EUANGELIUM BENEDICTUM - katolisuudesta, luterilaisuudesta ja suomalaisuudesta

Tämä on kolmas osa Perussanoman Euangelium Benedictum -kirjaa käsittelevästä artikkelisarjasta. Nyt syyniin pääsevät Reijo Arkkilan ja Raimo Goyarrolan artikkelit. Arkkilan aiheena on Tunnustuksellinen luterilaisuus ja katolisuus, Goyarrola taas tekee Suomen luterilaiselle kirkolle katolisen lääkäripapin kuntotarkastuksen.

Reijo Arkkila ja tunnustuksellinen luterilaisuus

TT Reijo Arkkila esittelee ensin ruotsalaisen tunnustuksellisen luterilaisen piispan Bo Giertzin ajatuksia. Hän viittaa Melanchtonin sanoihin: "Meidän kaikkien on oltava katolilaisia." Tässäkin artikkelissa tulee esiin kiista termin "katolinen kirkko" käytöstä ja merkityksestä: "katolinen kirkko ei ole mitään muuta kuin Kristuksen oikea kirkko, joka oli olemassa paljon ennen paavikirkkoa". "Tämä vanha katolinen kirkko puhdistui ja säilyi maassamme uskonpuhdistuksessa. Siihen kirkkoon me kuulumme yhä tänään." (s. 217)

Vastaukseksi en voi olla siteeraamatta Augustinusta: "Vaikka kaikki harhaoppiset haluavat olla katolilaisia, silti kukaan heistä ei uskaltaisi osoittaa omaa kokoontumispaikkaansa, jos joku kysyisi heiltä, missä katolinen jumalanpalveluspaikka on." (Contra Epistolam quam vocant Fundamenti, iv) Sama taitaa päteä tänäänkin, vaikkemme enää ekumeenisena aikana leimaile toisiamme samalla lailla harhaoppisiksi kuin ennen vanhaan.

Seuraavaksi Arkkila käsittelee Augsburgin tunnustusta ja sen tulkintaa Suomessa. Minua ilahdutti tietenkin viittaus rakkaaseen isoenooni, emerituspiispa Yrjö Sariolaan: "Tärkeä oli Lapuan piispa Yrjö Sariolan kirja Tunnustuksessa pysyen. Sariola toteaa asenteiden 50 vuodessa muuttuneen merkittävästi. Vielä vuonna 1930 CA nähtiin katoliseen kirkkoon rajaa vetävänä. Tänään tilanne on aivan toinen. Nyt painotetaan Augsburgin tunnustuksen kirkkoja yhdistävää luonnetta. Tunnustuksen alkuperäiselle perustarkoitukselle on luonteenomaista katolisuus ja ekumeenisuus. Näin siis Sariola vahvasti korostaa CA:n katolista luonnetta." Sariolan mukaan ekumeenisuus "ei ole ylimääräinen lisä tai uutuus, vaan olennainen osa kirkkomme elämää". (s. 221)

Tietynlaisena "herätyksenä" tunnustuksellisille luterilaisille toimi Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista, jota vastaan amerikkalainen luterilainen teologi Robert Preus luennoi perusteellisesti Suomessa vuonna 1995. Simo Kiviranta, joka oli ollut mukana YJ:n valmistelussa, sanoutui siitä irti ja toimitti Timo Laaton kanssa kirjan Turhentuuko uskonpuhdistus? Arkkilan mainitsemista artikkeleista olen käsitellyt toisella blogillani Matti Väisäsen, Jukka Thurénin ja Timo Laaton artikkeleita ko. kirjasta. 

Arkkila lainaa vielä Pasi Palmulta mielenkiintoisia Luther-sitaatteja: "Me nimittäin uskomme, että paavikunnassa on oikea pyhä Raamattu, oikea kaste, oikea alttarin sakramentti, oikeat syntien anteeksiantamuksen avaimet, oikea saarnavirka, oikea katekismus" ja jopa "oikea kristikunta" - ainoa vain, ettei paavi "pitäydy niihin kristikunnan aarteisiin, jotka hän on perinyt apostoleilta" (s. 226). 

