” Arkkipiispa sanoi, ettei meitä ole kutsuttu julistamaan ”kristillisiä arvoja” tai niihin perustuvia mielipiteitä ”….
Kristilliset arvot kuitenkin pitävät yllä evankeliumin toimintamahdollisuuksia ja myös sen julistamisen mahdollisuutta. Joten juuri mielipiteet arvoista ovat varmaankin kirkolliskokousedustajille keskeisen tärkeitä. Evankeliumi ei kykene toimimaan siellä missä kristillisille arvoja ei pidetä arvossa. Siksi arvojen esillä pitäminen on aivan yhtä tärkeää, kuin evankeliumin julistaminen. Monet hyökkäykset evankeliumia vastaan tapahtuvat juuri kristillisten arvojen vastustamisen kautta.
Sitä mukaa kun arvoja mitätöidään, niin sitä mukaa evankeliumi mitätöityy.
Evankeliumi toimii lupaamallaan tavalla vain tietyin edellytyksin. Jos nämä edellytykset kristillisten arvojen mitätöimisellä poistetaan, niin katoaa myös evankeliumilta mahdollisuus tuottaa sitä mitä se lupaa. Raamattu on ainoa lähde, josta voimme kristilliset arvot ammentaa. Muita arvoja ei voi asettaa näiden arvojen edelle.
Arkkipiispan toive kirkolliskokoukselle varmaankin oli se että edustajat pitäisivät kiinni Raamatullisista kristillisistä arvoistaan jotta keskustelut sujuisivat hyvässä hengessä.
Hänen tavoitteenaan ei kai ollut se, että he olisivat julistamassa toisilleen vain evankeliumia.
Kristillisen maailman arvoja voi nähdä nykyisin islamissa, se on kuin meidän eilinen.
Mutta sielläkin tuntuu olevan jo kapinaa, osa nuorista haluaa tanssia ja laulaa, olla iloisia ja tavata tyttöjä ja poikia, olla normaaleja nuoria ilman kyttäystä, valvontaa ja rangaistuksia.
Nythän pappi voi mennä vaikka ’Tanssii Tähtien kanssa’ ohjelmaan, kuten Kari Kanala, muutama vuosikymmen taaksepäin, se olisi ollut katastrofi ja olen ihan varma, että osa uskovaisista paheksuu tätäkin.
”…osa nuorista haluaa tanssia ja laulaa,”
Mitä ihmeen ei-kristillistä tanssimisessa ja laulamisessa on? Raamatussa karkeloidaan myös eroottisesti se hyväksyen varsin usein…
Kristilliset arvot kunniaan Suomessa!!!
Jorma Hentilä08.08.2021 19:10 (Muokkaa)
”Näen niin, että kristilliset arvot nousevat evankeliumeista (kuten Marko Sjöblomkin aikaisemmin totesi) ja saavat merkityksensä kristityn elämässä, ovat osa kristityn identiteettiä. Rehellisyys, oikeudenmukaisuus, epäitsekkyys, ahkeruus, kyky asettua toisen asemaan, uskollisuus – tällaisia arvoja tapaamme liittää kristillisyyteen. Mutta emme voi omia niitä vain itsellemme, sillä ne ovat yleisinhimillisiä ja nousevat erilaisista katsomuksellisista taustoista.”
Pyrin tässä keskustelussa teidän avullanne löytämään ne arvot, joita ilman kristitty ei voi elää.
Arvot, jotka nousevat suoraan siitä siitä ilosanomasta, että Vapahtaja on sovittanut meidät Jumalan kanssa täydellisesti. Vaikka yhä näemme itsemme suurina syntisinä, niin silti olemme Jumalan silmissä täysin puhtaita ja ilman syntiä. Olemme siis täysin taivaskelpoisia ja sinne matkalla. Silti jatkuvasti huomaamme itsessämme suuria puutteita, mutta se ei tätä uskoa horjuta. Siinä on se sielun ankkuri, joka on ankkuroitunut Jumalan lupaukseen. Lupaukseen siitä, että joka tämän uskoo , se pelastuu.
Usko vaikuttaa arvojen muutoksen.
Uskova ei enää noudata lakia sen tähden, että pelkäisi rangaistusta, tai haluaisi saada pisteitä.
Hän noudattaa lakia vain siksi, että tahtoo kaikesta sydämestään niin tehdä.
