Ettei yksikään hukkuisi…

Pienenä pyhäkoulupoikana ihmettelin kovasti sitä, miksi hukkumista pidettiin jotenkin niin poikkeuksellisena tapana kuolla, että se piti Raamatussakin erikseen mainita.  Olin kuullut ns. Pienoisevankeliumista, jossa sanottiin jotenkin siihen suuntaan, että jos uskoo Jumalaan, niin voisi säästyä kauhealta hukkumiskuolemalta ja sen sijaan saisikin elää aina ja aina ja aina.

Vasta koulun ussantunnilla minulle kirkastui, että hukkuminen tässä yhteydessä merkitseekin hukkaan eli kadoksiin eli Jumalasta eroon joutumista. Rippikoululaisena ihmettelin Joh. 3:16:n käännöksen jossittelevaa luonnetta: Ettei yksikään, joka häneen (siis Jumalaan) uskoo, hukkuisi… Höh. Halusin paremman varmuuden. Sellaisen sainkin, kun pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Uusi testamentti nykysuomeksi (UTN) ilmaisi asian jämptimmin: Niin paljon Jumala rakasti maailmaa, että hän antoi ainoan Poikansa, ettei yksikään joka häneen uskoo, kuole, vaan saa elää ikuisesti.

Hyvä näin.

Kaikesta huolimatta minua on joka kesä kouraissut syvältä lukiessani Suomen hukkumistilastoja. Katoaahan niissäkin noilta äkisti keskeltämme poistuneilta kerta heitolla tulevaisuus ja toivo. Nykyään hukkumisia tapahtuu vuodessa noin sata, mutta esimerkiksi UTN:n lanseerausvuonna 1972 uhrien määrä oli 330.

Pitkään jatkui trendi, jonka mukaan hukkumiskuolemissa alkoholilla oli osuutta asiaan, suoranainen päärooli. Tyypillisiä tapauksia olivat känniset miehet, jotka ilman pelastusliivejä nousivat veneessä seisomaan pissatakseen laidan yli. Sepalus oli auki, kun heidät naarattiin ylös järven pohjasta. Toinen tyypillinen tapaus oli suoraan saunan löylyistä uimaan lähteminen, sairauskohtaus ja nopea pinnan alle vajoaminen. Humala, helle ja huolimattomuus on sellainen paha kolminaisuus, että se tekee Viikatemiehen hommat turhankin helpoiksi.

Tämän vuoden tilastoissa minua on hätkähdyttänyt erityisesti uimataidottomuuttaan hukkuneitten suuri määrä täällä Tuhansien Järvien Maassa.

Suomessa toki tunnetaan sananlasku, jossa epätoivoiseen tilanteeseen joutunut henkilö Tarttuu kuin hukkuva oljenkorteen. Kun on kyse muista kuin vertauskuvallisista tapauksista, niin noita oljenkorsia ei vain useinkaan näytä löytyvän. Haaksirikkoutuneen purjelaivan veden varaan joutunut miehistö toki tarrautuu kaikkiin niihin mäsäksi menneen aluksensa ympärillä pinnalla kelluviin puuosiin, joita käsien ulottuville osuu, mutta luontevin varuste eli pelastusliivit ovat usein unohtuneet veneturmissa.

Sellaiset uimataidottomat, jotka ovat yllättäen joutuneet äkkisyvään veteen vaikkapa suuren ihmisjoukon keskellä uimarannalla, tulevat ilmeisesti niin nopeasti yllätetyiksi, että avunhuudot tai epätoivosta sätkivät käsien liikkeet eivät ehdi tulla kyseeseenkään, kun syvyys jo vie nämä onnettomat mennessään. Kukaan ei tietenkään ole heille kertonut, että ylöspäin pääsee, kun älyää nostaa kätensä ylös. Uimarenkaan läpikin tällaiset ihmiset ovat voineet humpsahtaa kohti vääjäämätöntä kuolemaa.

Joskus olen ajatellut, että voisi olla hienoa saada pelastaa edes yksi ihmishenki hukkumiskuolemalta. Sitten heti iskee realiteettien taju: Ei se välttämättä olisi mikään helppo homma. Riittäisikö oma uimataitoni, joutuisinko itse paniikkiin, jos pinnan alle joutunutta pitäisi sukeltamalla etsiä? Toisaalta: Eikö joka tapauksessa kannata edes yrittää pelastaa?

