Kiihkotta tarkoittaa sitä, että antaa Raamatun puhua. Asettuu alttiiksi. Tapa tuntuu nykyään olevan aika harvinainen. Näin otsikoitu kirjoitukseni on kuitenkin ollut oman blogisarjani eniten luettu tällä alustalla. Jonkinlainen tarve on siis olemassa.
Aivan ymmärrettäväähän toki on, että kiihkolla lukeminen on tunnetumpaa ja tunnustetumpaa. Nykyaika kuten moni muukin aikakausi elää kärjistyksillä.
Me ihmiset kuitenkin tunnumme kaipaavan sisäistä rauhaa ja itseämme suurempia näköaloja – näin ajattelen. Siksi kirjoitin äskettäin kirjan Metsäkirkon polku. Kirkon seinät joskus ahdistavat. Varsinkin sen kirkon, joka on mielikuvien luoma lööppien kirkko.
Olen väitellyt dogmatiikan alalta ja siksi aina hiukan hikoan, kun kuulen sanan oppi.
Kirjojen kirjaa voi lukea rauhassa ja vapain sydämin – hämmästellä sitä, miten monin tavoin ja miten monenlaisissa kulttuureissa ja kohtaloissa Jumalaa onkaan etsitty. Ja miten monin tavoin aavisteltu, löydetty, hukattu, eksytty ja taas päästy polulle.
Ja miten monin tavoin tuo Elämän kirja ravitseekaan, kun sen koko rikkaudessaan antaa puhua.