Hän on saanut kohdata Jumalan rakkauden ja se muutti hänen arvonsa. Sillä nyt lain tarkka noudattaminen on hänelle tosi merkittävä arvo.
Tämä arvo on on yksi niistä, joita olen yrittänyt löytää. Kiitos avusta.
Uskostaan luopunut luopuu juuri tuosta arvosta. Hän ei enää lainkaan välitä noudattaa Jumalan tahtoa. Maallisten lakien noudattamisessa hän voi olla tarkka, mutta ei enää Jumalan tahdosta.
Toinen uskosta nouseva arvo on Jumalan johdatuksen etsiminen ja kysely. Jumala on luvannut johdattaa omiaan ja niinpä kristityn suuri arvo on pyrkiä löytämään johdatus ja pysymään siinä.
Tietoisuus siitä, että on mukana jossain, jonka Jumala on juuri minua varten valmistanut antaa elämälle valtavan merkityksen. Riippumatta täysin siitä, miten vähäpätöisiä nuo tehtävät on ihmisten mielessä.
Puhtaan omantunnon säilyttäminen on näitä evankeliumista nousevia arvoja myös. Vapahtaja kun on armollaan puhdistanut sydämen, niin uskova taistelee, jottei se uudelleen likaantuisi.
Tämä taistelu on kristityn suuri arvo. Hän kyllä hyvin tietää, ettei omin voimin voi taistelua voittaa, mutta hänen uskonsa vakuuttaa kuitenkin sitä, että Herra on sen taistelun jo voittanut hänen puolestaan.
Niinpä syntien anteeksisaamisen sana on uskovan kristityn arvokkain arvo. Sitä sanaa hän jatkuvasti kaipaa. Tätä ruokaa Vapahtajamme kehotti kolme kertaa Pietaria jakamaan lampailleen heidän ollessaan nuotion ääressä Galilean järven rannalla. Tämä on arvo, joka nousee suoraan evankeliumista. Se on arvo jota ilman ei voi tulla uskovaksi, eikä sellaisena pysyä.
Käytät Pekka minusta sanaa ’arvo’ tavalla jota ns. yleinen kieliperhe ei tunne. Arvo ei esim. ole suora synonymi sanalle ’tärkeä’ tai ’merkittävä’.
Kiitos kommentistasi, Pekka Veli Pesonen. Ongelmana tämän ketjun keskustelussa näyttää olevan, miten meistä kukin ymmärtää käsitteen arvo. Yritys määritellä käsite arvo vaatisi kuitenkin oman bloginsa.
> Pyrin tässä keskustelussa teidän avullanne löytämään ne arvot, joita ilman kristitty ei voi elää.
Ongelma taitaa nyt olla se, että tässä ketjussa on toista sataa viestiä, mutta ei oikeastaan yritystä mainita nimeltä yhtään ainoata arvoa.
Me vain toistamme termiä ”kristilliset arvot”.
Minulta meni aikaa, kun yritin selvittää sitä, että missä kohdin olen käyttänyt Seppo Heinolasta nimeä Arvo. No siitä ei kuitenkaan ollut kyse. Vaan ilmeisesti siitä, että ne luettelemani arvot voidaan käsittää arvokkaina ja merkittävinä asioina ja samalla asioina, jotka pitävät koko paketin koossa. Joten kiitos Seppo tuosta huomiostasi. Arvoilla, joita toin esiin on siis kaksi erilaista merkitystä yhtä aikaa.
He, ’minusta’ on tuossa asiayhteydessä tietenkin sama kuin ’minun mielestäni’.
Maailmaa vihaavat arvot ja niiden kannattajat
Jos vihaa maailmaa, kannattaa perustaa luostariyhteisö, sinne voi sitten vetäytyä kaikki maailmaan kyllästyneet, naisvihamieliset ja lapsiepäystävälliset herrahenkilöt änkeröimään keskenään ja pyhittymään ikuista elämää varten. Ei täällä ole pakko olla.
Mielellään kuitenkin ilman yhteiskunnallisia tukia, koska me halutaan pitää hauskaa täällä maailmassa niillä rahoilla. Rakennetaan puutarhoja ja kauniita taloja, suihkulähteitä ja kukkaketoja, valmistetaan hyviä kakkuja ja ruokia ja tanssitaan nurmikolla paljain jaloin , uidaan ja polskitaa ja lauletaan kuorossa laarilaata jos laulattaa ja juostaan hiukset hulmuten metsäpoluilla ja kyläteillä.
