Kuuntelin juuri Kari Latvuksen, Anni Pesosen ja Ville Mäkipellon todistukset Kotimaa-lehden nettisivustolla (kotimaa.fi 5.11.2025) siitä, kuinka nuoruuden yksinkertainen lapsenusko viimeistään teologisessa tiedekunnassa muuttui klassisen määritelmän mukaan epäuskoksi suhteessa ei vain tiettyihin opinkohtiin vaan jopa persoonallisen Jumalan olemassaoloon, joka joskus tuli ihmiseksi ja asui keskellämme, kuten kaikki papit jouluna taas kirkkojen täysille yleisöille julistavat.
Kuulemassani artikkelissa ei ollut enää kyse todellakaan niistä eroista, joiden perusteella idän ja lännen kirkot tuhat vuotta sitten lähtivät omille teilleen tai siitä, pitäisikö ihminen kastaa mahdollisimman pian syntymän jälkeen vai aikuisena, puhumattakaan nykypäivän kontekstissa niistä hienosyisistä eroista, jotka pitävät luterilaisia herätysliikkeitä erossa toisistaan nimenomaan teologisin perustein. Käytännössä Raamatusta evästä uuteen päiväänsä ammentavat ihmiset vierailevat varsin vapaasti naapurijärjestössä ja tämän kehitys vain vahvistuu.
Jutussa esitellään kolme teologian tohtoria, ikään kuin tohtorius eli pitkälle edennyt lukeneisuus siitä, mitä jotkut historian saatossa ovat sanoneet käsitteestä ”jumala” tai ”kirkko” olisi tehnyt juuri toimituksen valinnat erityisen huomioon otettaviksi arvioimaan kansan syvien rivien uskoa Jumalaan tai kristittyjen yhteisiin uskontunnistuksiin kristillisen kirkon historiassa.
XXX
Minun mielestäni Kotimaa edustaisi Journalistin ohjeiden mukaista journalismia kirkollisessa kontekstissa, jos tämän kaltaisissa jutuissa esiintyisi rinta rinnan tohtoreita, joista osa todistaisi uskonsa menetyksestä tai sen sisällön radikaalista muutoksesta opintojensa aikana sekä niin ikään korkeimman oppiarvon suorittaneita, jotka vapaan kansalaistoiminnan parhaimpien perinteiden mukaan todistaisivat uskonsa säilyttämisestä ja jopa vahvistumisesta tiedekunnassaan. Samalla on syytä muistaa, että Suomessa teologiaa voi opiskella Helsingin yliopiston lisäksi kahdessa muussakin yliopistossa. Millaisia teologeja ja tohtoreita niistä valmistuu?
Tasapuolinen juttu todistaisi samalla rintamalinjajaosta, jonka jokainen ajatteleva ihminen on tiedostanut vähintään kuluneet 40-50 vuotta. Se pätee niin pappeihin kuin muihinkin työntekijöihin ev.-lut. kirkossamme. Kyse on uskosta ilmoituksen eli Raamatun tekstien jumalalliseen alkuperään sekä epäuskoon, joka ilmenee mitä moninaisimpien uskonnonfilosofisten tulkintojen kaavuissa.
Ratkaisut siitä, kuka on oikeassa, pitäisi teologisissakin erimielisyyksissä jättää yhä koulutetummalle lukijakunnalle, eikä niin, että opillisten juttujen tavoitteena on ehkä yhä selväpiirteisemmin kertoa toimituksen mielipide siitä, ketkä ovat jäsenistöään menettävän ev.-lut. kirkon nykysankareita ja toisaalta ”enemmistöä panttivankeinaan pitäviä” ilmeisiä konnia, syyllisiä jäsenkatoon ja sen jatkuessa jossain vaiheessa verotusoikeuden menettämiseen. Tätä tulevaisuuden skenaariota on ilmeisen vaikeata nostaa aidosti pöydälle edelleenkään edes kirkolliskokouksessa.
