Evankeliumin totuus
”Tosin joukkoomme oli tullut eräitä valheveljiä urkkimaan, millaista on se vapaus, jonka me olemme Kristukselta Jeesukselta saaneet. Heidän tarkoituksenaan oli saattaa meidän lain orjuuteen. Mutta me emme hetkeksikään antaneet heille periksi, jotta evankeliumin totuus säilyisi puhtaana. (Gal. 2:4s)
Paavali ilmaisee syyn siihen, että hän meni Jerusalemiin, keskusteli apostolien kanssa evankeliumistaan ja kieltäytyi ympärileikkauttamasta Titusta. Ei se tapahtunut sitä varten, että hän apostolien avulla tulisi varmemmaksi evankeliumistaan, sillä sitä hän ei vähääkään epäillyt. Hän tahtoi varjella evankeliumin totuutta, jotta se säilyisi galatalaisille ja kaikille pakankristillisille seurakunnille. Huomaat siis, että Paavalin matkan tarkoitus ei ollut mikään leikin asia eikä lainkaan merkityksetön.
Puhumalla evankeliumin totuudesta hän antaa ymmärtää, että on olemassa kahdenlaista evankeliumin käyttöä, totuuden mukaista ja totuuden vastaista, on olemassa totuudellista ja valheellista evankeliumia. On kuin hän sanoisi: Valeapostolitkin julistavat uskoa ja evankeliumia, mutta heidän evankeliuminsa on väärää, siksi minä olen tyrmeydelläni ja peräänantamattomuudellani saanut aikaan sen, että evankeliumin totuus säilyy teitä varten. – Samoin kerskuvat nykyään paavi ja lahkolaiset opettavansa evankeliumia ja uskoa Kristukseen. Ja niinhän he opettavatkin, mutta samoin tuloksin kuin muinoin valeapostolit, joita Paavali nimittää seurakuntien hämmentäjiksi, Kristuksen evankeliumin turmelijoiksi jne. Itse hän sitä vastoin sanoo opettavansa evankeliumin totuutta eli puhdasta ja todellista evankeliumia. Kaikki muu on siis valhetta evankeliumin verhon alla. Kaikki harhaoppiset vetävät verhokseen Jumalan, Kristuksen ja kirkon nimen. Eivät he sano opettavansa harhaoppeja vaan kaikkein varminta totuutta ja puhtainta evankeliumia.
Evankeliumin totuus on tämä: meidän vanhurskautemme tulee yksin uskosta, ilman lain tekoja. Evankeliumin valheellista väärennöstä on tällainen opetus: meidät tosin vanhurskautetaan uskosta, mutta ei ilman lain tekoja. Valeapostolin julistavat evankeliumia liittämällä siihen tämän ehdon. Samaa ovat opettaneet oman aikamme sofistit: on uskottava Kristukseen, usko on pelastuksen perustus; mutta usko ei vanhurskauta, ellei rakkaus anna sille muotoa. Tämä ei ole evankeliumin totuutta, vaan evankeliumiksi naamioitua teeskentelyä. Tosi evankeliumi on tätä: Teot ja rakkaus eivät ole uskon kaunistus eivätkä täydellistymä, vaan usko sinänsä on Jumalan lahja ja vaikutus ihmisen sydämessä. Usko tekee vanhurskaaksi, koska se ottaa omakseen itsensä Kristuksen, Vapahtajan. Ihmisen järki pitää kohteenaan lakia: tämän olen tehnyt ja tuon jättänyt tekemättä. Mutta kun usko on varsinaisessa tehtävässään, sen kohteena ei ole kerrassaan mitään muuta kuin Jeesus Kristus, Jumalan Poika, joka on annettu alttiiksi maailman syntien vuoksi. Se ei kiinnitä katsettaan rakkauteen eikä kysele: Mitä olen tehnyt? Mitä olen rikkonut? Mitä olen ansainnut? Siihen evankeliumin totuus vastaa: hän lunasti sinut vapaaksi synnistä, Perkeleestä ja iankaikkisesta kuolemasta. Usko siis tunnustaa todeksi, että sillä on tuossa henkilössä, Jeesuksessa Kristuksessa, syntien anteeksiantamus ja iankaikkinen elämä. Ihmisellä, jolta uskon kohde katoaa, ei ole oikeaa uskoakaan, vaan tyhjä kuori ja mielipide. Hän kääntää katseensa lupauksesta lakiin, joka kauhistaa häntä ja ajaa hänet epätoivoon.