Ilo on suurin hyvä ja kärsimys on suurin paha, ja myrtyneestä maidosta tulee vatsakramppeja.
Luther näyttää kehottavan kristittyjä ahkerasti käyttämään pyhää Raamattua, koska se on heidän oma kirjansa sanoen ”synniksi ja häpeäksi sitä, että emme tunne omaa kirjaamme emmekä Jumalan puhetta ja sanoja.” Edelleen hän kehottaa olemaan meitä ”Raamatun lujia tunnustajia” ja jos se sanoo jotakin synniksi niin älkäämme salliko kenenkään ihmisten sanojen itseämme taivuttaa.
Mikäli haluamme kuulla Jumalan sanan, niin se on ilmaistu pyhässä Raamatussa. Tähän voi vielä lisätä sen, kun Pyhä Henki ei ole mikään skeptikko, niin Hän on osannut esittää asiansa varmasti tarvitsematta lisätä Raamattuun mitään ihmisten keksintöjä, jonka takia evlut.kirkon identiteetti näyttää nykyään olevan vaikeuksissa.
”Kun Pyhä Henki ei ole mikään skeptikko, niin Hän on osannut esittää asiansa varmasti tarvitsematta lisätä Raamattuun mitään ihmisten keksintöjä.” Hän on kuitenkin ’esittänyt asiansa’ Raamatun eri kirjoittajille tavalla, joka heillä on ollut edellytykset ymmärtää. Niinpä Raamattu heijastelee antiikin vanhentuneita käsityksiä maailmasta ja ihmisestä. Jumalan sana on ilmaistu Raamatussa, mutta se ei ole Jumalan sanelema.
Aivan, ei ole Raamattu kuten koraani, joka tipahti taivaasta Muhammedin päähän. Pyhä Henki on Herra Jumala, joka näyttää todeksi paitsi meidän syntimme myös armon Kristuksessa, kuten Jeesus itse toteaa (Joh16):
”Ja kun hän tulee, niin hän näyttää maailmalle todeksi synnin ja vanhurskauden ja tuomion: synnin, koska he eivät usko minuun; vanhurskauden, koska minä menen Isän tykö, ettekä te enää minua näe; ja tuomion, koska tämän maailman ruhtinas on tuomittu.”
Vaikka elämämme on erilaista kuin antiikin aikana, niin se mitä Pyhä Henki näyttää todeksi, joka on ollut sama antiikin aikana tai sitä ennen tai meidän aikanamme on synti, jota Raamatussa ei ymmärretä monella tavalla, vaan yhdellä tavalla ja erittäin yksinkertaisella tavalla. Tämän ymmärtämiseen ei tarvita muuta kuin kuulevat korvat, eikä tukkia niitä Pyhän Hengen työltä. Toisaalta sitten on armo Kristuksessa, jolla Pyhä Henki lohduttaa meitä sen jälkeen, kun hän on ensin näyttänyt todeksi meidän syntimme.
Etsin hakukoneella Raamatun kohtaa, jossa esiintyvät sanat: ’synti on’. Yksi kohdista on Roomalaiskirjeen 7. luvussa, jossa sanotaan, että ilman lakia synti on kuollut. Kohta onkin pohtimisen arvoinen: ”Mitä meidän on siis sanottava? Onko laki syntiä? Ei toki. Mutta vasta lain vaikutuksesta tulin tuntemaan synnin. Himo olisi ollut minulle tuntematon asia, ellei laki olisi sanonut: ’Älä himoitse.’ Saatuaan lain käskystä aiheen synti herätti minussa kaikenlaisia himoja. Ilman lakia synti on kuollut. Minä elin ensin ilman lakia, mutta kun lain käsky tuli, synti heräsi eloon ja minä kuolin. Näin käsky, jonka oli määrä antaa elämä, tuottikin minulle kuoleman. Saatuaan lain käskystä aiheen synti käskyn avulla petti ja surmasi minut.”
”Ilman lakia synti on kuollut”
Näin asia tietenkin on. Ilman lakia synti nukkuu ihmisessä ”prinsessa Ruususen” unta. Sitten tulee laki ja sanoo; herätys ja himo herää, kuten Paavalissa. Näin käskysana osoitti hänelle synnin, vaan ei tehnyt häntä eläväksi osoittaen hänet sensijaan lainrikkojaksi. Näin hyvä tuotti hänelle kuoleman.
