Evankeliumin totuus

”Tosin joukkoomme oli tullut eräitä valheveljiä urkkimaan, millaista on se vapaus, jonka me olemme Kristukselta Jeesukselta saaneet. Heidän tarkoituksenaan oli saattaa meidän lain orjuuteen. Mutta me emme hetkeksikään antaneet heille periksi, jotta evankeliumin totuus säilyisi puhtaana. (Gal. 2:4s)

 Paavali ilmaisee syyn siihen, että hän meni Jerusalemiin, keskusteli apostolien kanssa evankeliumistaan ja kieltäytyi ympärileikkauttamasta Titusta. Ei se tapahtunut sitä varten, että hän apostolien avulla tulisi varmemmaksi evankeliumistaan, sillä sitä hän ei vähääkään epäillyt. Hän tahtoi varjella evankeliumin totuutta, jotta se säilyisi galatalaisille ja kaikille pakankristillisille seurakunnille. Huomaat siis, että Paavalin matkan tarkoitus ei ollut mikään leikin asia eikä lainkaan merkityksetön.

Puhumalla evankeliumin totuudesta hän antaa ymmärtää, että on olemassa kahdenlaista evankeliumin käyttöä, totuuden mukaista ja totuuden vastaista, on olemassa totuudellista ja valheellista evankeliumia. On kuin hän sanoisi: Valeapostolitkin julistavat uskoa ja evankeliumia, mutta heidän evankeliuminsa on väärää, siksi minä olen tyrmeydelläni ja peräänantamattomuudellani saanut aikaan sen, että evankeliumin totuus säilyy teitä varten. – Samoin kerskuvat nykyään paavi ja lahkolaiset opettavansa evankeliumia ja uskoa Kristukseen. Ja niinhän he opettavatkin, mutta samoin tuloksin kuin muinoin valeapostolit, joita Paavali nimittää seurakuntien hämmentäjiksi, Kristuksen evankeliumin turmelijoiksi jne. Itse hän sitä vastoin sanoo opettavansa evankeliumin totuutta eli puhdasta ja todellista evankeliumia. Kaikki muu on siis valhetta evankeliumin verhon alla. Kaikki harhaoppiset vetävät verhokseen Jumalan, Kristuksen ja kirkon nimen. Eivät he sano opettavansa harhaoppeja vaan kaikkein varminta totuutta ja puhtainta evankeliumia.

Evankeliumin totuus on tämä: meidän vanhurskautemme tulee yksin uskosta, ilman lain tekoja. Evankeliumin valheellista väärennöstä on tällainen opetus: meidät tosin vanhurskautetaan uskosta, mutta ei ilman lain tekoja. Valeapostolin julistavat evankeliumia liittämällä siihen tämän ehdon. Samaa ovat opettaneet oman aikamme sofistit: on uskottava Kristukseen, usko on pelastuksen perustus; mutta usko ei vanhurskauta, ellei rakkaus anna sille muotoa. Tämä ei ole evankeliumin totuutta, vaan evankeliumiksi naamioitua teeskentelyä. Tosi evankeliumi on tätä: Teot ja rakkaus eivät ole uskon kaunistus eivätkä täydellistymä, vaan usko sinänsä on Jumalan lahja ja vaikutus ihmisen sydämessä. Usko tekee vanhurskaaksi, koska se ottaa omakseen itsensä Kristuksen, Vapahtajan. Ihmisen järki pitää kohteenaan lakia: tämän olen tehnyt ja tuon jättänyt tekemättä. Mutta kun usko on varsinaisessa tehtävässään, sen kohteena ei ole kerrassaan mitään muuta kuin Jeesus Kristus, Jumalan Poika, joka on annettu alttiiksi maailman syntien vuoksi. Se ei kiinnitä katsettaan rakkauteen eikä kysele: Mitä olen tehnyt? Mitä olen rikkonut? Mitä olen ansainnut? Siihen evankeliumin totuus vastaa: hän lunasti sinut vapaaksi synnistä, Perkeleestä ja iankaikkisesta kuolemasta. Usko siis tunnustaa todeksi, että sillä on tuossa henkilössä, Jeesuksessa Kristuksessa, syntien anteeksiantamus ja iankaikkinen elämä. Ihmisellä, jolta uskon kohde katoaa, ei ole oikeaa uskoakaan, vaan tyhjä kuori ja mielipide. Hän kääntää katseensa lupauksesta lakiin, joka kauhistaa häntä ja ajaa hänet epätoivoon.

Näin ollen kaikki, mitä sofistit ovat opettaneet uskosta, joka vanhurskauttaa vasta saatuaan rakkaudelta muodon, on pelkkää puhetta ja mielikuvituksen tuotetta. Vain se usko vanhurskauttaa, joka omistaa Kristuksen, Jumalan Pojan, ja jonka kaunistuksena hän on, ei sellainen, jonka sisältönä on rakkaus. Jos näet uskon on oltava varma ja luja, se ei saa tarttua mihinkään muuhun kuin Kristukseen eikä se voi omantunnon kamppailussa ja kauhuissa turvautua mihinkään muuhun kuin tuohon ainutlaatuiseen helmeen. Se siis, joka uskolla omistaa Kristuksen, voi kerskailla olevansa vanhurskas, kauhistakoon häntä laki ja painakoon syntien kuorma kuinka paljon tahansa. Kuinka niin? Millä perusteella? Siksi, että hän uskolla omistaa helmen ja jalokiven, Kristuksen, Tätä eivät vastustajat käsitä, ja sen tähden he viskaavat pois aidon jalokiven, Kristuksen, ja panevat hänen tilalleen rakkauden, jota he sanovat jalokiveksi. Mutta kun he eivät edes tiedä, mitä usko on, ei heillä voi uskoa ollakaan ja vielä vähemmän he kykenevät opettamaan sitä muille. Se, mitä heillä on, on kuvitelmaa, mielipidettä ja luonnollista järkeä, ei uskoa.” (Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys)

 

 

139 kommenttia

  • Riitta Sistonen sanoo:

    Uskon niin, että vaikka ei olisi ainoatakaan Jumalan edessä vanhurskasta tekoa, niin ihminen pelastuu silti, jos usko on oikea ja usko on taas oikea, jos uskon kohde on Kristus ja hänen täytetty työnsä. Jotta pysyisi oikeassa uskossa, on oltava oikea terve Kristuksen oppi, niin kuin Raamatussa sanotaan. Kun ihminen huutaa Kristusta avuksi, uskon kohde on silloin oikea, ja Jumala pelastaa ihmisen, vaikka tämä tapahtuisi juuri kuoleman hetkellä.