Arkkila tunnustaa kevään merkiksi tunnustuksellisten luterilaisten suhtautumisen paavi Benedictus XVI:n Jeesus-kirjoihin. Jos katolisessa kirkossa on Lutherin luettelon lisäksi nyt myös Kristusta kirkkaasti julistava paavi, olisiko aika tehdä johtopäätöksiä? Arkkilan mukaan tunnustuksellinen luterilaisuus on "katolisuutta sanan oikeassa merkityksessä". "Haluamme liittyä vanhan kirkon opetuksiin." (s. 227) Hienoa - kuuluvathan niihin myös esim. Leo Suuren opetukset?

Raimo Goyarrola ja Suomen ev.lut. kirkon kuntotarkastus

Kokoelmateoksen ainoa katolinen kontribuutio on isä Raimo Goyarrolan, Helsingin hiippakunnan yleisvikaarin, lääketieteen lisensiaatin ja teologian tohtorin artikkeli Suomen ev.lut. kirkosta. Goyarrola tuo hauskasti artikkeliinsa lääketieteellisen struktuurin: diagnoosi, perinnölliset tekjät, fyysinen tarkastelu, röntgentutkimukset, oireet, hoitotoimenpiteet, ennuste. Lisäksi mukana on useita henkilökohtaisia kokemuksia ja tarinoita. Esimerkiksi eräs luterilainen teologi oli sanonut Goyarrolalle, ettei Luther olisi luterilainen, jos eläisi tänään. (s. 139)

Yrittäessään ymmärtää Lutherin sisäistä prosessia Goyarrola viittaa Lutherin okkamilaisuuteen, jonka voluntaristinen tai oikukas Jumala kauhistutti Lutheria. Lohduksi tuli Roomalaiskirjeen uusi tulkinta ja henkilökohtainen varmuus pelastuksesta. Goyarrola kysyy kuitenkin, voiko tämä subjektiivinen varmuus toimia objektiivisena lähtökohtana Kristuksen pelastustyön tulkinnalle (s. 139-140). Nähdäkseni Timo Junkkaala ymmärtää väärin Goyarrolan argumentit kritisoidessaan niitä teoksen johdannossa (s. 15). Goyarrolan viittaus oikukkaaseen Jumalaan ei ole kuvaus kypsän "luterilaisen" Lutherin teologiasta vaan munkki-Lutherin omaksumasta ongelmallisesta Ockhamin teologiasta. Ja vaikka Luther itse tietysti luotti Raamatun lupaukseen eikä omaan tunteeseensa, on hänen raamatuntulkintansa silti subjektiivinen verrattuna katoliseen struktuuriin, jolle objektiivisuuden takeena toimivat traditio ja opetusvirka (s. 155-156).

Goyarrola ankkuroi subjektiivisuus-argumenttinsa myös Lutherin Sidotun ratkaisuvallan käsitykseen turmeltuneesta järjestä, joka ei kykene sanelemaan oikeaa eikä valitsemaan hyvää (s. 140-141). "Näistä lähtökohdista ihminen ei voi olla varma siitä, että hän on saavuttanut totuuden. Ainoa asia, josta hän loppujen lopuksi voi olla varma, on hänen oma varmuutensa" (s. 141). Junkkaala ampuu nähdäkseni jälleen ohi johdantonsa kritiikissä: "Jos armo täydentää luonnon, kuten roomalaiskatoliset opettavat, silloin esimerkiksi Lutherin voimakas kritiikki järkeä kohtaan on mahdoton. Jos taas evankeliumi Jeesuksesta on jotakin, mikä ei ole ihmisen järjelle mahdollista, moni kohta roomalaiskatolisessa teologiassa horjuu." (s. 15) Ovatko nämä vaihtoehdot muka vastakkaisia? Mitä tarkoittaa "ihmisen järjelle mahdollista"? Jos sitä, että ihminen voisi pelkästään järkeilemällä päätyä evankeliumiin, niin katolilaiset ovat täysin samaa mieltä siitä, ettei evankeliumi ole mahdollinen ihmisen järjelle. Se on ilmoitusta.

