään myöskin uskon säilyttäminen riippuvaksi ihmisen hyvistä teoista tai siitä, että luovutaan pahoista teoista. Major ei suinkaan itse keksinyt sitä sanontaa, että hyvät teot ovat autuuteen välttämättömät. Synergismistään johtuen oli Melankton jo v. 1536 ja aikaisemminkin esittänyt väitteen hyvien tekojen välttämättömyydestä ja puolustanut sitä (vrt. Melanktonin Loci v:lta 1535). Lutherin tarmokas puuttuminen asiaan sai aikaan sen, että Melankton taas luopui väitteestään. Hän ei ollut kuitenkaan suinkaan parantunut harhastaan, sillä Leipzigin Interimissä hän kirjoittaa: ”että seuraavat hyveet: usko, toivo ja rakkaus… ovat autuuteen välttämättömät” (vrt. Gieseler III, 1, s. 364).
Majorilaisuuden synergistinen luonne tulee vielä erityisen selvästi näkyviin tässä päätelmässä: Jos on myönnettävä, että ihminen voi pahaa tekemällä estää Jumalan työtä ja tehdä sen tyhjäksi, silloin on myönnettävä sekin, että ihminen voi myös luopumalla pahaa tekemästä tai tekemällä hyviä tekoja edistää uskon syntymistä ja sen säilymistä. Sen, että Majorin ajatuksissa sai sama paralogismi aikaan sekaannuksen, voimme huomata siitä tavasta, millä hän yltyy kiroamaan ne, jotka eivät tahdo hyväksyä hänen väitettään hyvien tekojen välttämättömyydestä autuuteen. Hän perusteli väitettään sillä tosiseikalla, ettei kukaan tule autuaaksi pahojen tekojen ansiosta. Majorin mielessä liittyivät siis ajatukset toisiinsa seuraavasti: kuten pahat teot saattavat ihmisen menettämään autuuden, koska ne saattavat hänet menettämään uskon, ovat hyvät teot välttämättömät uskon säilyttämiseen ja siten myös autuuteen. Tässä virhepäätelmässäkin oli Melankton ollut hänen edeltäjänsä Loci-teoksensa laitoksessa vuodelta 1543 (vrt. Frank, Theol. d. Konkordienf. II,151; Corp. Ref. XXI, 775). Siksi on välttämätöntä olla selvillä siitä, missä suhteessa ovat toisaalta pahat teot, toisaalta hyvät teot kristittyjen uskontilaan: pahat teot tekevät tyhjäksi uskon, mutta hyvät teot eivät pidä voimassa uskoa. ” ( Frans Pieper, kristillinen dogmatiikka)
> Luulen, että Pieper kuvaa oikein tunnustuksesta johdettuja ajatuksia.
Sami P. Pieper asemoituu telogian historian pitkäasä juoksussa 1800-luvun teologiksi (”Pitkä 1800 -luku”, kuten marxilainen historiantutkija Eric Hobsbawm kiteytti). Sille oli sitä paitsi ominaista jyrkkä polemiikka.
Kuulun niihin, jotka arvostavat Pieperiä suuresti ja pitävät häntä samalla yksipuolisena (varsinkin suomennettua lyhennelmää). Pieper ei todellakaan ole kaikenkattava luterilaisen uskonopin esitys. Pelkistetty usko ja vanhurskautus – teot ja pyhitys -sapluuna ei toimi. Siksi
Nyt pitää huomata ainakin kaksi asiaa. Ensiksikin se, että hyvien tekojen vaatiminen pelastuksen ehtona saa ihmiset herkästi luottamaan niihin Kristuksen työn ja Jumalan armon asemesta pelastuksen asiassa. Toiseksi hyviin tekoihin opastamista tarvitaan. Totta kai on mielekästä ja oikein kehottaa kristittyjä ja kaikkia ihmisiä eri tavoin.
Lisäys: Siksi on hyvä lukea myös luterilsisia teologeja laajemmalti. On myös syytä pohtia sitä, eikö hyvien tekojen pääasia ole se, että niitä ylipäänsä tehdään Jumalan kunniaksi ja lähimmäisten parhaaksi. Mutta: Jos hyvät teot ovat välttämättömiä pelastukselle, on pakko pohtia sitä, millä tavoin vaikkapa kasteen kuolinvuoteellaan tai juuri ennen kuolemaantuomion täytäntöönpanoa saava rikollinen voisi pelastua.