    Miten muuten kenelläkään olisi mitään mahdollisuutta. Ne, jotka eivät eläessään ole evankeliumia kuulleet, jätän Jumalan salatun tahdon piiriin kuuluviksi asioiksi. Jumalalle on kaikki mahdollista.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari Roos sanoo:

    Sami,

    En tiedä, mitä sinä tarkoitat ”vanhurskauttamisella”, mutta kyllä minä näkisin, että se on nimenomaan kertakaikkinen ja tapahtui Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen yhteydessä. Jos emme siihen voi luottaa, Jeesuksen kertakaikkiseen uhriin, niin mihin sitten? Ei ole muuta.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      Voi tosiaan olla niin Riitta sisko, että luotat vielä hiukan enemmän itseesi, kuin Herran työhön sinussa. Arkaillessasi kiittää siitä, että nyt sinulla on halu lukea sanaa ja rukoilla, sekä opettaa toisille pelastuksen tietä. Mitään niistä ei kukaan tee, jollei sitä Pyhä Henki vaikutta. Uskon kasvaessa tulemme yhä riippuvaisemmiksi siitä työstä, jota Herra meissä tekee. Jolloin kiitoksen aiheet vain lisääntyy, kun huomaa miten avuton on ilman Vapahtajan jatkuvaa apua. Joskus uskovalle voi käydä niin, että kaikki näkyvä ja tuntuva armo otetaan pois. Silloin kasvatetaan uskoa. Se kokemus tuntuu kyllä ihan muulta kuin uskon korkeakoululta.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Per Wallendorf kertoi kiittävänsä Vapahtajaa siitä ettei Hän ole tämmöinen ja huomatessaan itsessään hyvää muutosta kiitti siitä, että Herran on saanut muutosta aikaan. Olen tuota koittanut opetella ja toteuttaa. Minä kuulun Rosenialaisiin. Ainakin luen jatkuvasti C. O. Roseniuksen ”Elämän leipää”. Per ja Ola sitä kirjaa minulle 70 luvun alussa suositteli. Sivut alkavat jo irtoilla, mutta leipä on joka aamu, kuin vasta uunista otettua.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari Paukkunen sanoo:

      Hyviä hengellisiä opettajia löytyy paljon. Heiltä kannattaa hyvää opetusta hankkia, kuten teetkin aina repaleisiin sivuihin asti. Hankalaa on kohdata oma, raadollinen minä. Jälkimmäisessä lauseessa puhun erityisesti itsestäni.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Riitta Sistonen sanoo:

      Luen itsekin sitä aamuisin. 🙂 Pikkuisen kyllä vierastan tuota Wallendorfin asennetta. Ehkä ymmärrän sen väärin. En katsele muutostani. Tuskin sitä paljoakaan on. Muutos on ainakin se, että Raamatun sana avautuu. Itse kiitän Jeesusta siitä, että Hän sovitti syntini/maksoi syntivelkani ja siitä, että tämä asia on minulle kirkastunut.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Riitta Sistonen sanoo:

      Nyt en kyllä Pekka Veli ymmärtänyt mitä tarkoitat. Eikö pidä kiittää Jeesusta hänestä itsestään eikä niiden uskon hedelmien ilmentymisestä itsessään? Ei niinkään Jumalan lahjoistaan kuin itse Jumalasta. Toki niistäkin, mutta uskon kasvaessa huomaa, että ilo Herrassa on paljon syvempää kuin vain lahjat. Se on Hän itse siksi, että on käsittänyt mitä Hän on.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Riitta Sistonen sanoo:

      Pekka Veli, en luota mihinkään itsessään ilmenevään muutokseen. Eihän se ole pelastuksen perustus, vaan evankeliumi Kristuksesta. Miten pönkittäisin uskoni johonkin itsessäni olevaan muutokseen? Sehän on omavanhurskautta. Enhän edes omaan uskooni voi vedota ja sen varaan rakentaa mitään. Se olisi uskoa uskoon. Olen näitä kyllä vuosia ajatellut. Jostain luin, että pelastusvarmuus on varmuutta evankeliumista. Siksi olen kirjoittanut evankeliumin totuudesta. Minussa itsessäni ei ole mitään perustaa varmuudelle eikä minussa ole mitään totuutta. Se kaikki tulee Kristuksesta.

      Jos minulle jokin kyky on annettu ajatella jotain ja pukea ne ajatukset kirjalliseen muotoon, se on annettu Pyhän Hengen kautta. Ainahan siihen sekoittuu myös jotain ihmisestä itsestään. En koe mitenkään kirjoittaneeni täydellisesti. Mutta juuri siksi siteeraan Raamattua ja ainakin itse luotettaviksi kokemiani Raamatun opettajia.

      Luin Fredrik Wislöffiä ja Olav Valen-Sendstadia ja lisäksi kävin rov. Olavi Peltolan sivuilla, josta liitän sitaatin. En ole varma itsestäni, vaan Kristuksesta että hän on sovittanut syntini ja siihen saan uskoa että olen siksi Jumalan lapsi ja vanhurskautettu. Ajatteletko ettei voi uskoa evankeliumia ennen kuin näkee itsessään muutoksia? Mielestäni tämä veisi pois Kristuksesta ja rististä.