Taitaapa meriittilistani rajoittua vain yhteen veden varaan joutuneeseen ja henkensä hädässä räpiköivään isoon koiraan, jonka opiskeluaikoinani onnistuin laiturilla maaten kiskomaan kaulapannasta ylös surman suusta. Ihmettelin, kun kukaan muu läsnä olevista ei tehnyt elettäkään auttaakseen, kaikki vain tuijottivat kuin elokuvaa. Minä jouduin jossakin päin Saimaata (Valamoon olimme Tapiolan seurakuntanuorten kanssa tuolloin menossa) juoksemaan savonlinnalaisesta  sisävesialuksestamme äkkipikakiireellä laiturille tuota onnetonta luontokappaletta pelastamaan, vaikka lähempänäkin olisi ollut paljon ihmisiä, jotka vain mykkinä seurasivat, että tuohonko tuo koira nyt sitten hukkuu.

Koira oli pudonnut laiturilta päistikkaa kanavaan ja penkereet olivat sen verran jyrkät, ettei koiralla olisi omin avuin ollut mitään mahdollisuutta päästä maihin. Me odottelimme vasta pääsyä sulkuporteille, kun…

Koira tajusi heti, että tahdoin auttaa sitä. Useampaan kertaan se tuli laiturin juurelle, mutta en onnistunut saamaan hyvää otetta pannasta. Lopulta tärppäsi ja sitten alkoi kiskominen ja sen varominen, etten itse putoa veteen.

Kovan kamppailun jälkeen lepäsimme hetken aikaa läpimärän ja huohottavan koiran kanssa hiljaa vierekkäin laiturilla, kun äkkiä alkoi ympäriltä kuulua voimakasta aplodeerausta. En ollut osannut odottaa suosionosoituksia, kun olin vain keskittynyt siihen, että rinnassani pamppaileva sydämeni rauhoittuisi.

Pappina toimiessani tuo ihmisten pelastamisen asia kulki tietysti koko työurani ajan mukanani. Mitään sankaritekoja ei kohdalleni koskaan ilmaantunut, ellei sitten puhuta sielujen voittamisesta Herralle. Ja ennen muuta noitten sielujen hoitamisesta, niin ettei Sielunvihollinen pääse Jumalan ja ihmisen väliin. Eksyttämään. Hukuttamaan.

Upeinta papin virassa on mielestäni ollut se, että on saanut olla todistamassa, miten ihmeellisellä tavalla Jumala on kaikesta maailman vastustuksesta huolimatta päässyt tuomaan iloa, valoa ja toivon paremmasta tulevaisuudesta  monien sellaisten ihmisten elämään, jotka olivat jo antamaisillaan periksi liian suurten taakkojensa alla. Elämä voitti!

 

Hesari hukkumiskuolemista v. 2020:

https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000006576823.html

Miltä hukkuva näyttää?

https://www.viisaastivesilla.fi/etusivu/pelastu_ja_pelasta/tunnista_ja_pelasta_hukkuva

37 kommenttia

  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Hyvä kirjoitus. Hukkumisen hengellinenkin puoli valaistui, jos on jäänyt ilmaistuna vieraaksi nykyään. Merkillinen tuo kertomaši koiratapaus. Nykyisin tuntuu siltä, että ainakin sosiaalisessa mediassa eläinten, erityisesti koirien, väkivaltaiset kuolemat kauhistuttavat enemmän kun ihmisten. Vastikään oli järkytykseksi tieto helteellä autoon jätetyn koiran kuolemasta liikaan kuumuuteen… Muistaakseni Hesarissa kerrottiin hukkumakuolemista sitä, että maahanmuuttaneet vieraasmaalaiset eivät ole osanneet lukea rannoilla varoituskylttejä äkkisyvästä vedestä. Heitä siis joukossa jokunen määrä muiden lisäksi. Ja onhan edelleen alkoholilla osansa asiassa…

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Päivi: Niin, tuo koirajuttu tapahtui 1970-luvun puolivälissä, eli suhtautuminen eläimiin taisi olla silloin varsin toisenlaista kuin nyt.

      Tätä päivää taas on tuo UT2020-mobiilikäännöksen yksinkertaistetusta kielestä noussut häly. Mielestäni esim. Jeesus-lapsen poistaminen kapaloista ja seimestä on hätävarjelun liioittelua. Tosin tuo mun blogissa mainitsemani hukkumispohdiskelu ajoittui 1950-1960-lukujen vaihteeseen.

