Ihmisten välinen vuorovaikutus edellyttää kieliä – niin sanoihin tukeutuvia kuin sanattomiakin.
Kirkko tarvitsee kieltä. Sana on ollut alusta asti keskeinen tekijä uskon ilmiöiden tulkitsemisessa ja välittämisessä.
Kieli elää ja muuttuu. Sitä muuttavat niin sisäiset kuin ulkoiset voimat.
Useimmat kielet paitsi jakavat tietoa kieltä osaaville myös sulkevat kieltä osaamattomat ulos. Kirkko on lähetetty kutsumaan ulossuljettuja. Sen on löydettävä keinot tavoittaa.
Kirkon sanoma kohtaa Suomessakin yhä uusia kulttuureita ja alakulttuureita. Uusissa ympäristöissä vanhat muotoilut saattavat epäonnistua sanoman välittämisessä.
Monilla elämän osa-alueilla kieli kehittyy kiivaalla tahdilla. Uudissanat paitsi kuvaavat uusia ilmiöitä myös etäännyttävät toisistaan eri alojen, elämäntapojen ja kulttuurien ihmisiä.
Yhä useammin kirkon kerhoissa, toimistoissa, musiikkiryhmissä, kirkollisissa toimituksissa, messuissa ja muissa yhteyksissä kuulee muitakin kieliä kuin saamea, ruotsia tai suomea. Yhä useammin kohdataan ihmisiä, joiden kielioppi ja sanasto kristinuskon suhteen ovat niukkoja. Monet ihmiset jäävät myös kohtaamatta, kun viesti menee liian kaukaa ohi.
Vieraat sanat eivät aina merkitse vieraita asioita, ja tutut sanat kätkevät joskus merkityksiä. Maailmanlaajuisen kristinuskon piirissä samoista asioista voidaan puhua eri sanoilla, ja samoja sanoja saatetaan käyttää ilmaisemaan eri asioita.
Kristinuskon sanoittaminen uudelleen nostetaan usein esille, kun puhutaan tulevaisuuden kirkosta. Uusia ilmaisuja tarvitaan, jotta sanoma olisi ymmärrettävä uusissa tilanteissa.
Pysyäkseen yhdessä ja yhtenä kirkko tarvitsee paitsi uusia myös yhteisiä sanoja. Nämä nousevat yhteiseltä pohjalta: kokemuksesta, Kirjoituksista, perinteestä, yhteisestä elämästä.
Uudistuminen koskee myös tekoja. Teot voivat liittää silloinkin kun sanat rajaavat. Kristinuskon tärkeimmät sanat ja teot ovat kulkeneet aina käsi kädessä. Tie on kulkenut niin sanoista tekoihin kuin teoista sanoihin.
Kielen ja uskon välinen suhde on mielenkiintoinen akateeminen kysymys. Se on myös ratkaiseva tekijä kirkon tulevaisuuden kannalta.
- Millaisia kokemuksia sinulla on haastetusta kielestä?
- Millaisia kokemuksia sinulla on yhteisen kielen löytymisestä?
Tähän hyvään kirjoitukseen ei näköjään kukaan ole uskaltanut vastata. Mitään kieliteoriaa en pysty haastamaan, mutta kokemuksia on laajalti. Yritän…
Lähetystyöntekijän arkea on olla aina puolikielinen. Kohdemaan kielitaito pysyy vajavaisena parhaimmillaankin, meillä rupusakilla usein varsin keskinkertaisena. Kotimaan kiertäjänä tapaa tuhansittain eri-ikäisiä ihmisiä eri taustoilta eri tilanteissa eri paikkakunnilla. Kielenkäyttö on yllättävän paikallista edelleenkin valtamedioista huolimatta. Eri kristillisissä piireissä on usein kyseessä myös erilaisista Kaanaan kielen murteista. Kieli on ollut tällaisessa työssä haastettuna koko ajan.