      Tartuin tähän totuuden aiheeseen siksi, että niin paljon harhaopetusta on. Siksi olen kehottanut lukemaan Raamattua. Sanotaan että elämme totuuden jälkeistä aikaa. Jokaisella on oma totuutensa. Siitä syntyy kaaos.

      Ymmärrän että uskoa koetellaan ja niin pitääkin olla, jotta pysyisimme nöyrinä ja armoa tarvitsevina. Mutta ei minun väkipakolla tule etsiä koetuksia. Kyllä Jumala ne varmasti aikanaan minulle antaa kuten kaikille meille.

      Rovasti Peltolan sivulta:

      ”Tartu kiinni Raamatun armolupauksiin

      Sen sijaan, että korostaisin omavanhurskauden syrjään panemista, kaikesta omasta luopumista, haluankin osoittaa vain Kristuksen suuntaan ja kehottaa itseäni ja toisia tarttumaan Raamatun armon lupaukseen. Jeesukseen Kristukseen saa katsoa ja huutaa häntä avukseen, vaikka ei osaa luopua kaikesta eikä ole päässyt irti omavanhurskaudesta! Saan muinaisen sairaan pojan isän tavoin huutaa: ”Minä uskon; auta minun epäuskoani” (Mark 9:24, KR 38).

      Joka tapauksessa tällä hetkellä Jumalan armo Kristuksessa ja syntiemme anteeksiantamus Jeesuksen sovituskuoleman tähden on tosiasia Jumalan, Isän sydämellä. Se on valmiina. Siihen armoon saan luottaa koko sielustani ja voimastani oli minulla siitä joitakin kokemuksia tai ei ollut. Olin luopunut omasta vanhurskaudestani tai en ollut. Jumalan pelastavat teot Kristuksessa ovat tapahtuneet minun ulkopuolellani minun hyväkseni ja minä saan turvata ja luotaa niihin tälläkin hetkellä tuntui miltä tuntui tai oli tuntumatta. Armo minun ulkopuolellani pelastaa. Armon vaikutukset minun omassa sydämessäni taas ovat alati muuttuvia. Niiden varaan en voi rakentaa varmuutta pelastumisestani.

      Ei edes uskoni aitous ole perusta, jonka varaan voisin rakentaa pelastusvarmuuteni. Minä vain luotan sanaan sekavalla uskollani ja puolinaisella luottamuksellani. En voi vedota uskooni. En kykene kaivamaan uskoani esiin ja sitä näyttämään Herralle. Voin vain opetella katsomaan siihen suuntaan, jossa on Herran lupauksen sana, huutamaan Herraa avukseni ja luottamaan siihen, että hän löytää minun haparoivan katseeni ja hän kuulee ja vastaa. ”Joka on luonut korvan, hänkö ei kuulisi Joka on korvan istuttanut, hänkö ei kuulisi? Joka on silmän luonut, hänkö ei näkisi?” (Ps 94:9)

      Tarjoaako todella Jumala kaikille maailman ihmiselle välittömästi tässä ja nyt armonsa ja anteeksiantamuksensa Poikansa sovituskuoleman tähden? Voiko olla mahdollista, että kuka tahansa missä tahansa ja koska tahansa saa ottaa vastaan Jumalan lahjana iankaikkisen elämän Jeesuksen Golgatalla tehdyn sovitusteon takia? Voiko hänen pelastuslahjansa on yhtä ilmaista ja yhtä lähellä olevaa kuin se ilma, jota jokainen meistäkin tälläkin hetkellä hengittää?

      Eikö todellakaan ihmisiltä ei vaadita mitään ominaisuuksia, kykyjä, ponnisteluja, ei mitään heissä itsessään olevia edellytyksiä armon lahjan vastaanottamiseksi? Saako siihen vain tarttua, kun se tulee kohti korvan kautta sanana ja saako siitä pitää kiinni juuri sellaisena kuin sen kuulee?

      Toista muutaman kohdan Raamatusta: ”Opetuslapset uskoivat Raamatun ja sen sanan, jonka Jeesus oli sanonut” (Joh 2:22). ”Mies uskoi sanan, jonka Jeesus sanoi hänelle ja meni” (Joh 4:50). ”Autuaita ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat” (Joh 20:29). ”Nämä ovat kirjoitetut, että tekin uskoisitte” (Joh 20:30). ”Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut” (Apt 16:31). ”Joka ei töitä tee, vaan uskoo hänen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi” (Room 4:5). ”Ei yksikään, joka uskoo häneen joudu häpeään” (Room 10:11).

      Aikoinaan Urho Muroma kirjoitti: ”En tiedä toista Jeesuksen sanaa, joka olisi ollut minulle siinä määrin apuna elämä kilvoituksessa ja ahdistuksessa kuin sana: ”Sitä joka minun luoksesi tulee, minä en heitä ulos”. Sen sanan turvissa uskallan heikko, vaivainen syntinen kuollakin. Kun ei enää itsessään näe mitään muuta kuin syntiä, sydämen syntiä, hengen syntiä, helmasyntien kiusaa – mitä valvovammalla tunnolla sitä elää, sitä enemmän syntiä itsessään näkee – niin kuinka autuasta onkaan, kun saa kaiken tämän joka päivä viedä Herran armoistuimen eteen ja uskoa, että Herran armo on sittenkin suurempi kuin minun syntimääräni. Juuri tämä alituinen tykökäyminen Herran kasvojen eteen on elävän, armosta elävän kristityn tuntomerkki.”