"Isä Raimo" esittää oman ymmärryksensä vanhurskauttamisopista (s. 141-142) ja siirtyy sitten tarkastelemaan kolmatta solaa, sola Scripturaa. Klassiset kohdat 2. Piet. 1:20 ja 3:16 nostavat kysymyksen raamatuntulkinnasta, johon Goyarrola tietysti esittää vastaukseksi kirkkoa/opetusvirkaa (1. Tim. 3:15, Matt. 16:18, Luuk. 10:16, Irenaeuksen viittaus Rooman kirkkoon: potentior principalitas). "Vaikka vuosisatojen varrella on ollut huonoja piispoja ja paaveja, Jumalan sana on aina kaikunut kirkon opetusvirassa ja liturgiassa." (s. 145) Vatikaani II:n mukaan opetusvirka ei ole Sanan yläpuolella vaan sen palvelija.

Fyysisessä tarkastelussa päästään perinteisistä kiistakysymyksistä henkilökohtaisempiin ajatuksiin. Goyarrola esittää mielenkiintoisia pohdintoja suomalaisuudesta ja luterilaisuudesta: "Suomen kansa rakastaa luontoa [--] Sanonta 'Luojan kiitos' on erittäin merkityksellinen. [--] Mielestäni Lutherin omaksuma pessimistinen antropologia voisi olla ristiriidassa suomalaisuuden kanssa. Miten voin tuntea itseni sisäisesti turmeltuneeksi, kykenemättömäksi järkeilemään ja tavoittelemaan hyvää, jos tunnen itseni osaksi tätä luotua maailmaa - sen merta ja järviä, metsiä ja niittyjä - kaikkea tätä, joka on ihmeellinen osoitus ylivertaisesta hyvyydestä ja kauneudesta?" (s. 146-147)

Röntgentutkimuksissa luodaan katsaus eettisiin ongelmiin, ja oireiksi diagnosoidaan mm. virka- ja avioliittokysymykset. Näissä asioissa Junkkaala myöntää Goyarrolan olevan "valitettavan oikeassa" (s. 15). Hoitotoimenpiteissä Goyarrola kääntää katseensa Jeesukseen, liturgiaan ja traditioon. Jeesus on esimerkki seurattavaksi, myös työnteossa. Opus Dein hengen inspiroimana baskipappi toteaa, että "työ on pyhittymisen tie" (s. 153). Liturgia tekee yliluonnollisen todellisuuden näkyväksi - pelkkä Raamattu ja usko voivat johtaa individualismiin. "Kristinuskon yhteisöllinen luonne tulee erityisesti näkyviin silloin, kun kirkkoperhe viettää eukaristian suurta juhlaa." (s. 155) Uskontunnustukseen kiteytyvä traditio puolestaan on "välttämätön raamatuntulkinnan avain" (s. 156). "Kirkkoisien kirjoitusten uudelleen löytäminen voisi auttaa luterilaista kirkkoa antamaan opilleen niin Raamatulle kuin yhteiselle kristilliselle traditiolle uskollisen tulkinnan." (s. 156)

Ennusteessaan Goyarrola on optimisti, kun kerran Jeesus itse rukoili kristittyjen ykseyttä. Goyarrola viittaa Richard John Neuhausiin, joka katoliseen kirkkoon liittyessään ennusti luterilaisen kirkon jonain päivänä astuvan "askeleen eteenpäin, minkä jälkeen mikään ei enää ole kuin ennen". Goyarrola puolestaan rukoilee luottavaisin mielin, "että tämän askeleen ottaisi Suomen evankelis-luterilainen kirkko" (s. 157).

1 kommentti

  • Outi Väisänen sanoo:

    ”Leo Suuren opetukset” tarkoitatko paavin asemaa patriarkkojen päänä?

    Vaikka en teologi olekaan, on kiinnostavaa lukea näitä luterilaisten ja katolilaisten tulkintoja. Onneksi kirjassa on edes yksi katolinen näkökulma.

    Ilmoita asiaton kommentti