Kuoleman tanssi (danse macabre) ja tämä aika, jonka motto näyttää olevan: ”Mikään ei voi estää minua juhlimasta.” Kun lakia ei tunneta, ei myöskään synti ole herännyt. Kun Poikaa ei tunneta eikä häneen uskota, niin myös synti pysyy.
”Näin käskysana osoitti hänelle synnin.” Luepa tarkemmin: ”Saatuaan lain käskystä aiheen synti herätti minussa kaikenlaisia himoja.”
Aivan, eihän tuossa ole mitään epäselvyyttä, kun edellisessä jakeessa todetaan: ”Älä himoitse!” Kun synti otti käskysanasta aiheen, herätti se Paavalissa kaikkinaisia himoja, sillä ilman lakia synti on kuollut. ” Näinollen synti nukkuu kuin ”porsas” ilman lakia.
Laki sanoo: Velhonaisen älä anna elää!
On siis synti olla tappamatta velhonaista?
Että tämmöistä logiikan riemujuhlaa palstalla vietetään….
”Näinollen synti nukkuu kuin ”porsas” ilman lakia.” Prinsessa Ruususesta tulikin porsas, simsalabim! En näe Paavalin kirjoittavan nukkuvasta vaan elottomasta synnistä, miksipä ei olemattomasta. ”Kun lain käsky tuli, synti heräsi eloon ja minä kuolin.”
Ei Paavalin synti sentään aivan eloton eikä olematon ollut, kun hän hyväksyi Stefanuksen surmaamisen ja lähti senjälkeen Damaskokseen vainoamaan kristittyjä. Hänhän luuli tekevänsä siinä aivan oikein. Hänen synnilleen tuli kuitenkin äkkinäinen loppu, kuten tiedät. Vainoojasta tuli vainottu. Kun lain käsky saarnattiin taivaasta, synti heräsi eloon ja Paavali sai tuta lain voiman, tuli sokeaksi ja teki parannusta 3 päivää syömättä ja rukoili.
Jos ei ole lakia niin mikään ei silloin ole laitonta eli Jumalan laista puhuttaessa syntiä. Paavali vain tapansa mukaan sanoo asian melko monimutkaisesti.
Veli Pekka Pesonen
Sinulla ei ole oikein muuta sanomaa kuin, että ’synnit on sovitettu’ . No hyvä on,
mutta kannattaako tuhlata niin paljon sanoja, kun sen voi tiivistää kolmeen sanaan.
Ja itseasiassa nuo kolme sanaa eivät ole mitenkään uutta, vaan toistoa, ja ainakaan minä en ole keksinyt vielä, että mitä minä teen tuolla tiedolla.
Jos minä en tee syntiä, en minä tarvitse sovitustakaan, ja jos teen syntiä, enkä pidä siitä, niin silloin minä vain luovun, ihan omin voimin sen tekemisestä. Tämän pitäisi olla hyvin selväjärkistä ja yksinkertaista.
Jos taas ne, jotka tekevät syntiä, ja pitävät siitä on sovitettu, niin miksi te sitten puhutte parannuksen teosta.
Tarja, nimeni on Pekka Veli. Se on vähän hankala nimi, kun monen mielessä nimien järjestys vaihtuu.
Pesonen
Kiitos korjauksesta, yritä taas muistaa, harmi kun täällä ei pääse korjaamaan virheitään.
terv. Viiru
Kiitos hyvän mielen tuomisesta! Viiru ja Pesonen ovat suosikkejani.
Mitä tulee mieleen niistä mielipiteistä, jotka ovat seurausta arvoista?
Kirkon kriisin olemus tulee esiin tässä kysymyksessä : Vaikeuttaako vaaditut uudistukset evankeliumin toimintamahdollisuuksia.
Jos näin käy, niin on selvää, että kirkko joutuu samalla luopumaan joistakin luovuttamattomista perusarvoistaan ja seisoo sen jälkeen vain huterilla savijaloilla.