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Sami Paajanen. Voisitko selvyyden vuoksi kuvata, kuinka sitten itse ymmärrät vanhurskauttamisopin tai tuon yleiskirkollisen prosessiluonteisen pelastusopin, jossa usko ja teot yhdistyvät?

    Tiedän, että ns. tunnustuksellisissa piireissä on kiivailtu ”oikean, raamatullis-tunnustuksellis-luterilaisen” vanhurskauttamisopin puolesta. Ja muotoilut on paalutettu niin tiukasti, että jopa kaltaistani hyperluterilaista ja Pieperin dogmatiikan tenttinyttä ahistaa:). On kuitenkin osattava nähdä tämän retoriikan ja herätysliikkeiden välisen nokittelun sekä kiivailun taakse. Muun muassa siksi, että luterilaisessakin vanhurskauttamisopissa on ollut yllättäviä eroja vuosisatojen aikana. Lisäksi on ollut erilaisia ekumeenisia intressejä riippuen siitä, onko luterilaisuutta pidetty sinä oikeana näkyvänä kirkkona tai katolisen uskon ilmentymänä.

    Käsittääkseni on pidettävä kirkkaana mielessä, että vanhurskauttamisemme Jumalan edessä tapahtuu yksin Kristuksen tähden ja se omistetaan uskolla, jonka Jumala itse vaikuttaa meissä. Mutta tästä ei tosiaankaan tehdä johtopäätöstä, jonka mukaan vanhurskauttaminen ei saisi aikaan siitä seuraavia muutoksia meissä. Kannattaa myös pitää mielessä, että keskeisiäkin termejä on vanhassakin luterilaisessa dogmatiikassa käytetty eri merkityksissä: vanhurskauttaminen – vanhurskaaksi lukeminen – vanhurskaaksi tekeminen – pyhitys laajassa ja suppeassa merkityksessä – sen suhde vanhurskauttamiseen ja synonyyminä kristittynä elämiselle.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Riitta Sistonen sanoo:

    Martti Lutherin Galatalaiskirjeen selitys 3:10,(otteita s. 293-297)

    ”Tässä on hyvä tilaisuus sanoa jotakin niistä argumenteista, joilla vastustajat koettavat kumota meidän oppimme, sen, että meidät vanhurskautetaan yksin uskosta. He tunkeutuvat moniin teoista ja palkinnoista puhuviin kohtiin, joita löytyy sekä Vanhasta että Uudesta testamentista, ja luulevat pystyvänsä mainiosti kumoamaan sen opin uskosta, jota me opetamme ja puolustamme. Siksi meidän on oltava valmiit sekä opettamaan omaa väkeämme että antamaan vastaus vastustajien väitteisiin.

    Sofistit ja muutkaan, jotka eivät tajua vanhurskauttamisoppia, eivät tiedä mistään muusta kuin yhteiskunnallisesta ja lakiin perustuvasta vanhurskaudesta, mikä on pakanoillekin jollakin tavoin tuttua. Moraalifilosofiasta ja laista he poimivat sellaisia sanoja kuin ”tehdä” ja ”toimittaa” ja alkavat käyttää niitä teologiassa. Semmoinen menettely ei ole ainoastaan perin paheksuttavaa vaan suorastaan jumalatonta. Filosofia on huolellisesti pidettävä erillään teologiasta. Filosofia tuntee käsitteet bona voluntas ’hyvä tahto’ ja recta ratio ’oikea järki/ymmärrys/harkinta/tarkoitus…’ Sofistienkin on pakko myöntää, ettei teko ole moraalisesti hyvä, ellei sitä edellä hyvä tahto. Silti he ovat teologian puolelle hypättyään niin typeriä aaseja, että sijoittavat hyvän teon ennen hyvää tahtoa, vaikka filosofiassa täytyy persoona hyväksyä moraalisesti ennen kuin hänen tekonsa voidaan arvioida hyväksi. Luonnon todellisuudessa puu on olemassa ennen kuin sen hedelmä; sen hekin myöntävät. Myös he opettavat, että luonnossa kulkee oleminen toimimisen edellä ja moraaliopissa edellytetään hyvää tahtoa, jotta teko voisi olla hyvä. Ainoastaan teologiassa he kääntävät järjestyksen ja koettavat panna teon ennen oikeaa ymmärrystä.

    Tehdä tarkoittaa siis eri asioita luonnossa, filosofiassa ja teologiassa. Luonnossa täytyy puun olla olemassa ennen hedelmää. Moraalifilosofiassa tekemiseen kuuluu hyvä tahto ja toiminnan oikea tarkoitus ja siihen filosofit pysähtyvätkin. Teologeina toteamme, että moraalifilosofia ei tunne Jumalaa, ei kohteena eikä tarkoituksena (causa finalis). Aristoteles, saddukeus ja kuka tahansa kunnon kansalainen sanoo näet oikeaksi tarkoitukseksi ja hyväksi tahdoksi sitä, että tavoittelee valtion yhteistä hyvää, rauhaa ja kunniallista elämää. Ylemmäs ei filosofi eikä lainsäätäjä kurkotakaan; hän ei edes kuvittele, että hän oikealla tarkoituksella tms. saavuttaisi anteeksiannon ja ikuisen elämän, niin kuin sofisti ja munkki luulevat. Siksi pakanallinen filosofi on paljon parempi ihminen kuin tekopyhä, hän pysyy omalla tontillaan, huolehtii siitä, mikä edistää säädyllisyyttä ja yhteiskuntarauhaa eikä sotke jumalallisia asioita maallisiin. Sofisti menettelee toisin. Hän kuvittelee, että hänen hyvät tarkoituksensa ja tekonsa kiinnostavat Jumalaa. Siksi hän sekoittaa maallista jumalalliseen, tahraa Jumalan nimen ja ammentaa ajatuksensa suoraan moraalifilosofiasta, mutta käyttää filosofiaa väärin, pahemmin kuin pakana.