      Niin se aika rientää. Jaksammeko me rientää sen mukana? Niin se aika kuluu – ja niin kulumme mekin…

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Vielä näkökulma nykyajan tilanteeseen. Kun ennen hukkumakuolemista ja haaksirikoista koettiin suurta surua, meidän suhtautumisen me Välimeren jatkuviin tragedioihin on ikäänkuin turtunut. Estonia puhutteli ja puhuttelee vieläkin, Titanic on länsimainen legendaarinen tarina elokuvaksi asti, joka liikuttaa katsojia. Mutta kumiveneissään uponneet siirtolaisiksi pyrkivät sivuutetaan massana, jonka hävikkiä pidetään lähinnä luonnollisena ilmiönä olosuhteet huomioonottaen…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Kuulun niihin onnellisiin joka on pelastanut yhden hukkummiskandidaatin. Sekin tapahtui pikkupoikana noin 12 vuotiaana Paraharjulla. Kaverin kanssa olimme etuilleet ruokajonossa ja rangaistukseksi meidän piti juosta leiri järven ympäri. Päätimme oikaista uimalla puolivälistä. Matka ei ollut mitenkään pitkä mutta kaveri sai krampin jalkaansa ja alkoi huitoa epätoivoisesti ja huutaa apua. Olin aivan vieressä ja hän takertui minuun mutta pääsin irti ja sain otteen hänen tukastaan josta vetäen sitten molemmat selkäuintia uiden pääsimme rantaan. Olen vieläkin ylpeä omasta kylmäverisyydestä tuossa tilanteessa.

    Valitettavasti en usko pelastaneni ketään hengellisesti , ehkä siksi ,että en omassa hengellisessä kehitykseeä ole päässyt kovinkaan pitkalle. Sen sijan tätä puutetta kompensoidakseni olen yrittänyt olla avuksi ihmisten psykologisissa ongelmissa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Markku: En minäkään voi kuin vain ja ainoastaan ihailla taitavaa toimintaasi pahassa paikassa. Jos et olisi onnistunut pääsemään irti kaverisi kouristuksenomaisesta otteesta, et ehkä olisi nyt siinä kertomassa hurjasta kokemuksestasi. Kaverin tukasta kiinni pitäminen ja selkäuinti olivat ratkaisevan tärkeitä oivalluksia.

      Joko osasit tuolloin kellua selälläsi? Itse olen huomannut, että kelluminen on paitsi hyvä apu yllättäen vähentyneitten voimien palauttamiseksi myös uima-altaassa harjoitettuna varsin rentouttavaa puuhaa.

      Yritin tarkoituksella kirjoittaa blogin viimeisen kappaleen niin, ettei siitä vahingossakaan voisi lukea minun yrittävän ottaa kunniaa Jumalan ihmisissä tekemästä työstä. Palkitsevaa on saada läheltä todistaa näitten ihmeellisten asioitten tapahtuvan. Useinhan on toki käynyt niin, että mielelläni olisin ollut näkemässä OMAN työni hedelmiä, mutta ehkä on vain oikein ja autuaallista, että mahdolliset hyvät vaikutukset tulevat näkyviin vasta paljon myöhemmin. Huonothan tulevat esiin heti…

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Eräs kuulemani neuvo hengellisessä pelastustehtävässä on se, että on rauhassa odotettava oikeaa hetkeä, eikä siinä saa yhtään kiirehtiä. Sitten kun hetki tulee, niin sitä tilannetta ei saa päästää menemään ohi. Samoin 12v Markku toimi kaverinsa kanssa. Muuten olisi molemmille käynyt huonosti. Hukkuvan epätoivoisesta takertumisesta auttajaan on irrottauduttava, jotta pelastaminen tulee mahdolliseksi.

    Merkityksellisintä mitä olen saanut elämässäni kokea, on ne harvat tilanteet joissa olen saanut johtaa jonkun etsivän sielun Jeesuksen seuraan. Joskus niihin olen joutunut aivan odottamatta. Jonkun seurassa vain oivaltaa, että tuo on nyt valmis ottamaan uskon vastaan ja silloin voin johdattaa hänet todellisen Pelastajan luo.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Riitta Ali-Rekola sanoo:

    Ruttopuiston Rovasti Hannu Kiuru.