Viitaten tuohon lainaukseen ( Jukka Thuren, kolossalaiskirje), niin siinä näyttää tulevan ilmi se, että Paavali tullessaan armosta uskoon ilman tekoja (hänen tekonsahan oli se, että hän oli kristittyjen vainooja) ja senjälkeen hän sai osakseen ahdistukset, vaivat ja kärsimykset. Tuo lainattu teksti näyttää opettavan Paavalin ristinteologiaa. Kuten Thuren toteaa: ”apostolin ahdistukset ovat suoranaista jatkoa Kristuksen kärsimyksille; Kristus ei ainoastaan toimi vaan myös kärsii apostolissaan.” Usko on aina tavalla tai toisella ahdistettua uskoa. Mielestäni se tulee selvästi näkyviin, niin VT:ssa kuten myös UT:ssa, kuten kautta koko kristikunnan historian, sivuten myös meidän henkilökohtaista elämäämme.
”Se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään..”, kuten Kristus itse sanoo. Uskon portti on ahdas, kun usko joutuu välttämättä koetelluksi ja tie on kaita, koska se on ristin tie. Paavali on siitä hyvä esimerkki, kuten myös Luther ja monet, monet muut. Uskosta tullaan vanhurskaaksi ja ristillä meidät pyhitetään, vaan synti pysyy, eikä rakkauskaan ole sitä, mitä sen pitäisi olla. Vajaaksi jäämme loppuun asti. En oikein voi toisin asiaa ymmärtää, kun kokemuksemme sen todeksi todistaa.
Kiitos, Kosti. Minulla kun ei ole noita Thurenin kommentaareja. Täydennän vielä sen verran, että käsitteelliset erottelut eivät itsessään tarkoita sitä, että uskonopin tosiasiallinen kokonaisuus esim. luterilaisuudessa olisi pielessä ja virheellinen. Se, että vanhurskauttaminen erotetaan teoista ja vanhurskauttamista ei ymmärretä asteittaiseksi prosessiksi suojelee vapaata armoa ja Kristuksen työn ainutlaatuisuutta. Totta kai muotoilun konteksti on alun perin 1500-luvun läntinen kristinusko, mutta ratkaisevaahan on itse asia ja Raamattu. Tässä ollaan toki rajalinjalla.
Sami, Pekka Velin kysymys tekojen riittävyydestä ei ole hassu, vaan täysin oleellinen. Näin minäkin ajattelen. Mikä sitten olisi se riittävä määrä tekoja? Ja mitkä teot olisivat sitten ne kelpaavat teot, jotka Jumala lukisi minulle pelastuksekseni tai sen täydentämiseksi? Tuollainen tekojen tie vie ihmisen epätoivoon ja on sitä paitsi Kristuksen pilkkaamista. Kristuksen ristinsovitus ei olisikaan täydellinen.
Se ainoa oikea Paavalin julistama evankeliumi on yksin armoa. Armo ei olisi armo jos siihen liitettäisiin ehtoja. Saan ilmaiseksi ilman omia ponnistelujani omistaa Kristuksen ilman mitään ehtoja pelastuksekseni ja autuudekseni ja lohdtuksekseni.
Marko kirjoitti; Marko Sjöblom27.06.2022 19:05
Sami P. Pieper asemoituu telogian historian pitkäasä juoksussa 1800-luvun teologiksi (”Pitkä 1800 -luku”, kuten marxilainen historiantutkija Eric Hobsbawm kiteytti). Sille oli sitä paitsi ominaista jyrkkä polemiikka.”
Oletko sitä mieltä, että Pieper on väärässä tunnustuskirjojen analyysissä? Jos näin olisi, olisi mukava tietää missä kohdin?
Marko kirjoittaa vielä; ” Marko Sjöblom27.06.2022 19:18
Lisäys: Siksi on hyvä lukea myös luterilsisia teologeja laajemmalti. On myös syytä pohtia sitä, eikö hyvien tekojen pääasia ole se, että niitä ylipäänsä tehdään Jumalan kunniaksi ja lähimmäisten parhaaksi. Mutta: Jos hyvät teot ovat välttämättömiä pelastukselle, on pakko pohtia sitä, millä tavoin vaikkapa kasteen kuolinvuoteellaan tai juuri ennen kuolemaantuomion täytäntöönpanoa saava rikollinen voisi pelastua.”
