Hän huutaa minua!

Kuka huutaa? Kuka huutaa minua? Miksi huutaa, mihin?

Jokin minussa huutaa jatkuvasti lukiessani uutisia lehdistä ja nähtyäni niitä TV:stä. Syyrian ihmiset huutavat äänettömästikin, eivätkä he päästä rauhaan. Ihmiset tarvitsisivat rauhaa. Sitä ei löydy Islamin maailmassa. Sitä ei löydy mielistämme: kaksi suomalaista elää tällä hetkellä kaapattuina Syyriassa. Heillä on ilman muuta kauhea elämäntilanne, samoin heidän läheisillään. Näyttää siltä, ettemme suurena mielipiteenä voi asialle mitään, kuten tapahtuisi länsimaisessa kulttuurissa. Sieppaajat toimivat omilla käsittämättömillä ehdoillaan.

Kristityn lähimmäisen omatunto huutaa: haluan auttaa, mitä voin tehdä. On kauhistuttava todeta, etteivät  omat sodankäynnin traditiomme olekaan enää voimassa. Kukaan ei ole julistanut sotaa Suomelle, panttivangit eivät ole sotavankeja. Ei ole toivoa, että joku julistaisi rauhan Suomen kanssa ja palauttaisi kaapatut vangit, lukumäärältään luetut siviiliuhrit.

Mitä kristitty lähimmäinen tekee? Hänet on kutsuttu osallisuuteen rakkauden käskyn mukaisesti. Kun hän kohtaa tällaisen toivottoman tilanteen, hän yleensä vastaa: ”En voi muuta kuin rukoilla uhrien puolesta!” Aivan oikea vastaus, mutta hivenen kyseenalaistan vastauksen ”ei muuta kuin” helppoutta! Kuinka paljon uskomme, että etärukouksemme intensiivisinkään harjoitus auttaa vierasuskoisten kaappaamia vankeja? Voimme harjoittaa rukousta lakkaamatta päivän muiden toimien ohessa, rukoilla rauhaa ja vapautusta! Se soljuu lopulta kuin itsestään… Mutta uskommeko tapahtuvan juuri muuta?

Jäin miettimään, miten helppoa onkaan aloittaa ja jatkaa rukoileminen etäkohteiden hyväksi! Yleensä ne ovat paljon puhuttuja, koskettavia yleisesti! Katastrofeja, sotatilanteita, rikoksia. Uhrit nousevat lukuina ja marttyyreina silmiimme. Ei se toki pahasta ole, mutta väittäisin: se on helppoa! Liian helppoa. Etäkohteita on helppo vaalia kauhunsekaisen esirukouksen kanssa. Olemme sensaation kera 100% läsnä kynttilöitä sytyttämässä koulujen pihoille, teiden varsiin, siviilikohteiden pommituspaikoilla.

Entä miten on esirukousten laita pienimmässä mittakaavassa? Osaammeko rauhan nimissä todella rukoilla kaiken kattavaa rauhaa? Sitä rauhaa, joka alkaa lähietäisyydeltä lähimmistä ihmissuhteistamme. Osaammeko nähdä meitä loukanneen läheisen loukattuna vastapuolena? Osaammeko rukoilla rauhaa ehdoitta, vain Jumalan rakkauden ehdoilla, lähikontakteissamme. Jos emme osaa rukoilla rauhaa niissä, kuinka kaukokurkoitus voisi toimia aidosti, sydäntä raastaen!? Jos emme lähietäisyydellä osaa anoa anteeksi ja antaa anteeksi, kuinka rauhan ymmärtäminen toteutuu aidosti yleisissä esirukouksissamme?

INVOCAVIT! Hän huutaa minua. Tämän sunnuntain kirkkovuoden teema. Kuka huutaa? Lähimmäisen Kristus! Hän huutaa kuulemaan sanaansa, anteeksiannon ja armon sanomaa läpi kaiken maallisen hälyn ja menon. Hän kutsuu rukoilemaan kanssaan rakastavaa rauhaa ihmisten ja kansojen kesken. Jos ei osata alkaa henkilökohtaisesta kutsusta, sinäminulle/minäsinulle -kutsusta rauhaan, ei suurempaa rauhantoivetta voi aidosti sydämessään vaalia.

Rauha kanssasi sinä, lukijani! Rauha kanssamme. Rauha yli äyräittemme sinne kaikkialle, minne lähimmäisen vetoava Rakkaus meitä kutsuu, henkilökohtaisesti! Jokaikistä pienestä pitäen.