Ehdotan, että tämä päivä, 9. toukokuuta, korotetaan Euroopan yhteiseksi vapaapäiväksi. Perustelen teille, miksi.
Ensimmäisestä maailmansodasta on kulunut sata vuotta. Euroopan parlamentti keskusteli kevään viimeisessä täysistunnossaan satavuotismuiston velvoittavuudesta Ukrainan tapahtumien varjossa.
Muistelun lomassa toiset varoittelivat nationalismin vaarasta, mistä taas kiukkuiset nationalistit yltyivät omissa puheenvuoroissaan valittamaan. Sitten edettiin suoraan keskustelemaan Ukrainan tilanteesta. 1914 ja 2014 liippasivat toisiaan pelottavan läheltä.
Parlamentin puhemies Schulz nimitti osuvasti koko ensimmäistä maailmansotaa Euroopan ensimmäiseksi sisällissodaksi. Ensimmäistä seurasi toinen, ja rauhanaikaa on jatkunut 69 vuotta. Tekisi mieli sanoa ”jo”, mutta täytyneekin sanoa ”vasta”. Vähemmän kuin ihmisikä.
Oman sisällissotamme muiston hirveys saa meidät suomalaiset helposti unohtamaan, että muualla Euroopassa kärsittiin aivan toisessa mittaluokassa. Monin paikoin katastrofi kesti yli neljä vuotta.
Miljoonia miehiä uhrattiin muutamien juoksuhaudan pätkien takia. Ennennäkemättömien tykistökeskitysten jälkiä siivotaan yhä Keski-Euroopassa. Sata vuotta sitten kaatuneita löydetään etsimättäkin.
Pelkästään Loncinin linnake Itä-Belgiassa on yhä 500 sotilaan hauta – heitä ei ole edes yritetty saada esiin tuhansien betonitonnien alta. Ne sortuivat heidän päälleen Marian kuolonuneen nukkumisen pyhäpäivänä, elokuussa 1914.
Aivan kuten Suomea ei voi ymmärtää tuntematta talvisodan aiheuttamaa traumaa, ei Ranskan ja Saksan tapaisten maiden EU-ajattelua voi ymmärtää, ellei tunne taustoja.
Ensimmäinen sota johti toiseen sotaan ja se lopulta onneksi Euroopan suureen rauhanprojektiin.
Vaikka EU:n jäsenmaat kuinka ahnaasti pitävät kiinni omastaan, perimmältään EU:ssa kyse ei ole rahasta, vaan paljosta muusta ja tärkeämmästä.
Onko niin, että Euroopan yhdentymisprosessin merkittävyys vähenee sitä myötä, kun sodasta, väkivallasta ja sen uhreista tulee yhä nuoremmille sukupolville vain ajanviihdettä ja hupia?
Koetut ja kärsityt sodat katoavat vähitellen kollektiivisesta muististamme, kun emme enää pääse omin korvin kuulemaan sitä, mitä isät ovat meille kertoneet.
Kansallismieliseen pullisteluun taipuvaisten niin Suomessa kuin muuallakin kannattaisi muistaa, mistä tähän on tultu ja mikä hinta tästä kaikesta on maksettu.
Miksi ihmeessä tulisi palata kiukuttelevien kansallisvaltioiden malliin, joka 1900-luvulla niin verisesti epäonnistui? Oma maa, oma napa -ajatuksia eurovaaleissa hehkuttavat ehdokkaat tulee nyt haastaa perustelemaan se meille.
Pyrkimystä parempaan Eurooppaan symboloi jo vuodesta 1985 vietetty Eurooppa-päivä. Päivämäärä viittaa lukemisen arvoiseen julistukseen, jonka Euroopan unionin perustajaisiin kuuluva Robert Schuman antoi vuonna 1950: http://europa.eu/about-eu/basic-information/symbols/europe-day/schuman-declaration/index_fi.htm
Yhdeksänteen toukokuuta osuu myös mm. Venäjällä vietettävä Voiton päivä, toisen maailmansodan päättymispäivä Euroopassa. Päivälleen viisi vuotta ennen Schumanin sanoja.
Molemmissa juhlissa on kyse rauhan paluusta ja vakiinnuttamisesta. Siksi ehdotan, että Eurooppa-päivä korotettaisiin yhteiseksi rauhan ja vapauden juhlapäiväksi! Siis oikeaksi vapaapäiväksi, ei vain laimeaksi liputuspäiväksi. Aloitteita on tehty ennenkin, mutta nyt – Ukrainan kriisin uhatessa Euroopan rauhaa – on oikea hetki toimia.