Vastaan; Marko näytät kannattavan jonkinlaisia tekoja, joista on jotakin hyötyä. Hyviä tekoja tehdään todella Jumalan kunniaksi ja lähimmäisen parhaaksi. Löytyy kolmaskin näkökulma, itseämme varten, että säilytämme pelastuksen. Niin ja rikollinen tietysti pelastuu. Alkukirkossa useat siirsivät kastetta kuoleman hetken läheisyyteen, muussa tälläisiä tunnettuja piispoja oli.
Kosti kirjoitat; ” Kosti Vasumäki27.06.2022 20:43
Viitaten tuohon lainaukseen ( Jukka Thuren, kolossalaiskirje), niin siinä näyttää tulevan ilmi se, että Paavali tullessaan armosta uskoon ilman tekoja (hänen tekonsahan oli se, että hän oli kristittyjen vainooja)”
Periaatteessa en näe tässä ongelmaa. Eihän ihminen tekoja tekemällä voi tulla uskoon. Toisaalta suuntautuminen Jumalaa kohti on tahdomme hyvä teko, jossa suuntamme luonnollisen inhimillisen tahtomme kohti Jumalaa. Se on meidän vapauttamme. Paavali pysäytettiin, ennen viimeistä tuomiota ja hän sai katumuksen armon. Hänessä oli jo juutalaisuudessa jotakin vilpitöntä totuuden etsintää. Nyt hän suuntasi tahtonsa oikein, ja halusi elää Jumalan käskyjen mukaan.
Ja Riitalle, en näe Jumalan vaikuttamia hyviä tekoja armon vastaisena. Jumala on se joka meissä vaikuttaa hyvät teot. Ne tapahtuvat meissä ja meidän, ja omalla tahdolla osallistunne hyvien tekojen tekemiseen yhteistyössä Jumalan kansa, koko minuudella, hengellä, sielulla ja ruumiilla.
Jos näin ei toimi Jeesuksen ristintyöstä ei ole mitään hyötyä, eikä se realisoidu meissä.
Herran Jeesuksen armo olkoon kaikkien kanssa. Amen. Ilm. 22:21
Sami: ”Kristitty tekee parhaansa ja Jumalan armo hoitaa loput.”
Tämä on roomalaiskatolinen ja muutenkin hyvin yleinen käsitys..
https://www.kotimaapro.fi/digipostilla/postillat/tuomiosunnuntai-teemasasarna-mikka-ruokanen/
”Ensimmäinen niistä oli vapautta korostavien myöhäiskeskiajan nominalismi-nimisen filosofian ja teologian sekä humanismin opetus ihmisen vapaasta tahdosta. Nämä opettivat: Jumala on reilu ja oikeudenmukainen Jumala, hän on tehnyt ihmiskunnan kanssa sopimuksen, jonka mukaan ”Jumala ei kiellä armoansa niiltä, jotka ensin tekevät voitavansa”.”
”Mitä ihminen sitten Lutherin mukaan voi tehdä tullakseen uskoon? Ei mitään! Ihmisen tehtävänä on pudota alaspäin, tuhoutua. Jokainen ihminen on uskonnollisesti salaylpeä, hän kuvittelee jollain keinoin voivansa lähestyä ja miellyttää Jumalaa. Jokainen ihminen on luonnostaan omavanhurskas. Jotta Pyhä Henki voisi tulla ihmissydämeen, Jumala antaa ihmisen salaylpeyden tuhoutua. Näin hän antaa meidän joutua epätoivoon omasta pelastuksestamme.
Se, joka tulee epätoivoiseksi ja katkeraksi siitä, ettei voi tehdä itsestään uskovaista tai parempaa ihmistä, on – paradoksaalisesti – juuri lähimpänä armoa! Kun ihmisen oma käsitys itsestä hyvänä ihmisenä, käsitys omasta hurskaudesta ja kelvollisuudesta tuhoutuu, hän tipahtaa tyhjän päälle – armon varaan. Ihmisen murtuminen ja särkyminen tuo tilaa Jumalan armolle, Isän ja Kristuksen Pyhälle Hengelle – Kolmiyhteinen Jumala voi astua sisälle sydämeesi! Lutherin mukaan uskon synty on aina valtava ihme, täydellinen Jumalan lahja, jota ihminen ei voi ymmärtää eikä hallinnoida. Kuten Jumala loi maailmankaikkeuden tyhjästä, samoin hän luo uskon ”tyhjästä.”