Eräs esimerkki haastavasta tilanteesta. Olen muutaman kerran päässyt saarnaamaan sellaisessa koulukirkossa, jossa kuulijat ovat eskarilaisista abiin. Niissä aina mietin, kehen tähdätä, ja vaikka tähtäisin johonkin ryhmään, osuisinko silti kehenkään.
Yhteinen kieli syntyy yhteisestä hyvästä tahdosta ihmisten kesken. Koen, että tällainen hyvä tahto on nykyisin vähän hakusessa… Minulle parasta on ollut päästä työskentelemään sellaisten ihmisten kanssa, jotka rohkenevat antaa rehellistä palautetta, mutta rohkaisevasti. Pitää olla valmius myös palautteen vastaanottamiseen…
Hyvä kirjoitus! Uskonnollinen symbolikieli on sikäli universaali, että vaikka osallistuisi hartauselämään paikassa, jossa ei kieltä ymmärrä, ymmärtää silti.
Olen myös miettinyt tuota samaa asiaa siinä kontekstissa, että seurakunnissa toteutetaan uskonnon ”symbolisaatioprosessia” myös sellaisin symbolein, jotka eivät ole perinteisiä ja vaikka kieli on sama suomi, niin silti vain osalla on pääsy uskonnolliseen symbolikieleen (esim. ihan tavallinen messu, metallimessu, dance-messu) jne. Ehkä toleranssi uskontoa koskevan keskustelun suhteen lisääntyisi jos hyväksyisi sen tosiasian, että uskonnollisesti me saatetaan puhua eri kieltä ja samalla tavalla kun yritämme oppia vaikka espanjan kieltä ja kielioppia, voidaan yrittää ymmärtää toisen tapaa jäsentää uskonnollisuutta.
K24 rakastaa julkaista ja julistaa kaikkia kirkon- ja uskonvastaisia uutisia, ja tutkimustuloksia.
Kirjoittakaa ja mainostakaa taas myös eroakirkosta-saittia, siitä on jo useampi päivä, kun viimeksi kirjoititte!
Ei kannata uskopa, uskolla ei ole arvoa, ei kannata kuulua kirkkoon, eikä Raamatulla ole arvoa, eikä siitä kannata ottaa elämänohjeita…. Me ollaan niin moderneja täällä kirkon tiedotuksessa, me seurataan aikaa!
Eikä me SYRJITÄ ihmisiä! ME
Pitäisikö Kotimaan valehdella kansan arvoista? Olen ymmärtänyt, että valehtelu ei ole kristillistä.
Kuulostaa siltä, että olet enemmän pettynyt Suomen kansaan kuin mediaan. Pahoittelen mutta maamme on ollut aika maallinen jo pitkään ja yhä maallistuu.
”Kolmannes vastaajista on yhdistänyt itselleen eri uskonnoista ja elämänkatsomuksista sopivan kokonaisuuden.” Juuri tämä on uskonnollisuutta. Uskolla ja uskonnollisuudella on selvä ero. Uskonnollinen ihminen ottaa ”rusinat pullasta” ja kehittää itsellen sopivan opin joko yhdestä tai useammasta suunnasta. Kristitty uskova ihminen uskoo sen, mitä Jumala Raamatussa ilmoittaa itsestään. Hän on uskovainen kristitty, ei uskonnollinen humanisti.
Ei kai tämän pitäisi tulla minään yllätyksenä. Kirkko itsekin tutki ja totesi, että vain 27% uskoo kristinuskon Jumalaan.
Kommenttini tarkoitus oli kertoa, että nämä 27% eivät ole uskonnollisia vaan uskovaisia.
Sitä minäkin tarkoitin. Loput ovat vain tyylilleen sopivien mytologioiden keräilijöitä tai apateisteja. Emme ole mitenkään kristinuskoinen maa.
