Vertauskuvallisesti sanottuna olen kohdannut Syksyn keväällä, oksaisen Karikon kesän mittaan ja palannut taas HeSarin kautta Syksyyn. Tarkoitan: törmäsin keväällä Hesa:n Tiede sivulla 3.6. 2014 fyysikko Syksy Räsäsen artikkeliin ”Todellisuus on outo”. Se oli kuin jatkoa sille, että olin nautinnolla seurannut uusintana/digiboxina BBC:n mainiota sarjaa ”Aurinkokunnan ihmeet” ja ahminut EskoValtaojan poikamaisesti kirjoitetun ”Ihmeitä. Kävelyretkiä kaikkeuteen.”
Syksy R. sysäsi minut tielle, jossa kesädekkarit korvautuivat kosmologi Kari Enqvistin tuotannolla. Etenin itse perä edellä puuhun. Aloitin uskontoja ja uskovaisuutta pohtivalla kriittisellä teoksella ”Uskomaton matka uskovien maailmaan” (2012). Sen jälkeen vasta löysin sekavassa järjestyksessä antikvariaateista ja kirjastoista riippuen kirjat ”Kosmoksen hahmo” (2300), Enqvistin ja Jukka Maalammen 1994 julkaistun ”Tyhjästä syntynyt”, Enqvistin ”Olemisen porteilla”(1998). En ole vielä ehtinyt lukea ”Kuoleman ja unohtamisen aikakirjoja”(2009), en myöskään uusintapainoksena vastikään ilmestynyttä ”Suhteellisuusteoriaa runoilijoille” (1.painos 2005).
En luettele kirjoja röyhistelläkseni lukeneisuudella saati luetun ymmärrykselläni. Annan nimet vain osviitaksi, jos jotakuta kosmologia kiinnostaa. Siis tieteellinen kuvaus ja selitys niin pitkälle kuin on mahdollista maailmankaikkeudesta ja olemassaolosta sekä olemattomuudesta. Enqvistin teokset ovat suunnatut suurelle yleisölle, suhteeellisen yleistajuisia ja koukuttavan hauskasti kirjoitettuja.
Ne ovat myös poleemisia: kreationistit, scientologit, evidentialistit ja monet tutut luterilaiset kirkonmiehet saavat kuulla ajatusharhoistaan. Epäilemättä itsekin kuulun uskoviin ”hörhöihin”, koska en kaiken ilahduttavan sattumanvaraisuuden, epävarmuuden, suhteellisuuden, paradoksaalisten väittämien yms. jälkeenkään ole uskomatta yli ymmärryksen menevään Jumalaan. Minulla on kristillinen elämänkatsomus, jonka perustana on raamattutiedon tarjoama tekstikriittisesti tarkennettu käsitys Jeesuksen evankeliumin, sanoman, muodosta ja sisällöstä. Kirjallisuudentutkijana suhtaudun Raamattuun kirjana, jolla on historiansa, ja myös kirjana, jonka sisältönä (muun muassa) on Jeesuksen ilmoitus Jumalasta.
Toisalta ei Enqviskään kiellä uskomista vaan sen tieteistämistä. Itse hän ei usko. Uskokoon, ken voi (olla niin ahdasmielinen avaruuden, kaikkeuden edessä). Hänestä usko on ahdistava elämänasenne, joka lähinnä herättää ”alakulon sävyttämää myötätuntoa”. Hän rohkaisee luopumaan moisesta. Hänen mukaansa se on pohjaa vailla. Toisaalta hän kritisoi myös esim. tähtitieteilijöitä, jotka tyytyvät tutkimaan kiinteitä taivaankappaleita, myös biologeja joille luonnon lajitteluhavainnot riittävät.
Enqvistin ajattelun peloton lukeminen, vaikka kuinka uskomatonta se olisikin ei vain uskovalle vaan arkiajattelun havintoihin ja kokemuksiin nojaavalle ihmiselle, on erinomaisen valaisevaa ja toivottavasti myös avartavaa. Syksy R. sanoi sen keväällä näin: ”Arkisten asioiden koko on paljon atomeja isompi ja galakseja pienempi, ja ne tapahtuvat nopeuksilla, jotka ovat vähäisiä valonnopeuteen. Tämän takia evoluutiossa muodostunut käsityksemme maailmasta on hyvin rajoittunut, emmekä tavoita arjen alla ja yllä olevaa alkeishiukkasten ja kosmoksen todellisuutta kuin askel askeleelta.”
Tässä mielessä emme havintojemme psykologisista lainalaisuuksista johtuen yllä noin vain esim. näkemään, tuntemaan kaikkea kaikkeuden aineellisuutta. Fysiikan harjoittamien matemaattisten päättelyjen varassa tiedetään kuitenkin havaintojamme enemmän: esim. ns. pimeän aineen olemassaolo. Inhimilliselle elämän arjelle ei elämän säilymisen kannalta ole tietysti tarkoituksenmukaista tuijottaa rationaalisen päättelyn tuloksiin kirjaviisaudessa, jos vaikka käytännössä on ratkaistava, miten ihmisen päässä oleva ”pimeä näyttö” saataisiin taas ympäristöään havaitsevaksi, suhteellisen normaalisti käytännössä toimivaksi. Tarkoitan esim. tajuttoman ihmisen elvytystä.