Näin ollen kaikki, mitä sofistit ovat opettaneet uskosta, joka vanhurskauttaa vasta saatuaan rakkaudelta muodon, on pelkkää puhetta ja mielikuvituksen tuotetta. Vain se usko vanhurskauttaa, joka omistaa Kristuksen, Jumalan Pojan, ja jonka kaunistuksena hän on, ei sellainen, jonka sisältönä on rakkaus. Jos näet uskon on oltava varma ja luja, se ei saa tarttua mihinkään muuhun kuin Kristukseen eikä se voi omantunnon kamppailussa ja kauhuissa turvautua mihinkään muuhun kuin tuohon ainutlaatuiseen helmeen. Se siis, joka uskolla omistaa Kristuksen, voi kerskailla olevansa vanhurskas, kauhistakoon häntä laki ja painakoon syntien kuorma kuinka paljon tahansa. Kuinka niin? Millä perusteella? Siksi, että hän uskolla omistaa helmen ja jalokiven, Kristuksen, Tätä eivät vastustajat käsitä, ja sen tähden he viskaavat pois aidon jalokiven, Kristuksen, ja panevat hänen tilalleen rakkauden, jota he sanovat jalokiveksi. Mutta kun he eivät edes tiedä, mitä usko on, ei heillä voi uskoa ollakaan ja vielä vähemmän he kykenevät opettamaan sitä muille. Se, mitä heillä on, on kuvitelmaa, mielipidettä ja luonnollista järkeä, ei uskoa.” (Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys)
139 kommenttia
Sami,
En tiedä, mitä sinä tarkoitat ”vanhurskauttamisella”, mutta kyllä minä näkisin, että se on nimenomaan kertakaikkinen ja tapahtui Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen yhteydessä. Jos emme siihen voi luottaa, Jeesuksen kertakaikkiseen uhriin, niin mihin sitten? Ei ole muuta.
Per Wallendorf kertoi kiittävänsä Vapahtajaa siitä ettei Hän ole tämmöinen ja huomatessaan itsessään hyvää muutosta kiitti siitä, että Herran on saanut muutosta aikaan. Olen tuota koittanut opetella ja toteuttaa. Minä kuulun Rosenialaisiin. Ainakin luen jatkuvasti C. O. Roseniuksen ”Elämän leipää”. Per ja Ola sitä kirjaa minulle 70 luvun alussa suositteli. Sivut alkavat jo irtoilla, mutta leipä on joka aamu, kuin vasta uunista otettua.
Sami Paajanen. Voisitko selvyyden vuoksi kuvata, kuinka sitten itse ymmärrät vanhurskauttamisopin tai tuon yleiskirkollisen prosessiluonteisen pelastusopin, jossa usko ja teot yhdistyvät?
Tiedän, että ns. tunnustuksellisissa piireissä on kiivailtu ”oikean, raamatullis-tunnustuksellis-luterilaisen” vanhurskauttamisopin puolesta. Ja muotoilut on paalutettu niin tiukasti, että jopa kaltaistani hyperluterilaista ja Pieperin dogmatiikan tenttinyttä ahistaa:). On kuitenkin osattava nähdä tämän retoriikan ja herätysliikkeiden välisen nokittelun sekä kiivailun taakse. Muun muassa siksi, että luterilaisessakin vanhurskauttamisopissa on ollut yllättäviä eroja vuosisatojen aikana. Lisäksi on ollut erilaisia ekumeenisia intressejä riippuen siitä, onko luterilaisuutta pidetty sinä oikeana näkyvänä kirkkona tai katolisen uskon ilmentymänä.