Tuskin uskontoa vain melko tärkeänä pitävät ovat minkään uskonnon varsinaisia uskovaisia. Korkeintaan Salmen sanoin uskonnollisia. Todennäköisesti tutkimuksen 5 prosenttiin, jotka pitävät uskontoa erittäin tärkeänä, sisältyvät Salmen uskovaisiksi määrittelemät. Heistäkin osa on aivan muita kuin jonkin kristinuskon suunnan tunnustajia. Kuten jehovantodistajia, muslimeja, buddhalaisia jne.
Onko uskovainen ihminen parempi ihminen kuin uskonnollinen ihminen?
Jusu Vihervaara:
”Onko uskovainen ihminen parempi ihminen kuin uskonnollinen ihminen?”
Tätä aihetta voi lähestyä myös kysymyksellä: Kuinka olla kristitty olematta uskonnollinen? Lyhyesti sanottuna uskonnollinen ihminen yrittää itse omin voimin tavoittaa Jumalan ja uskon. Laajemman vastauksen kysymykseen löytää, kun perehtyy Paavalin kirjeeseen roomalaisille.
Jusu, tässä ei keskustella ihmisen paremmuudesta vaan termeistä.
Kristusmonokrammin H ja R pitää lukea toisin päin eli R ja H = RaHa. Jopas löytyi painava arvo!
Pätevä tutkimus. Arvoprofiilit perustuvat Shalom Schwartzin arvoteoriaan. Israelilainen sosiaalipsykologi Schwartz on ehkä tällä hetkellä arvostetuin alallaan.
Ehkä kiinnostavin havainto tutkimuksessa oli se, kuinka laajasti uskontoa pidetään yksityisasiana, toisin sanoen jokaisen henkilökohtaisena asiana (96% oli täysin tai melkein täysin tätä mieltä). Kirkolle tärkeä tieto.
Yhteisöllinen uskominen johtaa väistämättä siihen, että aletaan vertailla kuka uskoo oikein. Usko on tärkeä mutta henkilökohtaisena asiana se pitää yhteisöt paremmin koossa.
Antero Kangasluoma: kristinusko ei ole yhtä kuin protestanttinen lahko. Ortodoksinen ja katolinen kirkko ovat hyvin yhteisöllisiä kristinuskon muotoja joissa kirkko on paljon keskeisempi kuin protestanteilla. Silti niissä uskonyhteys ei johda tuollaiseen asetelmaan, jonka kuvaat.
Eli ortodoksisen kirkon sisällä kaikki uskovat samoin ja missään päin ei ole kiistaa sisällöstä? Ettei vain kyse olisi siitä, että vallankäyttö ja viestintä ovat hieman erilaisia?
Antero K:
”Yhteisöllinen uskominen johtaa väistämättä siihen, että aletaan vertailla kuka uskoo oikein. Usko on tärkeä mutta henkilökohtaisena asiana se pitää yhteisöt paremmin koossa.”
Raamatussa Kristusta sanotaan niin kuin ihmisruumiiksi, joka on yksi kokonaisuus, mutta jossa on monta jäsentä. Se on siis yhteisö. Mitä tällaisessa ihmisruumiissa tapahtuisi, jos jokainen jäsen päättäisi toimia vain ”henkilökohtaisesti”? Pitäisi ojentaa käsi, mutta käsi ei tottele. Pitäisi kävellä, mutta kumpikaan jalka ei kannattele. Toinen silmä ei näe, toinen korva ei kuule. Tätä kutsutaan rammaksi ihmisruumiiksi tai yhteisöksi.
Niinpä. Ehkä siksi ei kannata perustaa yhteisöä yliluonnollisen tahdon tulkinnan pohjalle. Ristiriitaisten mielipiteiden tullessa ei ole lähtökohtaisesti mitään mahdollisuutta ratkaista loogisesti asioita.
Antero Kangasluoma: Kommentissasi on kiinnostavaa, että puhut ”vallankäytöstä”. Tämä on muotitermi, jonka merkitys on häilyvä, mutta sitä käytetään usein, koska sillä on negatiivinen sävy, ja varsinkin silloin kun ei muuta kielteistä keksitä.