Tasan 2 kk Syksy R:n kevätkolumnin jälkeen HeSa:ssa julkaistiin 3.8.2014 Tero Liukkosen koko sivun juttu ”Vajaa älymystö”. Hänkin saanut tartunnan Syksyn kosmologisista väittämistä. Lukekaa ihmeessä se. Minua ei hurmaa Liukkosen tavoin sanoinkuvaamattomasti tietotekniikan insinööriosaaminen, se mitä tietokoneasiantuntijat tekniseltä kannalta puhuvat. Vaikka perusteet ovat sähkömagnetismin, mikrosäteilyn, kvanttifysiikan jne. varassa, koneet ovat käytännön sovelluksia ja tekniikkaa.
Kiinnostavaa on, miten tieteen uusi uljas kvanttimekaniikan edistyminen on mullistanut ihmiskunnan käsitykset maailmasta. Ei matemaattista fysiikan ja kosmologian kieltä opita noin vain. Ei sitä jokainen voi oppiakaan. Mutta silti sen tarjoaman teoreettisen tiedon, tieteellisten johtopäätösten varassa, jälleen voi kääntyä uudenlaisiin humanististieteellisiin pohdintoihin ontologisista kysymyksistä. Siis olevaisuudesta ja kaikkeudesta (filosofia), elämän arvoistakin (moraalifilosofia) ja kauneuksista (estetiikka).
Niin kuin tutkimani estetiikka on metakritiikkiä, kauneuden arvostamisen ja arvostelun filosofiaa, metafysiikka mielestäni loogisesti olisi johtopäätemien tekemistä fysiikan tarjoaman tietouden varassa. Marssijärjestys voi olla oppihistorialliselta kannalta kumouksellinen, muttei silti uusi. Kyllä se oli ”keskiajan syksystä” lähtien ja valistuksen vahvistamana virtaus, jonka nykyfysiikka ja kosmologia ikäänkuin huipentavat.
Anteeksi Lari Malmbergille! Viittasin hänen kirjoitukseensa virheellisesti Tero Liukkosen tekstinä!!! Pyydän myös tiettyä suhteellisuudentajua sanomaan9i.Olen rakastunut tietoon, jota fysiikka tarjoaa maailmankaikkeudesta. Minulle se on Jumalan ihme! Jos joku kokee sen tiedon varassa sattumaksi, antaa hänen olla..
Nämä meidän ihanat kosmologimme, joihin mainiossa blogissasi viittaat, ovat persoonallisuuksina valoisan luottavaisia vaan ei tiukkapipoisia tosiuskovia. Blogisi toi mieleeni hienon ajatuksen, joka kolahti päähäni vanhenevan miehen kokemuksellisena elämän tiivistymänä. Ajatksen kirjasi kikkoneuvos emeritus Risto Voipio 1.8,2014 blogissaan ”Toinen todellisuus” K24 palstalla. Voipio kirjoittaa: ”Vähintä, mitä meidän pitäisi oppia on se, että väärän tiedon kumoava tieto voi olla – ja todennäköisesti on – yhtä lailla väärä. Kirkossakin.”
Kun koskologit oikein otsa rypyssä uurastavat, niin päivä päivältä oppivat ymmärtämään hieman enemmän, miten ihmeellisen ja kauniin maailmankaikkeuden Jumala on luonutkaan.
Samaa löytämisen iloa, mitä koen metsässä tai puutarhassani ihmetellessäni, ja lopulta keksiessäni, miksi jokin kasvi käyttäytyy, kuten se käyttäytyy. Yleensä tulee entistä suurempi kunnioitus Luojaa kohtaan. Luontokin on niin upea kokonaisuus, että se todistaa omalta osaltaan, ettei sellainen voi syntyä sattumalta. Kuten ei maailmankaikkeuskaan.
Tyhjä olemattomuus nyt vain ei itsestään räjähdä ja synnytä maailmankaikkeutta. Eivätkä molekyylit sattumalta itsestään luo eläviä ja itseään kopioivia organismeja. Tiedekin pääsee lähelle alkuräjähdystä, mutta myöntää ettei kykene selittämään sen syntyä, eikä edes yritä (jättää sen suosiolla Luojalle?). Elämän syntyyn ei tiede tunne vastaavaa kunnioitusta, vaan yrittää selitellä lämpimien lammikoitten vety- ja hiilimolekyyleistä jotain äärimmäisen hataraa.
Maailmankaikkeuden ihmeellisyys on ihmisen parhaiten käsitettävissä, kun kunnioittaa sekä tiedettä, että Jumalaa. Jos ymmärtää tieteen tontin rajat, ja ihmistä suuremman valtavuuden.
Ari Lahtinen! Olen samassa veneessä kanssasi tiedon ja uskon valtamerellä. Minusta Jumalan olemassaolo on ikuisesti selittämätön, upeasti vaikuttava asia elämässä telluksellamme. Hänen olemisensa tyhjästä/sattumalta/ käsittämättömästi syntyminen on minulle uskon valinta, joka ei sulje kuitenkaan tietoa. Kiitos kommentistasi.