    Niinpä meidän on teologiassa yllettävä ylemmäs, niin että tehdä saa uuden merkityksen. Kun luonnosta tuttu käsite siirretään siveysoppiin, se jo muuntuu muuksi, ja kun se sitten siirretään filosofiasta ja juridiikasta teologiaan, muutos on vielä paljon suurempi: sana saa aivan uuden merkityksen. Hyvän tekeminen pitää tosin nytkin sisällään oikean ymmärryksen ja hyvän tahdon, mutta teologisessa, ei moraalisessa mielessä. Evankeliumin sanasta minä opin ja uskon, että Jumala on lähettänyt Poikansa maailmaan lunastamaan meidät synnistä ja kuolemasta. Nyt tehdä tarkoittaa jotakin uutta, sellaista mitä järki, filosofit, lainsäätäjät ja muutkaan ihmiset eivät tunne, koska se on ”salaista, kätkettyä viisautta” (1. Kor. 2:7). Teologiassa tekemisen edellytyksenä on poikkeuksetta usko. Kun vastustajat tuovat esiin Raamatusta sanoja toimimisesta ja tekemisestä, sinun on aina vastattava näin: Ne sanat ovat teologiaa, ne eivät puhu luonnosta eivätkä moraalista. Jos niitä käytetään luontoon tai moraaliin kuuluvista asioista, niillä on tietty merkityksensä, mutta kun niitä käytetään teologiassa, käsitteeseen sisältyy sellainen oikea ymmärrys ja hyvä tahto, jota ihmisen järki ei käsitä vaan joka sokaisee järjen. Tästä syntyy uusi järki, uskon järki. Teologiassa tehdä on aina ymmärrettävä uskon vaikuttamaa tekemistä tarkoittavaksi. Uskon teko on ihan eri ympyrä, ikään kuin uusi valtakunta, verrattuna moraaliseen tekoon. Kun me siis puhumme tekemisestä teologeina, meidän on puhuttava uskon synnyttämästä tekemisestä, koska teologiassa ei ole muuta oikeaa ymmärrystä eikä hyvää tahtoa kuin usko.

    Tätä sääntöä valaisee kauniisti ja selvästi Hepr. 11, missä luetellaan monia ja monenlaisia Pyhän Raamatun kertomia pyhien ihmisten tekoja. Daavid tappoi leijonan ja karhun ja surmasi Goljatin. Sofisti, tuo typerä aasi, jää tuijottamaan ulkonaista tekoa kuin härkä uutta veräjää. Mutta tällaista tekoa on tarkasteltava niin, että ensin katsotaan, millainen henkilö Daavid oli ennen tekoaan. Hän luotti koko sydämestään Herraan, Israelin Jumalaan, kuten teksti selvästi sanoo: ”Herra, joka pelasti minun leijonan ja karhun kynsistä, pelastaa minut myös tuon filistealaisen käsistä” (1. Sam. 17:37). […] Tästä huomaamme, että hän on jo ennen tekoaan ollut vanhurskas ja Jumalalle otollinen, uskossa väkevä ja luja. Daavidin teko ei kuulunut luonnon eikä moraalin piiriin vaan se oli uskon teko. […] Tästä kaikesta on käynyt ilmeiseksi, että teologiassa teko ei ole minkään arvoinen ilman uskoa, vaan ensin sinulla täytyy olla usko, vasta sitten alat tehdä tekoja. Ilman uskoa ei kukaan voi olla Jumalan mielen mukainen, vaan sen, joka astuu Jumalan eteen täytyy uskoa (Hepr. 11:6). Siksi Heprealaiskirje sanoo, että Abelin uhri oli arvokkaampi koska hän uskoi; Kain sen sijaan oli jumalaton teeskentelijä ja teki moraalin tai pikemminkin järjen saneleman teon, jolla hän koetti miellyttää Jumalaa. […] Vastustajien on pakko myöntää, että puhuttaessa pyhien ihmisten teoista edellytetään joka kerta, että heillä on usko, joka tekee teoistakin otollisia. […] Seuraavaksi erotamme toisistaan kaksi tapaa puhua uskosta. Joskus tarkoitetaan uskoa sinänsä, ilman tekoja, joskus teotkin otetaan lukuun. Käsityöläinen puhuu raaka-aineestaan eri tavoin; puutarhuri puhuu puusta milloin sinänsä, milloin hedelmineen. Niin puhuu myös Pyhä Henki Raamatussa uskosta eri tavoin, milloin niin sanoakseni abstraktisti eli erillisenä ilmiönä, milloin konkreettisesti, ikään kuin osista koostuvana, ”lihaksi tulleena”. Samoinhan Kristus näyttää pelkältä ihmiseltä, jos katsotaan hänen ulkonäköään. Ja kuitenkin Raamattu puhuu Kristuksesta joskus Jumalana, joskus taas ihmisyyteen yhdistyneenä eli inkarnoituna. Uskon käsite on abstrakti ja absoluuttinen silloin, kun Raamattu puhuu vanhurskautuksesta tai vanhurskautetuista sinänsä, niin kuin tekevät Roomalaiskirje ja Galatalaiskirje. Mutta kun Raamattu puhuu palkinnoista ja teoista, silloin se tarkoittaa johonkin liittynyttä, konkreettista, lihaksi tullutta uskoa. […] ”Rakkautena vaikuttava usko” (Gal.5:6). ”Puhtaille kaikki on puhdasta” (Tit. 1:15). ”Jos haluat päästä sisälle elämään, noudata käskyjä” (Matt. 10:17). ”Joka tekee mitä laki vaatii, saa siitä elämän” (Gal.3:12). ”Karta pahaa ja tee hyvää” (Ps. 34:15). Näissä ja näiden kaltaisissa kohdissa, jotka mainitsevat tekemisen – ja sellaisia Raamatussa on lukemattomia – on aina puhetta siitä, että usko toimii. Kun esimerkiksi sanotaan: ”Tee tämä, niin saat elää”, virke merkitsee: Pidä ensin huolta siitä, että olet uskovainen, että sinulla on oikea ymmärrys ja hyvä tahto. Usko siis Kristukseen! Sitten kun sinulla on se usko, ala toimia!”

