Lähestyvien ylioppilasjuhlien takia etsin netistä printtaamista varten Gaudeamus igitur –laulun sanat. Niitä silmäiltyäni tuli mieleen, ettei Suvivirsi ole suinkaan ainoa kevätlaulu, jonka muutamien säkeistöjen yli hypätään.
Gaudeamuksesta lauletaan yleensä ensimmäinen ja neljäs. Suvivirressä taas jätetään laulamatta neljäs säkeistö, joka kertoo Jeesuksesta. Myös kolmas säkeistö tökkii monissa juhlasaleissa, koska siinäkin kiitetään armon Herraa.
Gaudeamuksen kouluversiossa sivuutetaan elämän rajallisuus ja kuoleman vääjäämättömyys ja äkkinäisyys. No, tietenkin se johtuu myös siitä, että latinaa on jo siinä yhdessäkin säkeistössä aimo annos.
Gaudeamus on tiettävästi akateeminen juomalaulu.
Juominen oli vanhoina aikoina ylioppilaspiirien suosima harrastus. Se perinne elää edelleen ja vahvistuu. Kun minä opiskelin 1980-luvulla, vappua kesti noin kolme päivää; nykyään ei enää viikkokaan riitä. Sitä en tiedä, kuinka kauan iloiset juomingit kestivät kaksisataa vuotta sitten. Herätykseen tulleet pietistipapitkaan eivät tahtoneet ylioppilasvuosiaan kovin tarkasti muistella. Suruttomalla menolla kun ei ylpeilty, vaan sitä hävettiin.
Gaudeamus eli De Brevitate Vitae tunnetaan saksalaisesta ylioppilaiden laulukirjasta 1700-luvun lopulta, mutta tekstin taustavaiheet ulottuvat aina 1280-luvulle saakka. Saksalaisen laulukirjan taustatiedoissa kerrotaan, että jo keskiaikainen versio olisi kuulunut Pariisn yliopiston iloisten veikkosten traditioon. Pariisi oli eräänlainen normiyliopisto, joka näytti suuntaa, miten elämää eletään ja akatemiaa pelataan. 1200-luvun lopulla elettiin monessa suhteessa luovuuden kukoistuskautta. Kaikkea muuta kuin pimeää keskiaikaa. Kannattaa lukea alankomaalaisen kulttuurihistorioitsijan Johan Huizingan tunnetuin teos Keskiajan syksy.
No niin, asiaan taas. Vaikka Gaudeamus on meillä kevätlaulu, kertoo se vakavasti ihmiselämän syksystä. Jo sen ensimmäisen säkeistön viimeinen lause on kuin marraskuun testamentti. Nos habebit humus. Se tarkoittaa ihmisen hautaamista. Humus eli multa perii meidät, ottaa omansa. Sen takia laulaja kehottaa iloitsemaan nyt, nuorena. Nuoruuden jälkeen ja vaikean vanhuuden jälkeen hauta odottaa. Iloitse nyt siellä sitten!
Kuulija ehkä vastaa mielessään, että tokko tuota nyt kannattaa pohtia, siihenhän on vielä paljon aikaa. Siksi laulaja jatkaa:
Vita nostra brevis est
Brevi finietur.
Venit mors velociter
Rapit nos atrociter
Nemini parcetur.
Hän muistuttaa, että elämämme on lyhyt. Pian se päättyykin ja kuolo koittaa äkisti. Rajusti se meidät tavoittaa. Ketään ei se säästä.
Seuraavassa säkeistössä pohditaan, mistä menneet sukupolvet löytäisi.
Ubi sunt qui ante
Nos in mundo fuere?
Vadite ad superos,
Transite ad inferos,
Hos si vis videre.
Missä ne ovat, jotka olivat maailmassa ennen meitä? Mene ylös taivaisiin tai astu alas helvettiin, jos haluat heidät nähdä.
Ei ole mikään ihme, että lakkiaisjuhlissa skipataan pari säkeistöä ja riennetään suoraan tervehtimään akatemiaa ja sen opettajia. Vivat academia!
Kun akatemialle on lausuttu eläköön, huudahdetaan se myös nuorille ja varttuneemmillekin naisille, valtiolle ja kaupungille, omalle seurueelle sekä kaikille hyväntekijöillemme eli rahoittajatahoille.
Lakkiaisjuhlassa ei tule pitää hautajaispuhetta. Lakkiaiset, valmistujaisjuhlat, publiikit ja promootiot ovat kuitenkin etappeja. Kun kohotetaan malja elämälle ja nuoruudelle, se tehdään tietäen, että nos habebit humus. Siksi elämää pitäisi elää etupainotteisesti. Ei pidä säästää parhaita hetkiä vanhuuteen, koska emme tiedä, kuinka paljon tiimalasissamme on hiekkaa. Koska elämä on rajallinen ja nopeasti ohi kiitävä, tulee elää ja iloita tästä päivästä. Ei kuitenkaan luullen, että päivämme olisivat päättymättömiä.
Soitin äsken rakkaalle ihmiselle sairaalaan. Häntä harmitti, kun ei ollut saanut palvelukodin rollaattoria mukaansa. Siihen kun on liimattu tarra, josta voi tarkistaa oman nimensä. Ajattelin, että Jumala muistaa meidät nimeltä silloinkin, kun emme itse enää muista.
Numquid oblivisci potest mulier infantem suum
ut non misereatur filio uteri sui
et si illa oblita fuerit ego tamen non obliviscar tui.
Ei Ojalan kommenteissa mitään vikaa ole.
Tämäkin keskustelu vakuuttaa minua taas siitä, kuinka paljon rajojen ylittämisessä on kielellisiä vaikeuksia oman äidinkielenkin keskellä. Jos pysyy tiukasti omassa kielessään, viitekehyksessään ja genressään eikä välitä siitä, tuleeko ymmärretyksi ulkopuolisten parissa, vian saa siirretyksi aina muiden niskoille. (Tämän saattaa ymmärtää helpommin tällainen, joka on ollut puolikielinen koko ikänsä kaiken kokemansa takia.) Sanojen ”muut merkitykset” alkavat vaikuttaa häiritsevästi ja ärsyttävästi. Niin kuin nytkin tämä suruttomuus-juttukin…
Toinen asia, johon huomio kiinnittyi, oli armollinen suhtautuminen toiseen ihmiseen: ”Ajattelin, että Jumala muistaa meidät nimeltä silloinkin, kun emme itse enää muista.” Ajattelin tuossa, että ehkä Jumala sittenkin hoitaa sen ”toisen ihmisen” ajatukset ja teot silloinkin, kun tämä ihminen ei ajattele samoin kuin minä.
Näitä on hyvä miettiä tänään ystäväperheen nuoren lakkiaispäivänä…Millaisen tulevaisuuden me nykyiset hänelle annamme…