Hesarin Harri Uusitorppa muistelee parinkymmen vuoden takaista TV-sarjaa otsikolla Citypappi-sarja ei tavoitellut taivaita (10.7.). Kirkonkin piti olla urbaanin juppiajan hermolla – ainakin käsikirjoittaja Pertsa Reposen mielestä. Siksi kolmikymppinen citypappi Kari Erkkilä (Santeri Kinnunen) päräytti lyhyen työmatkansa Kruununhaassa prätkällä, ”käytti nahkatakkia ja oli soittavinaan yksiössään rumpuja. Rokkipappi!”
Uusitorppa ei anna 10-osaisesta komediasarjasta Pappia kyydissä kovin korkeita pisteitä. ”Väärinkäsityksistä viritetyt kohtaukset – kotona, työpaikalla, baarissa – olivat korkeintaan laimean lempeitä ja koko pappeus loppujen lopulta toissijaista … Se keräsi mukavasti katsojia – 840 000 – mutta lopulta citypapin seurakunta hupeni nopeasti.”
_ _ _
Onkohan lehden elokuvatoimittaja nähnyt tässä syvemmän totuuden? Mistä johtuu, että monen citypapin seurakunta hupenee nopeasti? Siksikö, että ”koko pappeus on loppujen lopulta toissijaista”?
Eivät ihmiset varmaankaan odota papilta mitään päälle liimattua hurskautta tai teennäisen uskonnollista otetta. Luulen, että papilta odotetaan aitoa kohtaamista, kuuntelemista ja kunkin ihmisen elämäntilanteeseen paneutumista – mutta samalla sitä, että hän on täysillä asiansa takana. Ei kai pappiin turvauduta muun vuoksi kuin siksi, että hän tuntee uskonnon ja uskoo itsekin? Siksi pappi voi uskottavalla tavalla sanoittaa toivoa ja luottamusta Jumalaan, rukoilla toisen ihmisen puolesta.
_ _ _
Pappia kyydissä –sarja ei ole Suomessakaan ainoa, jossa keskushenkilönä on pappi, puhumattakaan muiden maiden TV-sarjoista. Sarjan kirjoittajille on varmaankin kiinnostavaa tuoda esille papin profession ja persoonan välistä dynamiikkaa: pappi on – ehkä yllättäen? – kuin kuka tahansa ihminen, ja ei olekaan. Papin viran hoidossa uskottavuus on tärkeää. Uskottavuutta saattaa koetella se, jos elämän arvot poikkeavat paljon siitä arvomaailmasta, johon papin odotetaan sitoutuvan. Voiko pappi olla täysin asiansa takana, jos häntä näyttävät kiinnostavan lähinnä materialistiset arvot, tai jos hän ei voi sitoutua yhteen parisuhteeseen kerrallaan?
_ _ _
Katson aika vähän televisiota. Tähän saakka olen pärjännyt yhdellä TV-sarjalla, Tanskalainen maajussi, jossa nuori Frank pyörittää hankkimaansa maatilaa perinteisillä työtavoilla. Ei tässä enempää tästä sarjasta.
Olen kuitenkin ryhtynyt seuraamaan brittisarjaa Hakekaa kätilö. Briteillä on tunnettu taito tehdä uskottavaa epookkia ja hyvää näyttelijän työtä. Tässä sarjassa myös sisältö on kohdallaan. Luostarissa asuvat anglikaaninunnat ja maalliset sairaanhoitajat huolehtivat kätilöinä köyhän lontoolaiskaupunginosan perheistä.
_ _ _
Jokaisessa sarjassa on yksi tai useampi synnytys, jotka kuvataan realistisesti. Luulen, että mukaan on leikattu myös autenttista materiaalia. Elämäntilanteet vaihtelevat, kun synnyttäjissä on yksinhuoltajia, prostituoituja, sairaita ja vammaisia. Jotkut lapset kuolevat. Jotkut heräävät henkiin. Monessa osassa seurataan myös kuoleman tuloa, ikään kuin vastaparina synnytyksille. Taustalla luostari – Nonnatus House elää elämäänsä ja erilaiset persoonat kohtaavat.
Yksi nunnista luopuu luostarikutsumuksestaan ja menee naimisiin, yksi sairaanhoitajista ryhtyy nunnaksi, joku sairaanhoitajista menee toipumaan äitiluostariin ja ryhtyy sen jälkeen saattohoitajaksi.
_ _ _
Hakekaa kätilö –sarja tavoittelee taivaita. Ensinnäkin siitä heijastuu lämmin myötätunto kaikkia eri tavoin kärsiviä ihmisiä kohtaan. Toiseksi se on häpeilemättömän uskonnollinen ja edustaa nykymittapuulla perinteisiä arvoja. Sarjassa oleva pappi hätäkastaa keskosen ja siunaa kuolleen kätilön tai kuolleena syntyneen lapsen.
Hienoa on se, etteivät ainoastaan pappi ja nunnat esiinny uskonnon edustajina. Myös monet sairaanhoitajat tai heidän avustamansa tavalliset ihmiset tuovat esille uskonnollisuuttaan. Uskontoa ei ole suljettu vain joidenkin roolien yksinoikeudeksi vaan koko yhteisön voimavaraksi.