    Kuten näet, ihmeiden aika ei ole ohi ja vihdoin, kiitos sinnikkään yrittämisen, minut huolittiin kirjoittamaan tätä kommenttia. Mutta asiaan. Blogissasi tarjoilit taas niin monta näkökulmaa, että otan mielestäni tärkeimmän. Koiran pelastuksen ja papin työn rinnastus ihmisten pelastajana toimivat hienosti. Molemmat näkökulmat selittävät käsitystäsi pelastuksesta. Se lähtee selkäytimestä, ilman harkintaa, nopeasti, kun tilanne on käsillä. Yksinkertaisesti on toimittava eikä katseltava sivusta. Kerrot kaiken vaatimattomasti. Et korosta itseäsi. Pikemminkin vähättelet. Varmaan koiran omistaja kiitti sinua ja rippikouluryhmä sai konkreettisen näytön pelastuksesta. Varmaan ryhmä kunnioitti sinua tekosi vuoksi. Itse olen sisareni kanssa pelastanut syysjäihin pudonneen veljeni 4 -vuotiaan Hannun. Mekin olimme alle 10 -vuotiaana. Potkukelkan avulla saimme pikkuveljen ylös. Veimme jo jäätymässä olevan Hannun kotiin 300 m päähän, jossa poikaa lämmitettiin huovan sisällä. Se jäi mieleen. Pelastaminen muodossa tai toisessa lähtee selkäytimestä. Sitä ei ehdi ajatella, miten tässä minulle käy. Tekee voitavansa. Sen tähden pelastaminen on rakkauden teko. Emme itse voi pelastaa itseämme. Emme millään. Lainaan tähän ortodoksisen kirkon rukousta. Sitä toistetaan monen toimituksen yhteydessä. Sillä onnitellaan ja siunataan. Pelastus on rakkauden teko. ” Pelasta, Herra, sinun kansasi ja siunaa sinun perintöäsi. ( Ps. 28:9). Anna kirkollesi voitto vihollisista ja suojele ristilläsi valtakuntaasi.” Kiitos, Hannu!

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Kiitos, Riitta, sitkeydestäsi, jolla selätitt Kotimaa24:n kirjautumisongelmat. Ja kiitos siitä, kun pelastit kaimani.

      Toden totta, selkäytimestä tuollainen spontaani toiminta lähtee eikä auttaja ehdi miettiä omaa tilannettaan, kun ajatukset ovat oman itsen ulkopuolella.

      Sen verran tuota koirajuttua tarkennan, että ryhmämme koostui jo vähän varttuneemmasta väestä kuin riparilaisista. Kyse oli seurakuntanuorista, joista moni minun laillani kuului myös silloiseen Tapiolan seurakunnan Nuorten Diakonia-ryhmään. Koiran omistajasta ei ollut harmainta hajua, mutta onneksi koiralla oli se kaulapanta, muuten olisi homma mennyt aivan liian kinkkiseksi…

      Tarkempaa keskustelua tilanteesta ei koskaan käyty, sillä seuraavaksi oli meidän vuoromme päästä kanavan suulta eteenpäin. Silloin meitä kaikkia tarvittiin hätiin estämään, etteivät sisävesialus Timpan kyljet kolhiinnu sulun seinämiin.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Ari Pasanen sanoo:

    ””Pappina toimiessani tuo ihmisten pelastamisen asia kulki tietysti koko työurani ajan mukanani. Mitään sankaritekoja ei kohdalleni koskaan ilmaantunut, ellei sitten puhuta sielujen voittamisesta Herralle. Ja ennen muuta noitten sielujen hoitamisesta, niin ettei Sielunvihollinen pääse Jumalan ja ihmisen väliin. Eksyttämään. Hukuttamaan.””

    Mistä voi olla varma kenen ”leipää syö”, siis kenen asialla on?

    Eikö maailmassa ole niin monia hengellisiä porukoita ja ne ovat tapelleet toisiaan vastaan ja jopa itsensä kanssakin?

    Mistä tuntee ”sen oikean”?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Ari: En tiedä, onko sulla rillejä eli ei. Jos on, niin ovatko ne pelkästään kaukolasit, etkö näe lähelle ollenkaan? Jos hankit lähilasit, niin huomaat, että tässä ei nyt ollut kyse ihmisjoukoista vaan puhun henkilökohtaisesta kokemuksesta, yksilötason kysymyksestä, Kristuksen persoonallisesta vaikutuksesta yksittäisen ihmisen elämässä. Ja siitä, miten Jeesus yksitellen murtaa jotakuta ihmistä sitoneet kahleet ja tekee hänet vapaaksi. Miten tämä tapahtuu?