Suomi, tai joukko maita yhdessä, säätäköön Eurooppa-päivästä vapaapäivän. Päivän, jolloin muistetaan ei sotien synkkyyttä, vaan rauhan paluuta ja uutta toivoa! Ketään ei tule pakottaa mukaan juhlan viettoon, mutta ehkäpä uusia maita pikku hiljaa liittyy aloitteentekijöiden rinnalle.
Jos vapaapäivä sotkee työmarkkinakuvioita, kukin maa rukatkoon juhlakalenteriaan muilta osin oman mielensä mukaan. Se on järjestelykysymys.
Rauha ja toivo paremmasta Euroopasta ansaitsee oman päivänsä. Eurooppa on maailman mitassa vain pieni niemi ja pari saarta, mutta meille se on koti ja vakuutus pahan päivän varalle!
Hyvää Eurooppa-päivää!
Kieltämättä herättää ihmetystä miten vaalejajärjestävä taho ei pyri varjelemaan neutraalisuuttaan. Jos tykkää vain tietystä puolueista, niin sehän on selvää kannanottoa. Miten se on mahdollista? Seurakuntavaalien tiimoilta järjestettävissä Hyvän tekemisen toreissakin on konservatiiviset lähetysjärjestöt jätetty huomioimatta. Sattumaako? Tapahtumalistalla puolestaan näkyvät melkein kaikki puolueet paitsi Kristillisdemokraatit. Ehkä tähän on jokin hyvä syy. Se ei kuitenkaan vaikuta tasapuoliselta ulospäin. Uteliaana jään odottamaan seurakuntavaalien vaalikoneen kysymys- ja vastausvaihtoehtoasettelua. Toivottavasti siinä ei pyritä ohjailemaan äänestämistä suuntaan tai toiseen, se olisi houkuttelevan helppoa.
KD:n poisjääminen ehkä liittyy siihen, että KD ei ole ainakaan oman seurakuntaelämäni aikana osallistunut seurakunta/kirkkovaaleihin toisin kuin moni muu puolue.
Onneksi seurakuntavaalien hömppämateriaalia ei ole pakko tilata seurakuntiin teikä ottaa sitä käyttöön.
Politiikka pois seurakuntavaaleista!
Masentavaa näin avoin ja röyhkeä epäreiluus.
Mitro Repo :”Yhdeksänteen toukokuuta osuu myös mm. Venäjällä vietettävä Voiton päivä, toisen maailmansodan päättymispäivä Euroopassa.”
Hitlerin kuoleman jälkeen hänen seuraajakseen tullut laivastonkomentaja Karl Dönitz lähetti kenraali Alfred Jodlin neuvottelemaan rauhanehdoista kenraali Dwight Eisenhowerin päämajaan Reimsiin, jossa Jodl allekirjoitti Saksan antautumissopimuksen 7.5.45 klo 2.41 ”ante meridiem”.
Reimsissä sopimuksen allekirjoitti Neuvostoliiton edustajana kenraali Ivan Susloparov. Kun hänellä ei kuitenkaan ollut riittävästi valtuuksia hyväksyä sopimusta, Stalin halusi, että sopimus hyväksytään lopullisesti Berliinissä, jossa saksalaiset allekirjoittivat myöhään illalla 8.5. sopimuksen uudelleen marsalkka Zhukovin läsnä ollessa. Sopimus astui lopullisesti voimaan 8.5. klo 11:01 ”post meridiem” [= 23.01], josta tuli länsiliittoutuneiden Voitto Euroopassa –päivä, mutta kun vuorokausi oli Moskovassa jo vaihtunut, niin heidän Voiton päiväkseen tuli 9.5.
Ainakin Ranskassa vietetään yhäkin myös ensimmäisen maailmansodan päättymisen muistopäivää. Tarinan mukaan unikot puhkesivat kukkaan jokaisen pelloille ja juoksuhautoihin kuolleen sotilaan muistoksi. Sommen muistomerkeille lasketaan yhäkin unikkoseppeleitä. Kanadalaiset joukot olivat ottaneet kukakseen lemmikin, pienen kukan, jonka nimi Vergissmeinnicht, Forget-me-not, periytyy keskiajalla kerrotusta sadusta, jonka mukaan tuo pieni kukka oli pyytänyt Jumalalta, että Jumala ei unohtaisi häntä.
Kuinkahan monta ”vaalikirjoitusta” arvoiselta pappismieheltä mahtaa vielä tulla?
Vanha sananlasku sanoo: Yrittänyttä ei laiteta? Mitä se kenellekkin tarkoittaneekin?