Tämä vaikeus meillä kai onkin: erottaa ’luovuttamattomat perusarvot’ niistä ’huterista savijaloista’. Eikö Herramme käynyt tätä keskustelua aikoinaan fariseustenkin kanssa? Paavalin näkemys on selkeä: ”Jumalalta saamani armon mukaan olen taitavan rakentajan tavoin laskenut perustuksen, jolle joku toinen rakentaa. Mutta kukin katsokoon, miten rakentaa. Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea. Rakennetaanpa tälle perustukselle kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista, aikanaan tulee ilmi, mitä kukin on saanut aikaan.”
Kristityn elämän suurin taistelu käydään tuossa synti-kysymyksessä. Monet sanovat, etteivät ole tehnyt mitään syntiä. Siinä merkityksessä he voivat kristittyinä kokea olevamme synnittömiä. Silloin kykenemme toimimaan jokseenkin oikein, eikä omassatunnossa ole mitään painolastia. Hyvä kristitty voi aivan oikein kokea, ettei hän ole vuosiin tehnyt mitään syntiä, eikä hänellä ole mitään synnintuntoa. Sitten kun hän kuulee julistusta perus-arvosta, eli Vapahtajamme sovitustyöstä Golgatalla, hän alkaa haukottelemaan ja pohtimaan, ”eikö tuolla julistajalla ole mitään uutta kerrottavaa. Aina vain tuota samaa vanhaa jankuttaa. Johan nuo asiat lapsikin tietää”.
Jotkut oikein pyhät kristityt sanovat jopa, että ”kyllähän se sovitus on tärkeä, mutta nyt Hän on noussut jo kuolleista ja meidänkin tulee elää siinä uudessa voittoisassa kristillisyydessä. Eikä meidän pidä jäädä siihen ristin juurelle”.
Huonot kristityt pelkäävät jatkuvasti sitä, että heidän oma paha sydämensä huiputtaa heitä ja he menettävät yhteytensä Hyvään Paimeneensa. Heilläkään ei ole mitään painolastia omalla tunnollaan, mutta silti he tietävät ja kokevat olevansa syntisiä ja siksi jatkuvasti suuressa vaarassa. Sen tähden he oikein aina janoavat kuulla evankeliumin sanomaa, jossa vakuutetaan uudelleen se, että Jumala antaa synnit anteeksi Jeesuksen tähden. Heille Kristus ja sovitus ei ole jotain ummehtunutta ja vanhaa tuttua, vaan aina uusi, kirkas voiman lähde. Autuas se joka tämän lähteen reunalle pääsee juomaan.
Puhut, Pekka, ihan asiaa, mutta jokin minua vain aina vaivaa tässä kuviossa. Ehkä juuri se, että jotenkin ajatellaan kuvion menevän kaikilla ihmisillä samalla tavalla, eli yleistetään. Itse en osaa sopeutua tuohon kuvioon, vaikka uskon sekä syntisyyden että armon. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että miksi joka päivä pitäisi tuntea syntisyytensä ja syyllisyytensä ja kerjätä armoa. Kristus on meidät 2000 vuotta sitten sovittanut. Usko ja luottamus Häneen on juuri sitä, että ”se on täytetty”. Ei sitä tarvitse joka päivä uudestaan ”täyttää”.
Luottamus on aika kehno mielestäni, jos se pitää joka päivä uudelleen vahvistaa jollakin tavalla.
Kyse ei silti ole mistään ”voittoisasta” elämästä eikä ”hyvästä” kristittyydestä, se jääköön menestysteologiaan uskoville, vaan turvallisesta luottamuksesta ilman omia ”kerjäämisiä”.
Ymmärrätkö mitä tarkoitan? Nämä tietyt pietismiin ja herätysliikkeisiin kuuluvat kuviot voitaisiin nähdä jotenkin uudella tavalla, kuitenkaan mitään sinänsä muuttamatta. Perusasiat pysyvät. Se on mahdollista.
En minäkään käsitä miksi pitäisi kerjätä armoa. Mehän tunnistaudumme syntisiksi juuri siksi, että tiedämme olevamme jo armahdetut. Tunnustamme syntimme ja syyllisyytemme siksi, että tiedämme saavamme sen kaiken anteeksi. Vain se joka pelkää Jumalaa ja Hänen rangaistustaan yrittää salata syntisyytensä. Me uskovat emme Jumalaa tottele rangaistuksen pelossa, vaan siksi, että rakastamme Jumalaa ja hänen tahtoaan. No tulikohan tuossa vähän liikaa sanottua, kun uskova rakastaa myös omaa syntiään. Se rakkaus on kuitenkin uskovan suurin murhe.