Toinen kiinnostava väite on, että menet heti universaaliväittämiin, jotka itsekin tiedät mielettömiksi. Se että ortodoksisessa tai roomalaiskatolisessa kirkossa oppiriidat yhteisön sisällä eivät niin yleisiä kuin protestanttisissa kirkoissa johtuu erilaisesta raamatuntulkinnan periaatteesta. Kuten itsekin hyvin ymmärrät, ilman että minun tarvitsee sitä erikseen kertoa, ei ole yhteisöä, jossa ei olisi mielipide-eroja.
Sekä idän että lännen katolisten kirkon yhteisöllisyys on kuitenkin aivan muuta kuin opin kysymyksistä keskustelu, koska näiden kirkkojen raamatuntulkinnan suuret kysymykset on ratkaistu liki 2000 vuoden kehityksen aikana ja perusdogmeja pidetään lopullisina. Yhteisöllisyys näkyy rituaaleissa ja kirkon rikkaassa tapakulttuurissa, kuten paastoissa, pyhimysten juhlapäivissä. Näiden kirkkojen uskontoon sisältyy tietysti myös hyvin voimakas sisäinen uskonnollisuus, kuten yksityinen rippi, rukouselämä.
Väitteesi siitä, että yhteisöllinen uskominen johtaisi ”väistämättä” uskojen vertailuun ei päde myöskään suureen osaan evankelis-luterilaista kirkkoa. Vaikka siellä ehkä tähdennetään enemmän uskon henkilökohtaisuutta, myös perinteinen luterilaisuus on hyvin yhteisöllistä.
Valitettavasti evankelis-luterilaisesta kristillisyydestä voi pelkästään verkkokeskusteluja seuraten saada väärän kuvan, koska Raamatun tulkintaan liittyvät kysymykset herättävät niin kiivaita keskusteluja ja riitojakin. Tämä ei kuitenkaan ole koko kuva luterilaisuudesta eikä missään tapauksessa edusta kristillisten kirkkojen koko kuvaa.
Antero K:
”Ehkä siksi ei kannata perustaa yhteisöä yliluonnollisen tahdon tulkinnan pohjalle. Ristiriitaisten mielipiteiden tullessa ei ole lähtökohtaisesti mitään mahdollisuutta ratkaista loogisesti asioita.”
Vain pessimisti katsoo ristiriitoja ja toteaa, ettei ole mitään mahdollisuutta ratkaista asioita loogisesti. Asenne on ratkaiseva. Et voi mitenkään palvella lähimmäisiäsi, jos jätät saamasi lahjat käyttämättä. Realistinen optimisti sen sijaan katsoo kaikkeen siihen, mikä on yhteistä ja kantaa hyvää hedelmää. Kristuksen ruumis toimii raamatullisesti, kun usko ei ole henkilökohtaista.
Antero Kangasluoma: ”Emme ole mitenkään kristinuskoinen maa.”
Olemme tyypillinen hyvinvointimaa. Uskonto on yksityisasia eikä sen julkiset demonstraatiot ole suosiossa – paitsi kriisiaikoina.
Kun suomalainen äiti tappaa omat lapsensa, kirkon ovien pitää olla auki ja pappia tai piispaa pitää haastatella TV:ssä, koska kansa kaipaa lohtua.
Lähes 100% suomalaista haluaa tulla haudatuksi kirkkomaahan kristillisin symbolein ja rukousten saattelemana.
Mutta muuten emme tietenkään ole kovin kristinuskoinen maa. Paitsi siis kriisien ja kuoleman edessä.
”Lähes 100% suomalaista haluaa tulla haudatuksi kirkkomaahan kristillisin symbolein ja rukousten saattelemana.”
Tämäkin muuttuu pikkuhiljaa, kun nuoremmat sukupolvet rupeavat kuolemaan.
”Kun suomalainen äiti tappaa omat lapsensa, kirkon ovien pitää olla auki ja pappia tai piispaa pitää haastatella TV:ssä, koska kansa kaipaa lohtua.”