      Joh. 8:31-32: Niin Jeesus sanoi niille juutalaisille, jotka uskoivat häneen:”Jos te pysytte minun sanassani, niin te totisesti olette minun opetuslapsiani; ja te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi.”

      Ja toisessa yhteydessä Jeesus sanoo olevansa Tie, Totuus ja Elämä. Ei kukaan pääse Taivaallisen Isän luokse muuten kuin Jeesuksen kautta. Tästä minulla oli tapana siunaustilaisuuksissa muistuttaa hautajaisväkeä.

      Koska nyt siis on kyse henkilökohtaisesta suhteesta Vapahtajaan, ei käsitellä erilaisia keskenään tai sisäisesti kähiseviä uskisporukoita. Koska on kyse henkilökohtaisesta Vapahtajasta, niin kerron tässä tarinan Kristuksen tuntemisesta. Tämäntyyppisiä nuo Kristuksessa vapautuneitten kertomukset voisivat olla:

      Muuan äskettäin kristityksi kääntynyt mies ja hänen epäuskoinen ystävänsä keskustelivat:

      – Sinä olet siis löytänyt Kristuksen?

      – Niin olen.

      – Sitten sinun täytyy tietää hänestä paljon. Kerrohan, missä maassa hän syntyi.

      – En tiedä.

      – Kuinka vanha hän oli kuollessaan?

      – En tiedä.

      – Montako saarnaa hän piti?

      – En tiedä.

      – Kristinuskoon kääntyneeksi näytät tietävän hyvin vähän Kristuksesta!

      – Oikeassa olet . Itseänikin hävettää, miten vähän hänestä tiedän. Tämän verran tiedän kuitenkin: Kolme vuotta sitten olin juoppo. Olin korviani myöten veloissa ja perheeni oli hajoamassa. Vaimoni ja lapseni pelkäsivät joka ilta kotiintuloani. Nyt olen lakannut juomasta, velkamme ovat maksetut ja kotimme on onnellinen. Kaiken tämän Kristus on minulle tehnyt. Tämän verran tunnen häntä.

      Hyvissä tarinoissa on aina myös opetus. Tässä tällainen: Kristuksen oikea tunteminen tarkoittaa, että se, mitä saamme tietää, uudistaa meidät.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Pesonen sanoo:

      Kiitos Hannu. Tekisi mieli käyttää tarinaasi saarnassani 9.8 Joikin aasinsilta vain pitäisi rakentaa. Enkä ole hyvä semmoisten kyhäämisessä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka: Joo, vilkaisin läpi nuo saarnasunnuntaisi tekstit. Ei niihin tuota kyseistä kertomusta saa sovinnolla ympätyksi, mutta onpahan sitten sinulla kelpo tarina valmiina jotakin toista puhetilannetta varten.

      Oma havaintoni miltei neljän vuosikymmenen ajalta on, että kesäaikaan sijoittuvat kaikki parhaat saarnatekstit, sillä ne ovat niin konkreettisia, elämänmakuisia ja kohti käyviä. Pus kii vaan!

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Ari Pasanen sanoo:

    Rottapuiston Rovasti, siis hyvin tunnut etsivän vikaa minusta, koetappa nyt sitten selittää kuinka kun vauva kastetaan (kastat) ja ”lupaat” tälle kaiken, eron perkeleen vallasta ja aika kuluu ja tämä vauva kasvaa ja käy rippikoulun niin taasen luvataan jotain, entäpä kun tämä vauva saavuttaa aikuisuuden ja on tarinasi ”kääntynyt” eli elämässä on ollut kaikenlaista niin kun tämä HUUTAA Jumalalta apua ja Jumala auttaa niin voiko tämä kääntynt vielä palata siihen samaan seurakuntaan jossa kastettiin ja ripille pääsi?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Ari Pasanen sanoo:

      Anteeksi kun kirjoitin ”arvonimesi” väärin, pitää olla Ruttopuiston Rovasti.

