Häiriköintiä kirkon pihalla.

Luin otsikon: Kymmenet nuoret melskaavat keskiaikaisen kirkon pihalla. Mietin, eivätkö aikuiset osaa mennä paikalle. Miksi poliisia pitää siihen kutsua? Tuskinpa touhu menisi kovinkaan hankalaksi jos, pari kolme aikuista menisi näiden lasten seuraksi. Huomion kaipuustahan tuollainen koheltaminen kertoo. Jostakin syystä omat vanhemmat eivät ole sitä tarpeeksi kyenneet jakamaan.

Ennakkoluulot nuoria kohtaan tulee tietysti vastaan. Näitä ryhmiä kartetaan. Eikä omatoimisesti voi mennä heitä kohtaamaan. Jos menee, niin pian huomaa kuinka aikuisen tarpeessa nuoret ovat. Pahimmat häiriköt huomiota kaipaa kaikkein eniten.

Puistoissa , tai kaupungilla nuorten ryhmiä kohdatessa, ihan vaistomaisesti alkaa siirtyä heistä hiukan loitommaksi. Rohkeuttahan siinä kysytään, jos nuorten porukkaan menee juttelemaan.

Poliisiauto tulee hiljaa puistokäytävää pitkin kokoontumispaikalle. Nuoret katoavat, kuin varpusparvi, kuka minnekin. Poliisien mentyä he palaavat takaisin ja jatkavat, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Nuorison häiriköinnin voi estää antamalla heille positiivista huomiota. Siihen tarvitaan tietysti hiukan omaa asennemuutosta. Jos asiat jätetään viranomaisten huoleksi, niin mitään todellista korjausta ei ole luvassa. Todelliseen syyhyn on kyettävä puuttumaan. On mentävä vain kohtaamaan nuoria ja kuuntelemaan heidän ongelmiaan sinne missä he ovat.

5 kommenttia

  • Elias Tanni sanoo:

    Nuoriso kokoontuu kirkon pihalla. Tulkoon paikalle kirkon nuorisotyönohjaaja ja päästäköön heidät sisälle.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Se ei ole ihan yksinkertaista. Asia on vietävä ensin seurakuntaneuvostoon. Seuraavaa kokousta odottamaan. Siellä pitää perustaa lautakunta asiaa pohtimaan. Lautakunta mahdollisesti esittää ensi vuoden budjettiin määrärahaa nuorisonohjaajien ylityökorvauksia varten. Jne.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Elias Tanni sanoo:

    Toisaalta tuossa on se hyvä puoli, että kun asia on tullut lausuntokierrokselta, virkamiesvalmistelusta ja luottamusmieskäsittelystä, pihalla notkunut ryhmä voidaan suoraan siirtää aikuistyön kohderyhmään. Eihän asian valmistelu vienyt kuin muutaman vuoden…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Yritin tuollaista ovien avaamista ensinmäisessä virassani. Ei oikein toiminut mutta toisinpäin kuitenkin. Ne nuoret jotka olimme onnistuneet pyydystämään rippikoulujen kautta ja joissa oli hyvinkin räyhäämisen ainesta, onnistuttiin pitämään sisällä toistensa seurassa ja loputa kehityksen avulla kesyttää heitä seuraavalle aikuisnuorten asteelle, jossa elämä otti heidät sitten hoitaakseen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Usein saa lukea uutisia, joissa kerrotaan nuorten kokoontumisista ja siitä aiheutuvasta häiriöstä. Ei se mikään uusi ilmiö ole. Johan siitä valitettiin muinaisessa Roomassa. Joten ei kai tuo mikään uusi ilmiö ole.

    Olen harrastanut joskus sitä. että menen rohkeasti jututtamaan nuoria heidän kokoontumispaikoillaan. Aina on otettu hyvin vastaan. Aikuisen puute on noissa porukoissa ihan huutava. Ihmetyttää vain se ettei kiinnostusta näiden nuorten kohtaamiseen juurikaan ole. Sehän on yksi parhaita keinoja häiriökättäytymisen poistamiseen. Tuskinpa mitään parempaa voi edes ajatella. Jos Rauma olisi vähän lähempänä, niin menisin sinne kirkolle illalla.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Pekka Veli Pesonen

    En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.