Jos luet mitä asiasta oikeasti puhutaan ja kirjoitellaan oikeastaan kenenkään lause ei ala niin, että onhan pappi jo sanonut jotain ja pääseehän kirkkoon. Veikkaan, että häviävän pieni määrä huolestuisi jos pappia tai piispaa ei haastateltaisikaan.
Jouni Turtiainen
” Lähes 100% suomalaisista haluaa tulla haudatuksi kirkkomaahan kristillisin symbolein ja rukousten saattelemana ”.
Tekstisi on joko tarkoituksella tai tahattomasti valheellinen. Ruumiin polttosysteemi on tänään ehkä noin 70 prosenttia. Heitä ei myöskään haudata sanomasi mukaisesti.
”Lähes 100% suomalaista haluaa tulla haudatuksi kirkkomaahan kristillisin symbolein ja rukousten saattelemana.”
On ehkä hyvä muistaa, että kansa on saatu haluamaan pakkokeinoin. Kun ensin käännytetään väkisin ja uhataan ikuisella kidutuksella, ellei usko kelpaa, rituaalit kummasti kiinnostavat.
Nuoremmille sukupolville helvetin uhka ei enää ole juuri lainkaan merkityksellinen, koska kirkon oppien pakkosyöttöä on merkittävästi rajoitettu. Tällaisten sukupolvien kuoleminen ja hautaaminen tulee onnistumaan oikein hyvin ilman, että monikaan ”haluaa” kristillisiä symboleja ja rukouksia.
Risto Korhonen: Noilla puheilla pakkokäännytyksestä ei ole historiallista pohjaa. Huvittavaa on, kuinka vapaa-ajattelijat ja heidän hännänheiluttajansa ovat joka käänteessä valmiita markkinoimaan ideoitaan Raamatun myyttisyydestä, mutta itse nielevät kaikenlaiset historialliset sepitelmät tapahtumista, joilla ei ole lähdepohjaa.
Kun vielä uskotaan, että kuvitellulla muinaisella tapahtumakululla olisi nykyaikaan ulottuva sosiologinen selitysvoimansa, niin tuloksena on tyypillinen alkusyntymyytti. Tämä kirkonvastainen legenda on variaatio perisyntimyytistä. Nykyhetken turmeltuneisuus selittyy kirkon tekemästä alkusynnistä. Mutta onneksi on vapaa-ajattelija, joka evankelioimalla tiedettä, voi vapahtaa kirkkoon kuuluvan perisynnistä.
Tämä porukkaa katsoo sitten edustavansa tieteellistä maailmankuvaa.
Seison korjattuna. Matin musertavan tieteellinen historiallinen argumentaatio loistavilla perusteluilla ja täsmällisillä lähdeviitteillä höystettynä avasi silmäni.
Nyt ymmärrän, että onhan suomalaisten täytynyt olla niin fiksuja, että he ovat itse ymmärtäneet haluta tai suorastaan vaatia kristinuskoa typerien aikaisempien uskomustensa tilalle.
Risto Korhonen: On ehkä hyvä muistaa, että kansa on saatu haluamaan pakkokeinoin. Kun ensin käännytetään väkisin ja uhataan ikuisella kidutuksella, ellei usko kelpaa, rituaalit kummasti kiinnostavat.
Onko Korhosella esittää tieteellistä historiallista argumentaatiota loistavilla perusteluilla ja täsmällisillä lähdeviitteillä höystettynä oman väitteensä tueksi? Kun niitä Pulkkiseltakin blogikommentissa edellytät?
Historiaa Erik voi tutkia harrastuksekseen omin päin. Esitänpä sen sijaan teologisen argumentin: kristinuskon hyvänä puolena käännytettäville kerrotaan se, että hyvään Jumalaan oikein uskomalla pelastuu ja elää kuolemansa jälkeen ikuisessa onnessa ja nautinnossa. Vastaavasti hirmuinen rangaistus eli ikuinen piina kohtaa sitä, joka ei tätä oikeaa uskoa ja oikeita uskomisen tapoja omaksu.