Käsittääkseni on pidettävä kirkkaana mielessä, että vanhurskauttamisemme Jumalan edessä tapahtuu yksin Kristuksen tähden ja se omistetaan uskolla, jonka Jumala itse vaikuttaa meissä. Mutta tästä ei tosiaankaan tehdä johtopäätöstä, jonka mukaan vanhurskauttaminen ei saisi aikaan siitä seuraavia muutoksia meissä. Kannattaa myös pitää mielessä, että keskeisiäkin termejä on vanhassakin luterilaisessa dogmatiikassa käytetty eri merkityksissä: vanhurskauttaminen – vanhurskaaksi lukeminen – vanhurskaaksi tekeminen – pyhitys laajassa ja suppeassa merkityksessä – sen suhde vanhurskauttamiseen ja synonyyminä kristittynä elämiselle.
Martti Lutherin Galatalaiskirjeen selitys 3:10,(otteita s. 293-297)
”Tässä on hyvä tilaisuus sanoa jotakin niistä argumenteista, joilla vastustajat koettavat kumota meidän oppimme, sen, että meidät vanhurskautetaan yksin uskosta. He tunkeutuvat moniin teoista ja palkinnoista puhuviin kohtiin, joita löytyy sekä Vanhasta että Uudesta testamentista, ja luulevat pystyvänsä mainiosti kumoamaan sen opin uskosta, jota me opetamme ja puolustamme. Siksi meidän on oltava valmiit sekä opettamaan omaa väkeämme että antamaan vastaus vastustajien väitteisiin.
Sofistit ja muutkaan, jotka eivät tajua vanhurskauttamisoppia, eivät tiedä mistään muusta kuin yhteiskunnallisesta ja lakiin perustuvasta vanhurskaudesta, mikä on pakanoillekin jollakin tavoin tuttua. Moraalifilosofiasta ja laista he poimivat sellaisia sanoja kuin ”tehdä” ja ”toimittaa” ja alkavat käyttää niitä teologiassa. Semmoinen menettely ei ole ainoastaan perin paheksuttavaa vaan suorastaan jumalatonta. Filosofia on huolellisesti pidettävä erillään teologiasta. Filosofia tuntee käsitteet bona voluntas ’hyvä tahto’ ja recta ratio ’oikea järki/ymmärrys/harkinta/tarkoitus…’ Sofistienkin on pakko myöntää, ettei teko ole moraalisesti hyvä, ellei sitä edellä hyvä tahto. Silti he ovat teologian puolelle hypättyään niin typeriä aaseja, että sijoittavat hyvän teon ennen hyvää tahtoa, vaikka filosofiassa täytyy persoona hyväksyä moraalisesti ennen kuin hänen tekonsa voidaan arvioida hyväksi. Luonnon todellisuudessa puu on olemassa ennen kuin sen hedelmä; sen hekin myöntävät. Myös he opettavat, että luonnossa kulkee oleminen toimimisen edellä ja moraaliopissa edellytetään hyvää tahtoa, jotta teko voisi olla hyvä. Ainoastaan teologiassa he kääntävät järjestyksen ja koettavat panna teon ennen oikeaa ymmärrystä.