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Riitta Sistonen sanoo:

    Kari P.: ”Helluntailainen (ehkä eivät kaikki?) on sitä mieltä, että henki on aina vahvempi kuin liha. Joku helluntailainen kertoi olleensa ilman syntiä yli 30 vuotta, aika hieno suoritus.”

    Olen törmännyt tähän samaan juttuun. Ja kuullut ihan sanottavan että uskovainen on synnitön. He ikään kuin ”hirttäytyvät” siihen omaan uudestisyntymiseensä. Onko syynä se uskovien kaste? En tiedä. Olen tätä aina välillä miettinyt. Pitäisi vain heidän lukea oikein ajatuksella Room. 6 ja 7. Mutta sitähän selitetään niin että Room. 7 Paavali puhuu itsestään ennen Kristuksen kohtaamista. Näin muistelen.

    Harmi kun ei ole niitä Vastaa -laatikoita sillä tavoin, että voi oikein kohdistaa vastauksen. Niitä on niin harvaukseen.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Sami Paajanen sanoo:

      ”Marko Sjöblom26.07.2021 22:39 Voisitko selvyyden vuoksi kuvata, kuinka sitten itse ymmärrät vanhurskauttamisopin tai tuon yleiskirkollisen prosessiluonteisen pelastusopin, jossa usko ja teot yhdistyvät?”

      Ortodoksit eivät puhu pääsääntöisesti vanhuskauttamisesta, vaan jumaloitumisesta. Tosin tuotakin termiä käytetään. Luterilaisille jumaloituminen on aika vieras käsite, sen sijaan he puhuvat pyhityksestä.

      No, jos nyt käytetään tuota meille tuttua termiä, vanhuskauttaminen. Niin yhtenäisen kirkon teologiassa, ennen suurta skismaa, ja patristisessa kirjallisuudessa, pelastus tarkoitti: > Jumala antaa armonsa, ihmisen puolelta taas pelastuksen ehtoja ovat usko ja hyvät teot” Pelastus ei ole lähtöisin ihmisestä, vaan se on Jumalan lahja. Ilman henkilökohtaista panosta kukaan ei pelastu. Ja vielä summana; Usko ja hyvät teot=pelastus. Luterilaisen on helpompi ajatella tätä Hebrealaiskirjeen kautta; ” Pyrkikää rauhaan kaikkien kanssa ja pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa” (Hebr 12:14) tai;

      ” En tarkoita, että olisin jo saavuttanut päämääräni tai jo tullut täydelliseksi. Mutta pyrin kaikin voimin saavuttamaan sen, kun kerran Kristus Jeesus on ottanut minut omakseen. Veljet, en katso vielä päässeeni siihen asti. Vain tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat Näin meidän on siis ajateltava, jos kerran olemme täydellisiä. Jos jossakin kohden ehkä ajattelette toisin, Jumala on ilmoittava teille, kuinka asia on. ” ( FIL 3:12-15)

      Ortodoksiset puhuvatat usein synergiasta, ihmisen pitää toimia yhteistyössä Jumalan kanssa, tehdä oma osuutensa pelastuakseen. Kristitty Ihminen tekee sen minkä voi, ja mitä me emme voi sen tekee Jumala.

      Luterilaisuudessa ja tunnustuskirjoissa, Pieperin dogmatiikassa uskon tekoja ei pidetä välttämättömänä autuuteen. Pahat teot taas karkoittavat vanhurskauden, mutta hyvät teot taas eivät tuo vanhurskautta ja autuutta. – Milenkiintoinen kompinaatio.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Sami Paajanen. Kiitos vastauksesta. Edesmenneen Jaroslav Pelikanin, luterilaisuudesta myöhemmin ortodoksiksi siirtyneen, oppineen teologin mukaan vanhurskauttaminen oli myöhäiskeskiajalla keskeneräiseksi ja selventämättä jäänyt opinkohta. Mielenkiintoista sikäli, että vanhurskauttaminen on kuitenkin Paavalin teologian keskeisiä käsitteitä kun taas theosis (jumaloituminen) taitaa olla mainittuna vain yhdessä kohdassa… Pari kommenttia lonkalta heitettynä.

    On tietysti kysyttävä: miksi luterilaisuudessa uskon tekoja ei pidetä välttämättöminä autuuteen? Vastaus löytyy tietysti myöhäiskeskiajan läntisen kirkon pelastusopin ja sielunhoidon vääristymistä sekä siitä, mihin pelastuksemme perustetaan: Kristukseen ja Hänen työhönsä vai meidän tekemisiimme?

    Hyviä tekoja ei tietenkään sinänsä luterilaisuudessa hylätä. Tunnustuskuntien välinen polemiikki on tietysti vuosisatojen ajan hionut vastakkainasetteluja. Hyvät teot kasvavat meidänkin mukaamme joka tapauksessa meidän yhteydestämme Kristukseen. Tarkkaan luettuna luterilaiset isät opettivat nykyään hiljaa haudattua näkemystä, joka vilahtaa myös Pieperillä: pyhien autuus taivaassa on yhtäläinen, mutta kirkkaudessa on eroja. Tästä herää tietysti kysymys, kuinka näin voi olla. Vastaavasti myös kadotuksessa on opetettu olevan aste-eroja.