Kun tällaista tietoa tarjoilee henkisesti ja ruumiillisesti vahvemmin aseistettu lähetystyöntekijä(joukko), ei ole ”oikeaan uskoon” kääntymisessä ole kysymyksessa vapaa valinta.
Risto Korhonen: Veloitan yksityisopetuksesta. Lue jokin Suomen historian perusteos niin näet, mitä Suomen varhaishistoriasta tiedetään ja varsinkin sen, että Suomen kääntymisestä kristillisyyteen ei ole kirjallisia lähteitä. Kirjallisuutta on saatavissa kirjastoissa.
Matti, Erik Sankala tuossa aiemmin kyseli historiavinkkejä, en minä.
Risto Korhonen: älä yritä väistellä. Itse aloit tivata lähteitä ikään kuin se, mitä sanoin kristinuskon tulosta Suomeen ei olisi aivan Suomen historian alkeistietoa, joka on jokaisen saatavilla. Ei ole mitään tietoa siitä miten muinaisen Suomen alueen heimot omaksuivat kristinuskon. Siksi kaikki selostukset pakkokäännytyksestä ovat Keski-maa -tyyppistä fiktiota.
Pakkokäännytys ei edes ollut mitenkään tyypillinen kristinuskon leviämisen tapa Euroopassa. Katolisen kirkon lähetyssaarnaajat saivat Roomalle vihamiemielisiä pakanaheimoja kääntymään, esimerkkinä Wulfilan ja hänen seuraajiensa käännyttämät gootit, jotka eivät milloinkaan alistuneet Rooman valtaan. Yksi myöhäisantiikin ja varhaiskeskiajan lähetystyön motiiveista olikin yrittää rauhoitella vaarallisia barbaariheimoja.
Lisäksi arkeologia ja kielihistoriallinen tutkimus viittaavat siihen, että suomalaiset tulivat tekemisiin kristinuskon kanssa paljon ennen 1150-lukua, jolloin legendan mukaan tehtiin ensimmäinen ristiretki Suomeen. Paljon keskeistä kristillistä sanastoa on lainattu muinaisvenäjästä.
Kaikesta huolimatta legendaa siitä, että ruotsalaiset valloittivat Suomen ristiretkien yhteydessä niin kuin joku 1800-luvun siirtomaavalta ja pakottivat suomalaiset kristinuskoon, elää ja voi hyvin. Sitä käytetään milloin minkin poliittisen päämärän, kuten antiklerikalismin tai ruotsin opiskelun vastustamiseen.
Matti, kunnioitan historian osaamistasi, mutta en kyllä tivaa sinulta mitään. Olen ilmeisesti täysin eri mieltä kanssasi ihmismielen toiminnasta ja siitä, mikä on vapaa-ehtoista ja mikä pakotettua.
Helvetillä pelottelu ja pelastuksen myyminen oikeaan uskoon kääntyville ei perustu kääntyvien haluun ja vapaa-ehtoisuuteen.
Kristinuskolla ei ole mitään erityistä tarjottavaa muihin uskontoihin verrattuna. Niillä muilla pelastuu (tai jää pelastumatta) todellisuudessa aivan yhtä hyvin. Luopuisitko sinä uskostasi vain siksi, että kertoisin sinulle tietäväni paremman, jolla pelastuu varmasti?
Risto: nyt esitit aidon ja vilpittömän kysymyksen, johon vastaan mielihyvin. Helvetillä pelottelu ei kuulu kaikkien kirkkojen tapaan tehdä lähetystyötä.