XXX
Journalistisen rehellisyyden sijaan – toki jäsenmäärän laskun keskeytys eli hyvä tarkoitus mielessä – itsensä poliittistanut kirkko näyttäisi yllyttävän kansanjoukkoja heittämään bussin alle herätysliikeväkensä, eli vaientamaan kirkon alkuperäisintä kansalaistoimintaa edustavat järjestöt. Kirkon virallinen hiljaisuus Päivi Räsästä koskevissa oikeudenkäynnissä on ollut huutava mutta ymmärrettävä mutta ei siitä tässä enempää. Kun toisinajattelijat olisi karkotettu ja paikat siivottu, kansanjoukoille olisi toivon mukaan näin tehty selväksi, että jokainen on lopultakin ihan tervetullut sellaisenaan, vailla menneisyydestä tuttujen oppirakennelmien tuntemista, muotoilemaan uusiksi kirkon oppia… Sen jälkeen kaikki akateemiset, urbaanit ja nuoret lopultakin palaisivat kiihtyvällä vauhdilla kirkon seinien sisälle, kiistelemään siitä, millainen se uudistunut kirkko sitten eri aikoina tulevaisuudessa olisi. Vai kävisikö näin?
Rehellisesti: onko kuuluvasti poliittiseksi entiteetiksi julistautunut kirkko enää kirkko, josta edes ne meistä, jotka ”pelkäävät pimeyttä”, englantilaisen edesmenneen huipputiedemiehen sanoin, voisivat olla kiinnostuneita? Eivätkö poliittiset puolueet jo pyydä sinua ja minua kertomaan, mitä on hyvä elämä, millaista on päivitetty vasemmistolaisuus, kepulaisuus tai oikeistolaisuus? Onko politiikassa enää tilaa kansalaisjärjestöksi itsensä identifioivalle kirkolle?
Jos eräänlainen varjoparlamentarismi vapaan kansalaistoiminnan nimissä on sekä valtion kirkon johdonkin mielestä ok, silloin myös konservatiivisella, eli ennallistavalla kansalaistoiminnalla tulee olla sijansa myös kirkossa. Hedelmistään puu tunnetaan. Mielestäni kirkon tilastoista näkyy, tarkastelin niitä opinnäytteeni yhteydessä muutama vuosi sitten, että vielä vuonna 1980 kansasta 90,1 prosenttia kuului kirkkoon. Tiedämme, että heti sen jälkeen alkoi repivä keskustelu papin viran avaamisesta naisille ponsineen, jolla ei sitä paitsi ollutkaan mitään merkitystä. Korostan nimenomaan sitä mielikuvaa, jonka suuri yleisö sai sisällissotaa omien jäsentensä kesken käyvästä kirkosta. Ja sitten alkoi jäsenmäärän alamäki, jolle ei valitettavasti ole näköpiirissä loppua.
XXX
Minusta kirkon sisälle synnytetty sota sen ikioman ”vasemmiston” eli uudistajien ja ”oikeiston” eli konservatiivien välille ja jossa kirkon johto on saanut sekulaarin median muutosvoimien puolelle, aiheutti perustavan uskottavuuskriisin. Siitä alkoi alamäki, jonka loppua ei näy. Mikään 1980-luvun pappeuskeskustelun jälkeinenkään uudistus ei ole antanut hiljaisia signaaleja siihen suuntaan, että kirkon poliittistaminen olisi vastaus kirkon aseman säilymiseen yhteiskunnan ja yksilön silmissä.
Suuri perusvirhe 2000-luvun molemmin puolin oli uskotella, että kirkossa käymättömät ihmiset olisivat automaattisesti ääriliberaaleja, joille individualistinen, jokaisen itsensä muotoiltavissa oleva kirkko olisi se oikea ja jäsenyyden kannalta varmin ratkaisu. Konservatiivinen muuttumattomuus olisi voinut olla yhtä lailla se oikea tie. Mutta valinta on tehty.
Emilia Karhu kirjoittaa kommentissaan: ”Rehellistä pohdintaa ei tarvitse pelätä eikä Jumalaa pidä yrittää vangita ihmismääritelmin”. Annetaan siis kaikkien kukkien kukkia kirkossamme. Ehkä myös klassisen kristinuskon suuntaan täysin avoin poliittisuus olisikin se tapa, jolla tämän maanpäällinen kirkko säilyttäisi uskottavuutensa ja merkittävän määrän jäseniä. Ken elää, hän näkee.