    Ortodoksinen traditio lähtee käsittääkseni Kristuksen ymmärtämisestä maailmankaikkeuden valtiaaksi, jolla on hoviväkeä. Ja hoviväen sekä hallitsijan äidin kautta voidaan lähestyä anoen kuningasta itseään. Me lähdemme siitä, että pyhät toki rukoilevat puolestamme taivaassa, mutta Raamatun ulkopuolisen tradition käyttö kaventaa Kristuksen kunniaa, kuten keskiaikana tapahtui.

    Pieperin dogmatiikassa on muuten omat vahvuutensa ja selvät yksipuolisuutensa; se kuuluu oikeastaan 1800-luvun teologian ja kysymyksenasettelujen, erityisesti USA:n tilanteen, yhteyteen. Raamattu – tunnustuskirjat – Sidottu ratkaisuvalta – Pieperin dogmatiikka -jatkumo on vankka, mutta ei suinkaan koko totuus luterilaisesta opista.

    Tunnetko Antonio Palearion kirjan Kristuksen lunastustyöstä? Siinä on muistaakseni aika kiinnostavalla tavalla kuljetettu mukana teoissa kilvoittelua armoa ja Kristuksen työtä unohtamatta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sami Paajanen sanoo:

    Marko, ” Mielenkiintoista sikäli, että vanhurskauttaminen on kuitenkin Paavalin teologian keskeisiä käsitteitä kun taas theosis (jumaloituminen) taitaa olla mainittuna vain yhdessä kohdassa… Pari kommenttia lonkalta heitettynä.”

    Vanhurskauttaminen on Raamatun keskeisiä termejä, eri merkityksissä. Mielestäni kirkko itse luo sanansonsa mitä se käyttää ja painottaa. Näin on monissa kirkollisissa termeissä, esim kristologiassa. Kirkko määrittelee tulkinnan, ei Raamattu. Kirkko on aina kirkolliskokousten kirkko. Toinen näkökulma voisi olla, että jumalallistuminen sisältää tämän vanhurskauttamisen, saattaa olla niin, että haluttiin ottaa uusi termistö käyttöön, ja samalla kätkeä Jumalan valtakunnan salaisuudet, vain vihkiytyneet pääsivät tähän käsiksi?

    Antonio Palearion kirjan Kristuksen lunastustyöstä on minulle tuntematon. Mitä näkökulmaa kirjoittaja edustaa.

    ” Raamatun ulkopuolisen tradition käyttö kaventaa Kristuksen kunniaa” Oikea traditio ei ikinä tuota tälläistä. Ortodokseille ei ole olemassa Raamatun ulkopuolista traditiota, on vai traditio. Tässä näkökulmassasi määritellään traditio luterilaisesta ajattelusta käsin.

    ” Hyviä tekoja ei tietenkään sinänsä luterilaisuudessa hylätä” Tämä on tosi ongelmallinen asia luterilaisessa teologiassa. Hyvin kompleksinen. Seppo Teinonen sanoi joskus, että luterilaisuus ymmärretään väärin jos väitetään sen hylänneen teot. En usko ihan tuota. Linja menee kuitenkin siten, että vanhurskaus ja teot erotetaan, tätä ei tee Raamattu missään, ainoastaan kuin torjuessaan lain väärän käyttötarkoituksen ja vastustaessaan juutalaisten pelastuskäsitystä.

    ” Raamattu – tunnustuskirjat – Sidottu ratkaisuvalta – Pieperin dogmatiikka -jatkumo on vankka, mutta ei suinkaan koko totuus luterilaisesta opista.” Tämän uskon, mutta kuka suomalainen teologi on esittänyt jotakin tulkintaa predestinaatiosta, kuten Pieper? Tai luterilainen maailmanliitto, mistä löytyy ne dokumentit. Jos niitä ei löydy on turha arvotella. Mikä on se totuus luterilaisesta opista?

    Kiitos keskustelusta, voit vielä vastata loppukommenttina, mitä ajatuksia tämä herätti, luen sen mutta en enään vastaa. Nähdään taas.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Marko Sjöblom sanoo:

      Sami, muutama huomio. Palearion kirja on viimeksi julkaistu Raamattuopiston toimesta. Hän edusti roomalaiskatolisen kirkon evankelista siipeä ja kuoli sen vuoksi marttyyrinä. Kirja löytyi uudestaan 1800-luvulla ja se oli mm. SLEY:n suomentamana ahkerassa levityksessä. Kyselenkin, missä vaiheessa ja miksi evankelisen liikkeen vanhat klassikot ja niiden monipuolinen teologia ovat tulleet näin tuntemattomaksi? Prätorius, Paleario, Lutherin hengelliset kirjat (ei vain Sidottu Ratkaisuvalta ja Galatalaiskirjeen selitys).

      Ekumeenisten kirkolliskokousten ja Raamatun välillä ei tarvitse, mutta voi, olla ristiriitaa. Luterilaisuus on tehnyt eron niiden oppia koskevien linjausten ja papiston elämää koskevien ohjeiden välillä. Ortodoksiteologit myöntävät käsittääkseni, että monet tällaiset kanoniset säännöt ovat täysin vanhentuneita. Eikö tästä seuraa, että traditio ja kirkolliskokoukset kuitenkin ovat lähtökohtaisesti Raamatulle alisteisia?

      Kommenttini jatkumosta on rautalankaversio omien opiskeluvuosieni evankelisesta teologiasta. Sen perilliset löytyvät Concordia-lehdestä ja Lähetyshiippakunnasta. Joissa on paljon hyvää.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari Paukkunen sanoo:

      Sjöblom, ”Ortodoksiteologit myöntävät käsittääkseni, että monet tällaiset kanoniset säännöt ovat täysin vanhentuneita. Eikö tästä seuraa, että traditio ja kirkolliskokoukset kuitenkin ovat lähtökohtaisesti Raamatulle alisteisia?”