Ortodoksisessa kirkossa on vanhastaan ajateltu, että ihmisen epätäydellisyys saa aikaan kuoleman, ja hänen epätäydellisyytensä ja kiinnittymisensä maailmaan saa aikaan kadotuksen tuskan. Jumalaa ei pidetä sadistina, joka olisi luonut ikuisen kadotuksen ja pannut pirun sen nokkamieheksi. Ajatus on ristiriidassa Jumalan hyvyyden kanssa. Viimeinen tuomio on pelottava siksi, että siellä ihminen joutuu vastakkain oman syntisyytensä kanssa ja tästä synnistä vapautuminen on vaike ja kivulias tapahtuma. Puhdistuminen on sitä tuskallisempaa mitä syvemmin synti on turmellut ihmisen.
Tämä ei ole mitään nykyajan turmelusta, vaan viimeistään 300-luvulla kehitettyä raamatuntulkintaa.
Kukaan ei tiedä, onko kadotus ikuinen vain päättyykö se joskus. Siksi onkin hyvä tehdä, niin kuin Athos-vuoren munkki Siluan. Hän oli syntyään venäläinen eikä voinut vallankumouksen jälkeen tietenkään vierailla Venäjällä, vaan asui Kreikassa Athos-vuorella. Kun joku sanoi hänelle, että on kommunisteille ihan oikein, että he palavat helvetin tulessa, Siluan vastasi surullisena: ”Meidän on rukoiltava, että niin ei tapahtuisi”. Tämä kuvaa mielestäni parhaiten sitä, mitä kadotus ja pelastus tarkoittavat.
Todennäköisesti joku luterilainen vetää herneen nenäänsä tästä, mutta en tarkoittanut tätä heille, vaan sinulle, kun kerran et ole kristitty. Luterilaiset kyllä pelastuvat, jos elävät siivosti eikä heitä ole tarpeen käännyttää.
K24 julkaisee rehellisisesti ja realistisesti tehtyjä tutkimuksista, jotka ovat hyviä elämän kehittymissuunnan ohjenuoria. Kuvaavaa kehityksestä on uusien sukupolvien käsitys kirkon systeemistä, jota hyvin kuvastaa alle 35 vuotiaiden kannanotot.
Uskonnollisuuskaan ei merkitse suinkaan kirkon opin mukaista uskoa vaan on kunkin ihmisen oman ajattelun mukainen. Otan tässä itseni esimerkiksi. Uskon Jeesuksen sanomaan lähimmäisen rakkauden merkityksestä, joka on saanut Korkeimman hyväksymisen aina ensimmäisestä ihmisestä alkaen. Raamattu on ihmisten kirjoittama jolla ei ole mitään merkitystä realistisen uskon kanssa..
Kirkon oman tutkimuslaitoksen tekemässä tutkimuksessa 2011 vain 27 prosenttia uskoi kirkon jumala käsitykseen. Nyt uskoisin prosentin lähestyvän jo 20:tä. Kirkon on syytä ajatella realistisesti kehitystä etteivät tulevat tapahtumat muodostu todella sille katastrofiksi.
Toivon K24 edelleen jatkavan realistista toimintaansa.
Tutkimustulos kuulostaa erittäin uskottavalta. Ongelmallinen se on kirkon ja sen päättävien elinten kannalta, jos kaikkia kirkkoon nimellisesti kuuluvia pidetään sanan varsinaisessa mielessä sen jäseninä. Sillä kirkkoon kuuluu tilastojen perusteella paljon väkeä, jolle sen usko ei merkitse mitään.
Martti Vaahtoranta :” Ongelmallinen se on kirkon ja sen päättävien elinten kannalta, jos kaikkia kirkkoon nimellisesti kuuluvia pidetään sanan varsinaisessa mielessä sen jäseninä. Sillä kirkkoon kuuluu tilastojen perusteella paljon väkeä, jolle sen usko ei merkitse mitään.”
Tuosta asiasta olen erimieltä, koska mielestäni jokaisen ihmisen kaikkien arvovalintojen takana on aina usko johonkin.