Tehdä tarkoittaa siis eri asioita luonnossa, filosofiassa ja teologiassa. Luonnossa täytyy puun olla olemassa ennen hedelmää. Moraalifilosofiassa tekemiseen kuuluu hyvä tahto ja toiminnan oikea tarkoitus ja siihen filosofit pysähtyvätkin. Teologeina toteamme, että moraalifilosofia ei tunne Jumalaa, ei kohteena eikä tarkoituksena (causa finalis). Aristoteles, saddukeus ja kuka tahansa kunnon kansalainen sanoo näet oikeaksi tarkoitukseksi ja hyväksi tahdoksi sitä, että tavoittelee valtion yhteistä hyvää, rauhaa ja kunniallista elämää. Ylemmäs ei filosofi eikä lainsäätäjä kurkotakaan; hän ei edes kuvittele, että hän oikealla tarkoituksella tms. saavuttaisi anteeksiannon ja ikuisen elämän, niin kuin sofisti ja munkki luulevat. Siksi pakanallinen filosofi on paljon parempi ihminen kuin tekopyhä, hän pysyy omalla tontillaan, huolehtii siitä, mikä edistää säädyllisyyttä ja yhteiskuntarauhaa eikä sotke jumalallisia asioita maallisiin. Sofisti menettelee toisin. Hän kuvittelee, että hänen hyvät tarkoituksensa ja tekonsa kiinnostavat Jumalaa. Siksi hän sekoittaa maallista jumalalliseen, tahraa Jumalan nimen ja ammentaa ajatuksensa suoraan moraalifilosofiasta, mutta käyttää filosofiaa väärin, pahemmin kuin pakana.
Niinpä meidän on teologiassa yllettävä ylemmäs, niin että tehdä saa uuden merkityksen. Kun luonnosta tuttu käsite siirretään siveysoppiin, se jo muuntuu muuksi, ja kun se sitten siirretään filosofiasta ja juridiikasta teologiaan, muutos on vielä paljon suurempi: sana saa aivan uuden merkityksen. Hyvän tekeminen pitää tosin nytkin sisällään oikean ymmärryksen ja hyvän tahdon, mutta teologisessa, ei moraalisessa mielessä. Evankeliumin sanasta minä opin ja uskon, että Jumala on lähettänyt Poikansa maailmaan lunastamaan meidät synnistä ja kuolemasta. Nyt tehdä tarkoittaa jotakin uutta, sellaista mitä järki, filosofit, lainsäätäjät ja muutkaan ihmiset eivät tunne, koska se on ”salaista, kätkettyä viisautta” (1. Kor. 2:7). Teologiassa tekemisen edellytyksenä on poikkeuksetta usko. Kun vastustajat tuovat esiin Raamatusta sanoja toimimisesta ja tekemisestä, sinun on aina vastattava näin: Ne sanat ovat teologiaa, ne eivät puhu luonnosta eivätkä moraalista. Jos niitä käytetään luontoon tai moraaliin kuuluvista asioista, niillä on tietty merkityksensä, mutta kun niitä käytetään teologiassa, käsitteeseen sisältyy sellainen oikea ymmärrys ja hyvä tahto, jota ihmisen järki ei käsitä vaan joka sokaisee järjen. Tästä syntyy uusi järki, uskon järki. Teologiassa tehdä on aina ymmärrettävä uskon vaikuttamaa tekemistä tarkoittavaksi. Uskon teko on ihan eri ympyrä, ikään kuin uusi valtakunta, verrattuna moraaliseen tekoon. Kun me siis puhumme tekemisestä teologeina, meidän on puhuttava uskon synnyttämästä tekemisestä, koska teologiassa ei ole muuta oikeaa ymmärrystä eikä hyvää tahtoa kuin usko.
