Martti Lutherin Galatalaiskirjeen selitys 3:10,(otteita s. 293-297)

”Tässä on hyvä tilaisuus sanoa jotakin niistä argumenteista, joilla vastustajat koettavat kumota meidän oppimme, sen, että meidät vanhurskautetaan yksin uskosta. He tunkeutuvat moniin teoista ja palkinnoista puhuviin kohtiin, joita löytyy sekä Vanhasta että Uudesta testamentista, ja luulevat pystyvänsä mainiosti kumoamaan sen opin uskosta, jota me opetamme ja puolustamme. Siksi meidän on oltava valmiit sekä opettamaan omaa väkeämme että antamaan vastaus vastustajien väitteisiin.

Sofistit ja muutkaan, jotka eivät tajua vanhurskauttamisoppia, eivät tiedä mistään muusta kuin yhteiskunnallisesta ja lakiin perustuvasta vanhurskaudesta, mikä on pakanoillekin jollakin tavoin tuttua. Moraalifilosofiasta ja laista he poimivat sellaisia sanoja kuin ”tehdä” ja ”toimittaa” ja alkavat käyttää niitä teologiassa. Semmoinen menettely ei ole ainoastaan perin paheksuttavaa vaan suorastaan jumalatonta. Filosofia on huolellisesti pidettävä erillään teologiasta. Filosofia tuntee käsitteet bona voluntas ’hyvä tahto’ ja recta ratio ’oikea järki/ymmärrys/harkinta/tarkoitus…’ Sofistienkin on pakko myöntää, ettei teko ole moraalisesti hyvä, ellei sitä edellä hyvä tahto. Silti he ovat teologian puolelle hypättyään niin typeriä aaseja, että sijoittavat hyvän teon ennen hyvää tahtoa, vaikka filosofiassa täytyy persoona hyväksyä moraalisesti ennen kuin hänen tekonsa voidaan arvioida hyväksi. Luonnon todellisuudessa puu on olemassa ennen kuin sen hedelmä; sen hekin myöntävät. Myös he opettavat, että luonnossa kulkee oleminen toimimisen edellä ja moraaliopissa edellytetään hyvää tahtoa, jotta teko voisi olla hyvä. Ainoastaan teologiassa he kääntävät järjestyksen ja koettavat panna teon ennen oikeaa ymmärrystä.

Tehdä tarkoittaa siis eri asioita luonnossa, filosofiassa ja teologiassa. Luonnossa täytyy puun olla olemassa ennen hedelmää. Moraalifilosofiassa tekemiseen kuuluu hyvä tahto ja toiminnan oikea tarkoitus ja siihen filosofit pysähtyvätkin. Teologeina toteamme, että moraalifilosofia ei tunne Jumalaa, ei kohteena eikä tarkoituksena (causa finalis). Aristoteles, saddukeus ja kuka tahansa kunnon kansalainen sanoo näet oikeaksi tarkoitukseksi ja hyväksi tahdoksi sitä, että tavoittelee valtion yhteistä hyvää, rauhaa ja kunniallista elämää. Ylemmäs ei filosofi eikä lainsäätäjä kurkotakaan; hän ei edes kuvittele, että hän oikealla tarkoituksella tms. saavuttaisi anteeksiannon ja ikuisen elämän, niin kuin sofisti ja munkki luulevat. Siksi pakanallinen filosofi on paljon parempi ihminen kuin tekopyhä, hän pysyy omalla tontillaan, huolehtii siitä, mikä edistää säädyllisyyttä ja yhteiskuntarauhaa eikä sotke jumalallisia asioita maallisiin. Sofisti menettelee toisin. Hän kuvittelee, että hänen hyvät tarkoituksensa ja tekonsa kiinnostavat Jumalaa. Siksi hän sekoittaa maallista jumalalliseen, tahraa Jumalan nimen ja ammentaa ajatuksensa suoraan moraalifilosofiasta, mutta käyttää filosofiaa väärin, pahemmin kuin pakana.

Niinpä meidän on teologiassa yllettävä ylemmäs, niin että tehdä saa uuden merkityksen. Kun luonnosta tuttu käsite siirretään siveysoppiin, se jo muuntuu muuksi, ja kun se sitten siirretään filosofiasta ja juridiikasta teologiaan, muutos on vielä paljon suurempi: sana saa aivan uuden merkityksen. Hyvän tekeminen pitää tosin nytkin sisällään oikean ymmärryksen ja hyvän tahdon, mutta teologisessa, ei moraalisessa mielessä. Evankeliumin sanasta minä opin ja uskon, että Jumala on lähettänyt Poikansa maailmaan lunastamaan meidät synnistä ja kuolemasta. Nyt tehdä tarkoittaa jotakin uutta, sellaista mitä järki, filosofit, lainsäätäjät ja muutkaan ihmiset eivät tunne, koska se on ”salaista, kätkettyä viisautta” (1. Kor. 2:7). Teologiassa tekemisen edellytyksenä on poikkeuksetta usko. Kun vastustajat tuovat esiin Raamatusta sanoja toimimisesta ja tekemisestä, sinun on aina vastattava näin: Ne sanat ovat teologiaa, ne eivät puhu luonnosta eivätkä moraalista. Jos niitä käytetään luontoon tai moraaliin kuuluvista asioista, niillä on tietty merkityksensä, mutta kun niitä käytetään teologiassa, käsitteeseen sisältyy sellainen oikea ymmärrys ja hyvä tahto, jota ihmisen järki ei käsitä vaan joka sokaisee järjen. Tästä syntyy uusi järki, uskon järki. Teologiassa tehdä on aina ymmärrettävä uskon vaikuttamaa tekemistä tarkoittavaksi. Uskon teko on ihan eri ympyrä, ikään kuin uusi valtakunta, verrattuna moraaliseen tekoon. Kun me siis puhumme tekemisestä teologeina, meidän on puhuttava uskon synnyttämästä tekemisestä, koska teologiassa ei ole muuta oikeaa ymmärrystä eikä hyvää tahtoa kuin usko.