Esim. isämme erosi kirkosta kirkkoon ”iskostuneen” politiikan vuoksi, mutta onneksi paikallisen seurakunnan kirkkoherra piti jatkuvasti häneen yhteyttä ja he kävivät pitkiä keskusteluja näistä asioista. Kyseinen kirkkoherra ja paikallinen kanttori olivat myös saattamassa isäämme hänen viimeiselle matkalleen, joka tuhkauksen jälkeen ilmeisesti ”sääntöjen vastaisesti” päätyi lopulta yhden toiseen kansallisuuteen kuuluvan pakolaisperheen äidin käsinompelemassa ”repussa” hänen itärajan taakse jääneen lapsuuden kotinsa rantaan, jonka ohi hän aina toivoi saavansa uida.
Lisäys: Tässä [taas kerran] yhden aikuisen lapsemme kokemus siitä, miltä hänestä tuntui katsella tuota ukkinsa kaipaamaa kotirantaa, kun he kävivät sitä katsomassa:
”Siinä sitä sitten lopulta seisottiin Päivölän rannassa. Maailman kaunein iltapäiväaurinko tuuti hentoa usvaa pellonlaidassa ja – anteeksi kulunut kielikuva – aika tuntui kuin pysähtyneen. Itketti. En minä sitä, että jäi perämetsät perimättä. Itkin sitä, että se ranta oli niin kaunis ja sitä, mitä olisi voinut olla jos sotaa ei koskaan olisi ollut. Toisaalta tuli ensimmäistä kertaa elämässäni se juureva tunne: ”täältä minä olen kotoisin”. Se tuntui hyvältä ja voimakkaalta, ei yhtään surulliselta. Keitettiin nokipannukahvit ja laulettiin. Katseltiin Päivölän paikalle huolella rakennettua datšhaa. Ohimenevän ärtymyksen oheen heräsi lämminkin olo: joku edes yrittää laittaa kaunista ja välittää. Vähemmän olisi varmaan Viipurissakin pistänyt vihaksi, jos sitä olisi hoidettu niin kuin kuvittelisi hoidettavan jotakin mikä on niin tärkeää, että sitä pitää omansa ja muiden hengen kaupalla ja pyssyjen kanssa mennä hakemaan.”
Olisi mielenkiintoista tietää mitäa tarkoitetaan otsikon väitteellä: Usko ei ole tärkeä arvo suomalaisille? Minäkin vastaisin kysymykseen kieltävästi, sillä usko ei ole minulle ”tärkeä arvo”. Koska usko on evankeliumin kuulemisessa syntyvä Jumalan lahja, jonka syntymisessä minun oma osuuteni on tasan 0%, en haluaisi kutsua sitä arvoksi. Esim. se, että haluan vuosittain tukea yhteisvastuukeräystä, se on minulle arvo. Kaaos kielessä=kaaos mielessä, eli eräänlainen käsitteellien Baabelin torni. Siinä me nyt elämme, myös kirkossa.
”Olisi mielenkiintoista tietää mitäa tarkoitetaan otsikon väitteellä: Usko ei ole tärkeä arvo suomalaisille?”
Mitäpä, jos tutustuisit tutkimusraporttiin, josta uutisessa puhutaan? Vastaus nimittäin selviää siitä.
Minä Risto luin sen ja olen edelleen kysymykseni takana. Uskon käsitettä on yritetty operationalisoida kyselytutkimukseen sopivaksi, mutta valitettavasti tutkimustuloksen informaatio jää epämääräiseksi ja ohueksi. Tutkitaan uskonnollisuutta, sen eri ilmenemismuotoja ja merkityksiä, mutta ei juurikaan luterilaista uskonnollisen uskon käsitettä. Eikä sitä oikein survey -tutkimuksella voi tutkiakaan. Siksi teologia on niin harvinaista herkkua tänä päivänä.
”Tutkitaan uskonnollisuutta, sen eri ilmenemismuotoja ja merkityksiä, mutta ei juurikaan luterilaista uskonnollisen uskon käsitettä.”
Niin tutkitaan, koska se oli tämän tutkimuksen tarkoitus. Onko se mielestäsi jotenkin huonosti tehty tai epäonnistunut, vai mikä oli pointtisi?