Hans Küng

Hans Küng on kuollut. Tämä sveitsiläinen roomalaiskatolinen teologi vaikutti monin tavoin Suomessakin.

Eero Huovinen väitteli hänen teologiastaan, kuten myös Risto Cantell. Väitöskirjat olivat ”Teinosen tallin” tuotteita. Ne seurasivat tutkimusprojekteista joita professori Seppo A. Teinonen kehitteli Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeen. Merkittävä osa suomalaisesta luterilaisesta papistosta, joka on saanut koulutuksensa 1960-1980-luvuilla, on ollut tavalla tai toisella näiden vaikutuspiirissä, joko innostuen tai etäisyyttä ottaen.

Joitakin Küngin teoksia käännettiin myös suomeksi ja hänet esiteltiin ”uutena Lutherina” joskus 1980-luvulla. Hänen ideansa olivat esillä laajasti myös perinteisten uskonnollisten piirien ulkopuolella, kuten käy ilmi esimerkiksi Seppo Heikinheimon muistelmista Mätämunan muistelmat. Küngin Kristityn 20 teesiä ja kiistellyn teoksen Kirkko lyhennelmä käännettiin kielellemme. Ehkä yhteiseksi teemaksi näissä voisi luonnehtia ajatusta, jonka mukaisesti kristitty on kutsuttu seuraamaan Jeesusta, mutta ei kunakin aikana muuttuvaa kirkko-organisaatiota.

Küng oli niitä katolisia teologeja, jotka asettivat kysymysmerkkejä paavin auktoriteetin osalta, suhtautuivat kriittisesti selibaattiin ja roomalaiskatoliseen perhesuunnitteluun. Viimeisinä vuosinaan, sairastuttuaan Parkinsonintautiin, hän puolusti myös eutanasian oikeutusta. Küngin ajatusten lista on oikeastaan protestanttien esityslista.

Tällaiset puheenvuorot ja kannat on tärkeää muistaa, jotta helposti syntyvä liian monoliittinen kuva roomalaiskatolisesta maailmasta vältettäisiin.

Küng toimi Vatikaanin toisessa konsiilissa asiantuntijana yhdessä kollegansa Joseph Ratzingerin kanssa. Jälkimmäisestä tuli myöhemmin ensin modernin inkvisition seuraajan, Uskonopin kongregation johtaja, jona aikana hän toimi Johannes Paavali II:n harmaana eminenssinä ja vihdoin paavi Benedictus XIV.

Johannes Paavali II:n aika merkitsi jonkinlaista konservatiivista käännettä roomalaiskatolisessa kirkossa. Tämä on sikäli kiinnostavaa, että usein käänteen pääideologiksi mainittu Ratzinger kuului alun perin Vatikaanin II:n konsiilin uudistusmielisiin teologeihin.

Küng, joka sai sittemmin Vatikaanin opetuskiellon, jäi modernisoivalle linjalle. Se johti hänet ulos perinnäisen teologian kuvioista ja hänen kiinnostuksenkohteikseen tulivat uskontoteologiset ja maailmanpoliittiset teemat.

Onkin kiinnostavaa, että jos konservatisoituvaa teologiaa moititaan jäykästä dogmatismista, modernisoituva linja muistuttaa pikemminkin poliittista liikettä.

Ja ehkä voi sanoa, että Vatikaanin johdon nykyinen linja tasapainottelee näiden kahden muodon välissä. Se ottaa melko liberaaleja kantoja, mutta pitää käytännössä yllä konservatiivista järjestystä.

Küngin tunnetuin saavutus hänen ”jälkivatikaanisella” kaudellaan oli hänen muotoilemansa maailmanetiikka. Suomennos on osin ongelmallinen, sillä kyse on samasta kannasta kuin etiikka juontuvasta ilmiöstä, joka saksaksi on Weltethos ja englanniksi ethic, ei siis ethics.

Maailmanetiikan sijasta olisikin asiallisempaa puhua maailmaneetoksesta, sellaisena kuin Küng asiaa tarkasteli. Kyseessä ei ole uusi etiikan teoria globaalissa kontekstissa vaan maailmankatsomuksellinen ohjelma.

Hän etsi tälle pohjan kyllä maailmanuskontojen yhteiseksi eettiseksi koodistoksi mielletystä perinnöstä kuten Kultaisesta säännöstä. Mutta on kyseenalaista, miten esimerkiksi kultaista sääntöä sen ylimalkaisuuden ja universaaliperiaateluonteen takia olisi järkevää tulkita erityiseksi eettiseksi säännöksi. Esimerkiksi Immanuel Kant, jonka ajatus sisäisestä moraalilaista on joskus tulkittu Kultaisen Säännön versioksi, torjuu tämän ajatuksen säännön ylimalkaisuuden perusteella.

Lisäksi ethos, vaikka onkin etiikan ja moraalin terminologinen juuri, merkitsee Küngin ajattelussa tietoisuuden muutoksen avulla tapahtunutta holistista uutta asennoitumista maailmassa. Hän toivoi, että ihmiskunnan nykyinen käyttäytyminen, jota voi kuvata eräänlaiseksi kuhnilaiseksi paradigmaksi, muuttuisi kokonaan.

Maailmaneetoksen idea perustuu ajatukseen, että globalisaation ja maailmankaupan yhteyteen tarvitaan myös ihmisten henkisten asennoitumisten globaaleja koodeja. Projektin yhteys varsinaiseen etiikkaan on kuitenkin sattumanvarainen. Kyse ei ole moraalifilosofiasta ja siihen liittyvästä teoretisoinnista vaan varsin toisenlaisesta ohjelmasta.

Myös tällä projektilla oli yhteyksiä Suomeen, erityisesti professori Reijo E. Heinoseen, joka oli läheisessä työyhteydessä Küngin kanssa. Hanke liittyi myös valtionpäämiesten yhteisiin tavoitteisiin. Saksan von Weitzäcker, Jordanian Hussein ja Suomen Ahtisaari muodostivat kolmikon, joka erityisellä tavalla piti yhteyttä Küngin hankkeeseen.

Küngin teologinura on kirkkohistoriallisesti kiinnostava ja se on yksi 1900-luvun jälkipuolen eräitä keskeisiä kehityssuuntia hyvin kuvaava ja niitä osittain selittäväkin. Joku voisi tutkia sitä meilläkin nyt toisenlaisesta näkökulmasta kuin 1980-luvulla.

Küngia on kiinnostavaa verrata Pentti Linkolaan, jota hän muistutti ulkonäöltään. Kaksoisolentovaikutelman lisäksi yhteys on syvällisempi, vaikka nämä ajattelivatkin varsin eri tavoin. Küng ja Linkola olivat huolissaan koko maailman kohtalosta. Küngin ehdotukset ovat toiveikkaampia.  Niiden vaatimus nykyisistä elämään orientoitumisen muodoista vapautumiseen ja näiden korvaamiseen kokonaan uusilla tavoilla on kuitenkin yhtä ehdoton.

On sanottu, että jos Küng olisi jäänyt Vatikaanin toisen konsiilin aikana kannattamalleen linjalle, hänestä olisi tullut paavi. Hän oli kuitenkin yhtäältä teologi, joka ensimmäistä kertaa 500 vuoteen kyseenalaisti paavin erehtymättömyyden ja toisaalta persoona, joka esiintyi erehtymättömänä. Tästä syystä hän lähestyi ajattelussaan kaikkia niitä erehtymättömän suvaitsevaisia piirejä, joista ei ole paaviksi ainoastaan siitä syytä, että ne uskovat paavin olevan erehtyvä.