      Hyvä kysymys?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Riitta Sistonen sanoo:

    Sami: ”Kristitty Ihminen tekee sen minkä voi, ja mitä me emme voi sen tekee Jumala.” Onko Raamatussa jokin kohta, missä näin sanotaan? Hyvin erikoinen ajatus. Mielestäni Paavalin mukaan Kristuksen teko on täydellinen ja se riitti sovittamaan koko maailman synnit. Ei tarvitse mitään tehdä, ansaitakseen armon. Jumala on siis jo tehnyt kaiken valmiiksi ja tähän saamme luottaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Marko Sjöblom sanoo:

      Riitta, kyselen aivan samaa. Vastaus lienee käsitteen ”armo” ymmärtämisessä. Kaikki kristityt ovat olleet yksimielisiä siitä, että Jumalan armo tulee aina ensin ja edeltää kaikkea ihmisen työtä. Tässä ajatellaan kai niin, että Jumalan armo saa ihmisen liikkeelle ja myötävaikuttaa pelastuksen prosessissa yhteistyössä ihmisen tahdon kanssa. Armoa on tällöin se, että liike ja sen suunta kohti Jumalaa ovat tärkeitä, mutta myös se, että ihmisillä on alun perinkin eri lähtökohtia, ja Jumala ottaa meidät hoitoonsa. Hänhän ei ole kaukana kenestäkään meistä Apt 17 mukaan. Tämä ajattelu on vaikeasti jäsennettävissä läntisen teologian käsitteillä. Luin jokin vuosi sitten ortodoksien dogmatiikan. Totesin, että oikeastaan vain erityisen Raamattua koskevan johdantokappaleen puuttuminen sekä pari muuta, sinänsä toki tärkeää kohtaa erottivat sen meistä. Yleisilme oli valoisa, rakentava ja positiivisia pohdintoja synnyttävä.

      Voisiko joku ortodoksi kommentoida tätä ketjua, että emme esitä väärintulkintoja ja virheellisyyksiä?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Sami Paajanen sanoo:

      Riitta puhut nyt eri asiasta, kuin mistä oli puhe.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kosti Vasumäki sanoo:

      En kyllä ymmärrä, miten Jumala voi vanhurskauttaa jumalattoman muuten kuin armosta. Ongelman muodostaa mielestäni tällöin se, olemmeko tosiasiallisesti kaikki poikenneet pois ja kelvottomiksi käyneet, kuten Paavali kuvaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari Paukkunen sanoo:

      Muissa uskonnoissa jumalat vaativat tekoja.

      Kristinuskon käsittämätön ”hulluus” on se, että Jumala itse pelastaa ihmisen armosta. Tämä on Biblian mukaan ”tyhmä saarna ” . ”Jumalan viisaudessa ei maailma tuntenut Jumalaa viisauden kautta, niin kelpasi Jumalalle tyhmän saarnan kautta niitä vapahtaa, jotka sen uskovat.” (Biblia, vanha käännös.) P. Paavalin 1 Epistola Korintilaisille 1:21

      Tätä ilmoitusta Jumalan armosta ei maailma ota vastaan. Uskovat taitavat ottaa, mutta sangen hitaasti ja työläästi?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari Paukkunen sanoo:

      ”1:29 Ettei hänen edessänsä yksikään liha kerskaisi. 1:30 Mutta te olette hänestä Kristuksessa Jesuksessa, joka meille on Jumalalta tehty viisaudeksi, ja vanhurskaudeksi, ja pyhitykseksi ja lunastukseksi: >> Jakeen lisätiedot 1:31 Että niinkuin kirjoitettu on: joka itsiänsä kerskaa, hän kerskatkaan itsiänsä Herrassa.” I Kor. 1 Biblia 1776 käännös

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Sami Paajanen sanoo:

      ”Kosti Vasumäki30.07.2021 07:47 En kyllä ymmärrä, miten Jumala voi vanhurskauttaa jumalattoman muuten kuin armosta. Ongelman muodostaa mielestäni tällöin se, olemmeko tosiasiallisesti kaikki poikenneet pois ja kelvottomiksi käyneet, kuten Paavali kuvaa.”

      Ihminen pelastuu armosta, en tiedä kristillistä kirkkoa joka opettaisi muuta. Kosti tulkintasi ”poikenneet pois ja kelvottomiksi käyneet” ymmärretään ortodoksisuudessa vähän eri tavalla kuin luterilaisuudessa. Luterilaisuudessa se tarkoitaa periturmelusta ja perisyntiä, tahdon vapauden menetystä, ordotoksisuudessa aivan toisia asioita.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Sami Paajanen sanoo:

    ”Marko Sjöblom29.07.2021 21:05

    Ekumeenisten kirkolliskokousten ja Raamatun välillä ei tarvitse, mutta voi, olla ristiriitaa. Luterilaisuus on tehnyt eron niiden oppia koskevien linjausten ja papiston elämää koskevien ohjeiden välillä. Ortodoksiteologit myöntävät käsittääkseni, että monet tällaiset kanoniset säännöt ovat täysin vanhentuneita. Eikö tästä seuraa, että traditio ja kirkolliskokoukset kuitenkin ovat lähtökohtaisesti Raamatulle alisteisia?”

    Voi olla ristiriita, mikä olisi tästä ristiriidasta esimerkkinä? Mikä känonisista säännöistä on kumottu, tästäkin olisi hyvä saada esimerkkejä.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Riitta Sistonen sanoo:

      Sami, kirjoitat että kirkko määrittelee tulkinnan, ei Raamattu. Toisaalta kirjoitat myös että ortodokseilla ei ole olemassa Raamatun ulkopuolista traditiota. Mitä tämä tarkoittaa? Onko kirkko määritellyt tulkinnan ilman Raamattua ja siitä on tullut traditio? En ymmärrä tätä?

      Ilmoita asiaton kommentti