Tätä sääntöä valaisee kauniisti ja selvästi Hepr. 11, missä luetellaan monia ja monenlaisia Pyhän Raamatun kertomia pyhien ihmisten tekoja. Daavid tappoi leijonan ja karhun ja surmasi Goljatin. Sofisti, tuo typerä aasi, jää tuijottamaan ulkonaista tekoa kuin härkä uutta veräjää. Mutta tällaista tekoa on tarkasteltava niin, että ensin katsotaan, millainen henkilö Daavid oli ennen tekoaan. Hän luotti koko sydämestään Herraan, Israelin Jumalaan, kuten teksti selvästi sanoo: ”Herra, joka pelasti minun leijonan ja karhun kynsistä, pelastaa minut myös tuon filistealaisen käsistä” (1. Sam. 17:37). […] Tästä huomaamme, että hän on jo ennen tekoaan ollut vanhurskas ja Jumalalle otollinen, uskossa väkevä ja luja. Daavidin teko ei kuulunut luonnon eikä moraalin piiriin vaan se oli uskon teko. […] Tästä kaikesta on käynyt ilmeiseksi, että teologiassa teko ei ole minkään arvoinen ilman uskoa, vaan ensin sinulla täytyy olla usko, vasta sitten alat tehdä tekoja. Ilman uskoa ei kukaan voi olla Jumalan mielen mukainen, vaan sen, joka astuu Jumalan eteen täytyy uskoa (Hepr. 11:6). Siksi Heprealaiskirje sanoo, että Abelin uhri oli arvokkaampi koska hän uskoi; Kain sen sijaan oli jumalaton teeskentelijä ja teki moraalin tai pikemminkin järjen saneleman teon, jolla hän koetti miellyttää Jumalaa. […] Vastustajien on pakko myöntää, että puhuttaessa pyhien ihmisten teoista edellytetään joka kerta, että heillä on usko, joka tekee teoistakin otollisia. […] Seuraavaksi erotamme toisistaan kaksi tapaa puhua uskosta. Joskus tarkoitetaan uskoa sinänsä, ilman tekoja, joskus teotkin otetaan lukuun. Käsityöläinen puhuu raaka-aineestaan eri tavoin; puutarhuri puhuu puusta milloin sinänsä, milloin hedelmineen. Niin puhuu myös Pyhä Henki Raamatussa uskosta eri tavoin, milloin niin sanoakseni abstraktisti eli erillisenä ilmiönä, milloin konkreettisesti, ikään kuin osista koostuvana, ”lihaksi tulleena”. Samoinhan Kristus näyttää pelkältä ihmiseltä, jos katsotaan hänen ulkonäköään. Ja kuitenkin Raamattu puhuu Kristuksesta joskus Jumalana, joskus taas ihmisyyteen yhdistyneenä eli inkarnoituna. Uskon käsite on abstrakti ja absoluuttinen silloin, kun Raamattu puhuu vanhurskautuksesta tai vanhurskautetuista sinänsä, niin kuin tekevät Roomalaiskirje ja Galatalaiskirje. Mutta kun Raamattu puhuu palkinnoista ja teoista, silloin se tarkoittaa johonkin liittynyttä, konkreettista, lihaksi tullutta uskoa. […] ”Rakkautena vaikuttava usko” (Gal.5:6). ”Puhtaille kaikki on puhdasta” (Tit. 1:15). ”Jos haluat päästä sisälle elämään, noudata käskyjä” (Matt. 10:17). ”Joka tekee mitä laki vaatii, saa siitä elämän” (Gal.3:12). ”Karta pahaa ja tee hyvää” (Ps. 34:15). Näissä ja näiden kaltaisissa kohdissa, jotka mainitsevat tekemisen – ja sellaisia Raamatussa on lukemattomia – on aina puhetta siitä, että usko toimii. Kun esimerkiksi sanotaan: ”Tee tämä, niin saat elää”, virke merkitsee: Pidä ensin huolta siitä, että olet uskovainen, että sinulla on oikea ymmärrys ja hyvä tahto. Usko siis Kristukseen! Sitten kun sinulla on se usko, ala toimia!”
Kari P.: ”Helluntailainen (ehkä eivät kaikki?) on sitä mieltä, että henki on aina vahvempi kuin liha. Joku helluntailainen kertoi olleensa ilman syntiä yli 30 vuotta, aika hieno suoritus.”
Olen törmännyt tähän samaan juttuun. Ja kuullut ihan sanottavan että uskovainen on synnitön. He ikään kuin ”hirttäytyvät” siihen omaan uudestisyntymiseensä. Onko syynä se uskovien kaste? En tiedä. Olen tätä aina välillä miettinyt. Pitäisi vain heidän lukea oikein ajatuksella Room. 6 ja 7. Mutta sitähän selitetään niin että Room. 7 Paavali puhuu itsestään ennen Kristuksen kohtaamista. Näin muistelen.
Harmi kun ei ole niitä Vastaa -laatikoita sillä tavoin, että voi oikein kohdistaa vastauksen. Niitä on niin harvaukseen.