Tätä sääntöä valaisee kauniisti ja selvästi Hepr. 11, missä luetellaan monia ja monenlaisia Pyhän Raamatun kertomia pyhien ihmisten tekoja. Daavid tappoi leijonan ja karhun ja surmasi Goljatin. Sofisti, tuo typerä aasi, jää tuijottamaan ulkonaista tekoa kuin härkä uutta veräjää. Mutta tällaista tekoa on tarkasteltava niin, että ensin katsotaan, millainen henkilö Daavid oli ennen tekoaan. Hän luotti koko sydämestään Herraan, Israelin Jumalaan, kuten teksti selvästi sanoo: ”Herra, joka pelasti minun leijonan ja karhun kynsistä, pelastaa minut myös tuon filistealaisen käsistä” (1. Sam. 17:37). […] Tästä huomaamme, että hän on jo ennen tekoaan ollut vanhurskas ja Jumalalle otollinen, uskossa väkevä ja luja. Daavidin teko ei kuulunut luonnon eikä moraalin piiriin vaan se oli uskon teko. […] Tästä kaikesta on käynyt ilmeiseksi, että teologiassa teko ei ole minkään arvoinen ilman uskoa, vaan ensin sinulla täytyy olla usko, vasta sitten alat tehdä tekoja. Ilman uskoa ei kukaan voi olla Jumalan mielen mukainen, vaan sen, joka astuu Jumalan eteen täytyy uskoa (Hepr. 11:6). Siksi Heprealaiskirje sanoo, että Abelin uhri oli arvokkaampi koska hän uskoi; Kain sen sijaan oli jumalaton teeskentelijä ja teki moraalin tai pikemminkin järjen saneleman teon, jolla hän koetti miellyttää Jumalaa. […] Vastustajien on pakko myöntää, että puhuttaessa pyhien ihmisten teoista edellytetään joka kerta, että heillä on usko, joka tekee teoistakin otollisia. […] Seuraavaksi erotamme toisistaan kaksi tapaa puhua uskosta. Joskus tarkoitetaan uskoa sinänsä, ilman tekoja, joskus teotkin otetaan lukuun. Käsityöläinen puhuu raaka-aineestaan eri tavoin; puutarhuri puhuu puusta milloin sinänsä, milloin hedelmineen. Niin puhuu myös Pyhä Henki Raamatussa uskosta eri tavoin, milloin niin sanoakseni abstraktisti eli erillisenä ilmiönä, milloin konkreettisesti, ikään kuin osista koostuvana, ”lihaksi tulleena”. Samoinhan Kristus näyttää pelkältä ihmiseltä, jos katsotaan hänen ulkonäköään. Ja kuitenkin Raamattu puhuu Kristuksesta joskus Jumalana, joskus taas ihmisyyteen yhdistyneenä eli inkarnoituna. Uskon käsite on abstrakti ja absoluuttinen silloin, kun Raamattu puhuu vanhurskautuksesta tai vanhurskautetuista sinänsä, niin kuin tekevät Roomalaiskirje ja Galatalaiskirje. Mutta kun Raamattu puhuu palkinnoista ja teoista, silloin se tarkoittaa johonkin liittynyttä, konkreettista, lihaksi tullutta uskoa. […] ”Rakkautena vaikuttava usko” (Gal.5:6). ”Puhtaille kaikki on puhdasta” (Tit. 1:15). ”Jos haluat päästä sisälle elämään, noudata käskyjä” (Matt. 10:17). ”Joka tekee mitä laki vaatii, saa siitä elämän” (Gal.3:12). ”Karta pahaa ja tee hyvää” (Ps. 34:15). Näissä ja näiden kaltaisissa kohdissa, jotka mainitsevat tekemisen – ja sellaisia Raamatussa on lukemattomia – on aina puhetta siitä, että usko toimii. Kun esimerkiksi sanotaan: ”Tee tämä, niin saat elää”, virke merkitsee: Pidä ensin huolta siitä, että olet uskovainen, että sinulla on oikea ymmärrys ja hyvä tahto. Usko siis Kristukseen! Sitten kun sinulla on se usko, ala toimia!”

Sami: ”Kristitty Ihminen tekee sen minkä voi, ja mitä me emme voi sen tekee Jumala.” Onko Raamatussa jokin kohta, missä näin sanotaan? Hyvin erikoinen ajatus. Mielestäni Paavalin mukaan Kristuksen teko on täydellinen ja se riitti sovittamaan koko maailman synnit. Ei tarvitse mitään tehdä, ansaitakseen armon. Jumala on siis jo tehnyt kaiken valmiiksi ja tähän saamme luottaa.