Kätilöt ja nunnat eivät ole erehtymättömiä sankareita. Heillä on pelkonsa ja vaikeutensa. Muutamassa tiukassa tilanteessa ensin epävarma kätilö on hiljentynyt rukoukseen ja saa sen jälkeen voimaa jatkaa määrätietoisesti eteenpäin. Henkilöt ovat hyvin uskottavia rooleissaan ja tarjoavat samaistumiskohteita.
_ _ _
Käsittääkseni Call the Midwife on Britanniassa hyvin suosittu sarja. Sillä on varmasti vaikutusta katsojiensa arvomaailmaan korostaessaan lämmintä ja rakastavaa suhtautumista lähimmäisiin.
Enpä ihmettelisi, vaikka sillä olisi positiivinen vaikutus vaikkapa avioliittojen solmimiseen, lasten kastamiseen, kirkkoon kuulumiseen, kätilön ammattiin tai luostariin hakeutumiseen – puhumattakaan kiinnostuksesta synnyttää lapsia. Siksi tällaisia sarjoja on terveellistä näyttää maallistuvassa Euroopassa, missä väki vanhenee ja itsekkyys lisääntyy.
Monen jakson jälkeen on tullut tuntu, että olen saanut hengellistä ravintoa. Siihen ei ole tarvittu pappiakaan. Hakekaa edes kätilö!
TV-sarjoista miltei ainoa,jota katson, on ”sattuneista syistä”. Isä Matteo.. Olen seurannut satunnaisesti myös Hakekaa kätilö -sarjaa, mutta se ei mielestäni ole realistinen synnytysten osalta kuten eivät muutkaan sarjat, joissa synnyttävät äidit huutavat kuin henkensä hädässä. Esim. henk.koht. en huutanut kertaakaan,
vaikka ensimmäinen synnytys kesti yli 32 tuntia enkä ole kuullut muidenkaan ystäviemme synnytyksessä huutaneen. Joku näistä iso-äideistä on kertonut synnyttäneensä saunan takana kesken heinänteon ja jatkaneensa töitä sen jälkeen .
EIkö ole epäreilua, että heidät nyt suljetaan koteihinsa lukkojen taakse ”pitämään huolta itsestään” ja joku ”kunnallinen” käy kerran päivässä ” tsekkaamassa, että ovatko he vielä elossa.
W
Ei ole reilua ei eikä mitenkään Ihmisarvon mukaista kohdella vanhuksia ylimääräjätteenä. Kristillistä tämmönen ei tietenkään ole myöskään mutta politiikkaa ja Sunnuntain saarnaa ei sitten saanut sekottaa keskenään. Ihminen on siitäkin kumma että kauniit ajatukset ja ylevä hengen substanssin tavoittelu kohottavat pois todellisen kohtaamisesta, ja ainakin tarvittaessa. Näin epäoikeudenmukaisuuden ja vääryyden kohtaaminen saa paikkansa ja usein julkisessa keskustelussa ja mikä parasta, asia tuli huolittua
Kiitos kommenteista. Vanhusten kokema ihmisarvon puute ja yksinäisyys ovat kipeä seuraus elinajan kasvusta mutta myös perherakenteen muutoksesta.
Kun nykyisin puhutaan perheisiin liittyvästä epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta, tarkoitetaan yleensä muuta kuin vanhusten asemaa. Asian ratkaiseminen on kuitenkin vaikeaa: kaupungistuminen, pienet asunnot, työ kodin ulkopuolella, harrastusten ja vapaa-ajan merkityksen kasvu eivät anna mahdollisuutta useamman sukupolven yhdessä asumiseen ja keskinäiseen apuun.
Vanhusten – kuten muidenkin apua tarvitsevien – huolenpitoa odotetaan valtiolta tai kunnilta. Työikäisten ja työelämän ulkopuolella olevien suhteen kaiken aikaa vinoutuessa on vähemmän voimavaroja hoitaa yhteisiä asioita. Työelämässä olevia veronmaksajia on yhä vähemmän suhteessa eläkeläisiin. Siksi ymmärrän, miksi vanhusten asioista ei liiemmin pidetä ääntä. Ehkä ratkaisua odotetaan eutanasian laillistamisesta ja ”hyvän kuoleman tarjoamista elämänhalunsa menettäneille”?
Yksi ratkaisu näyttäisi myös olevan lisääntynyt vapaaehtoistyö ”lisäliksaa tai taloudellisia korvauksia” vaatimatta. Esimerkki on vailla perillisiä oleva dementiaan sairastunut vanhus, jonka tukihenkilönä oli toiminut vapaaehtoistyöntekijä. Kun vanhus joutui julkisen terveydenhuollon hoitokotiin, hänelle määrättiin kunnallinen edunvalvoja. Verovaroista ansionsa saava edunvalvoja ei huolehdi valvottavansa omaisuuteen liittyvistä asioista, vaan palkaton vapaaehtoistyöntekijä liittyen mm. vanhuksen omaisten haudanhoitoon ja asunnon remonttiin liittyviin muuttovastuisiin.