Sami Paajanen. Kiitos vastauksesta. Edesmenneen Jaroslav Pelikanin, luterilaisuudesta myöhemmin ortodoksiksi siirtyneen, oppineen teologin mukaan vanhurskauttaminen oli myöhäiskeskiajalla keskeneräiseksi ja selventämättä jäänyt opinkohta. Mielenkiintoista sikäli, että vanhurskauttaminen on kuitenkin Paavalin teologian keskeisiä käsitteitä kun taas theosis (jumaloituminen) taitaa olla mainittuna vain yhdessä kohdassa… Pari kommenttia lonkalta heitettynä.
On tietysti kysyttävä: miksi luterilaisuudessa uskon tekoja ei pidetä välttämättöminä autuuteen? Vastaus löytyy tietysti myöhäiskeskiajan läntisen kirkon pelastusopin ja sielunhoidon vääristymistä sekä siitä, mihin pelastuksemme perustetaan: Kristukseen ja Hänen työhönsä vai meidän tekemisiimme?
Hyviä tekoja ei tietenkään sinänsä luterilaisuudessa hylätä. Tunnustuskuntien välinen polemiikki on tietysti vuosisatojen ajan hionut vastakkainasetteluja. Hyvät teot kasvavat meidänkin mukaamme joka tapauksessa meidän yhteydestämme Kristukseen. Tarkkaan luettuna luterilaiset isät opettivat nykyään hiljaa haudattua näkemystä, joka vilahtaa myös Pieperillä: pyhien autuus taivaassa on yhtäläinen, mutta kirkkaudessa on eroja. Tästä herää tietysti kysymys, kuinka näin voi olla. Vastaavasti myös kadotuksessa on opetettu olevan aste-eroja.
Ortodoksinen traditio lähtee käsittääkseni Kristuksen ymmärtämisestä maailmankaikkeuden valtiaaksi, jolla on hoviväkeä. Ja hoviväen sekä hallitsijan äidin kautta voidaan lähestyä anoen kuningasta itseään. Me lähdemme siitä, että pyhät toki rukoilevat puolestamme taivaassa, mutta Raamatun ulkopuolisen tradition käyttö kaventaa Kristuksen kunniaa, kuten keskiaikana tapahtui.
Pieperin dogmatiikassa on muuten omat vahvuutensa ja selvät yksipuolisuutensa; se kuuluu oikeastaan 1800-luvun teologian ja kysymyksenasettelujen, erityisesti USA:n tilanteen, yhteyteen. Raamattu – tunnustuskirjat – Sidottu ratkaisuvalta – Pieperin dogmatiikka -jatkumo on vankka, mutta ei suinkaan koko totuus luterilaisesta opista.
Tunnetko Antonio Palearion kirjan Kristuksen lunastustyöstä? Siinä on muistaakseni aika kiinnostavalla tavalla kuljetettu mukana teoissa kilvoittelua armoa ja Kristuksen työtä unohtamatta.
Marko, ” Mielenkiintoista sikäli, että vanhurskauttaminen on kuitenkin Paavalin teologian keskeisiä käsitteitä kun taas theosis (jumaloituminen) taitaa olla mainittuna vain yhdessä kohdassa… Pari kommenttia lonkalta heitettynä.”
Vanhurskauttaminen on Raamatun keskeisiä termejä, eri merkityksissä. Mielestäni kirkko itse luo sanansonsa mitä se käyttää ja painottaa. Näin on monissa kirkollisissa termeissä, esim kristologiassa. Kirkko määrittelee tulkinnan, ei Raamattu. Kirkko on aina kirkolliskokousten kirkko. Toinen näkökulma voisi olla, että jumalallistuminen sisältää tämän vanhurskauttamisen, saattaa olla niin, että haluttiin ottaa uusi termistö käyttöön, ja samalla kätkeä Jumalan valtakunnan salaisuudet, vain vihkiytyneet pääsivät tähän käsiksi?
Antonio Palearion kirjan Kristuksen lunastustyöstä on minulle tuntematon. Mitä näkökulmaa kirjoittaja edustaa.
” Raamatun ulkopuolisen tradition käyttö kaventaa Kristuksen kunniaa” Oikea traditio ei ikinä tuota tälläistä. Ortodokseille ei ole olemassa Raamatun ulkopuolista traditiota, on vai traditio. Tässä näkökulmassasi määritellään traditio luterilaisesta ajattelusta käsin.
” Hyviä tekoja ei tietenkään sinänsä luterilaisuudessa hylätä” Tämä on tosi ongelmallinen asia luterilaisessa teologiassa. Hyvin kompleksinen. Seppo Teinonen sanoi joskus, että luterilaisuus ymmärretään väärin jos väitetään sen hylänneen teot. En usko ihan tuota. Linja menee kuitenkin siten, että vanhurskaus ja teot erotetaan, tätä ei tee Raamattu missään, ainoastaan kuin torjuessaan lain väärän käyttötarkoituksen ja vastustaessaan juutalaisten pelastuskäsitystä.
” Raamattu – tunnustuskirjat – Sidottu ratkaisuvalta – Pieperin dogmatiikka -jatkumo on vankka, mutta ei suinkaan koko totuus luterilaisesta opista.” Tämän uskon, mutta kuka suomalainen teologi on esittänyt jotakin tulkintaa predestinaatiosta, kuten Pieper? Tai luterilainen maailmanliitto, mistä löytyy ne dokumentit. Jos niitä ei löydy on turha arvotella. Mikä on se totuus luterilaisesta opista?
Kiitos keskustelusta, voit vielä vastata loppukommenttina, mitä ajatuksia tämä herätti, luen sen mutta en enään vastaa. Nähdään taas.
Sami: ”Kristitty Ihminen tekee sen minkä voi, ja mitä me emme voi sen tekee Jumala.” Onko Raamatussa jokin kohta, missä näin sanotaan? Hyvin erikoinen ajatus. Mielestäni Paavalin mukaan Kristuksen teko on täydellinen ja se riitti sovittamaan koko maailman synnit. Ei tarvitse mitään tehdä, ansaitakseen armon. Jumala on siis jo tehnyt kaiken valmiiksi ja tähän saamme luottaa.
”Marko Sjöblom29.07.2021 21:05
Ekumeenisten kirkolliskokousten ja Raamatun välillä ei tarvitse, mutta voi, olla ristiriitaa. Luterilaisuus on tehnyt eron niiden oppia koskevien linjausten ja papiston elämää koskevien ohjeiden välillä. Ortodoksiteologit myöntävät käsittääkseni, että monet tällaiset kanoniset säännöt ovat täysin vanhentuneita. Eikö tästä seuraa, että traditio ja kirkolliskokoukset kuitenkin ovat lähtökohtaisesti Raamatulle alisteisia?”
Voi olla ristiriita, mikä olisi tästä ristiriidasta esimerkkinä? Mikä känonisista säännöistä on kumottu, tästäkin olisi hyvä saada esimerkkejä.
Uskon niin, että vaikka ei olisi ainoatakaan Jumalan edessä vanhurskasta tekoa, niin ihminen pelastuu silti, jos usko on oikea ja usko on taas oikea, jos uskon kohde on Kristus ja hänen täytetty työnsä. Jotta pysyisi oikeassa uskossa, on oltava oikea terve Kristuksen oppi, niin kuin Raamatussa sanotaan. Kun ihminen huutaa Kristusta avuksi, uskon kohde on silloin oikea, ja Jumala pelastaa ihmisen, vaikka tämä tapahtuisi juuri kuoleman hetkellä.
Miten muuten kenelläkään olisi mitään mahdollisuutta. Ne, jotka eivät eläessään ole evankeliumia kuulleet, jätän Jumalan salatun tahdon piiriin kuuluviksi asioiksi. Jumalalle on kaikki mahdollista.
Ilmoita asiaton kommentti