      Ari: Kyllä Ruttopuistossa varmasti on historian aikana paljonkin rottia vileksinyt. Tutustupa tähän Kirkko ja kaupunki-lehden valaisevaan artikkeliin:

      https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/rutto-tappoi-joka-kolmannen-helsinkilaisen-syksylla-1710-tautia-yritettiin-torjua-eristamalla-sairaat-parannuskeinoa-ei-ollut#29a51b55

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Ari: Enemmän kuin tosikkomaisuutta, jatkuvaa kyselemistä tai paasaamista arvostan näin emerituksena rauhallisia, syvällisiä ja sydämellisiä keskusteluja, joissa osapuolet rohkenevat jakaa keskenään myös jotakin henkilökohtaisista tuntemuksistaan. Sellainen, joka luulee aina olevansa oikeassa, on mitä varmimmin väärässä. Siksi Tiedon puuhun ei mielestäni tällaisissa blogikommenteissa turhaan kannata kiivetä…

      Ja tämänkertaiseen kyselyysi vastaan, että kyllä tuhlaajapoika saa tulla takaisin kotiin. Luterilaisessa kirkossa tätä kutsutaan paluuksi kasteen armoon.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Ari Pasanen sanoo:

      Hannu Kiuru mitä luulet kun pimeyden profeetta (pappi) katsoo peiliin niin näkeekö hän itsensä lampaana vai raatelevana sutena?

      Pitääkö tällaisia kohdella silkkihanskoin eli myötäillä heidän oppejaan?

      Matt. 7:15 Kavahtakaa vääriä profeettoja, jotka tulevat teidän luoksenne lammastenvaatteissa, mutta sisältä ovat raatelevaisia susia.

      Kuinkas kävikään ”tuhlaaja pojan” veljelle, miksi hän ei ”päässyt” mukaan juhlaan?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Ari: Jätän vastaamatta tähän uusimpaan kyselyysi, sillä pyyntöäni ja toivettani kunnioittamatta jatkoit taas niin kuin ei mitään. En pidä siitä, että kirjoittaessani henkilökohtaisella tasolla joku väen väkisin yrittää kommenttiosiossa kammeta tyylin yleiselle tasole. Mitä edes tekisit tuollaisella vastauksella?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Ari Pasanen sanoo:

      Hannu Kiuru onko sillä mitään väliä mitä minä ”tekisin” antamallasi vastauksella, tarkoitus on vain ”keskustella” ja näyttää väärät opit, ehkäpä joku saa piston sydämeensä ja tekee parannuksen, ehkäpä henkilökohtaisesti ….?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Jos Ari haluat keskustella, niin et voi hyökätä toisen näkemyksen kimppuun. Se ei ole keskustelua.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Ari Pasanen sanoo:

      Pekka tää on mielenkiintoinen ajatus, siis ”hyväksytte” omien oppi-isienne” kovatkin otteet ja nyt sitten siivilöitte minun pienen pienet hyökkäykset oppianne vastaan, ei saisi sanoa että oppi on valhetta, ei sitä saa sanoa vaan hyväksyä tulee kaikki kristityiksi jotka vain haluavat olla tekivätpä mitä tahansa, näinkö on?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Hannu haluaisi keskustella siitä miten Henkilökohtaisesti olemme olleet pelastettavina, tai pelastajina. Tässä nyt ei ryhdytä vastaamaan mihinkään opillisiin kysymyksiin. Voisit kertoa sinäkin Ari kuinka olet auttanut jonkun uskoon, tai kuinka itse kohtasit Vapahtajasi pelastajana.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Ari Pasanen sanoo:

    Pekka voinen tietysti tuoda esille omaa kääntymystäni, siis elämäni oli mennyt ensin konkurssiin taloudellisesti, siitä nousin kyllä ominvoimin kun oli avopuoliso rinnalla, no kun avopuoliso jätti minut toisen miehen takia, niin luulin silloin, masensi se täysin ja kaikki voima meni ja tässä tilassa HUUSIN Jumalalle että antaisi voimia jatkaa ja jaksaa eteenpäin.

    Se miten Jumala auttoi oli että näytti MINUN omat tekoni parisuhteessa, apua syy ei ollutkaan toisessa vaan minussa ja teoissani joita en ollut ymmärtänyt, siis jouduin tunnustamaan eläneeni täysin Jumalan tahtoa vastoin parisuhteessani.

    Kun tunnustin niin Jumala veti hyvyydellään puoleensa antaen samalla toivon ettei minun elämäni riipukkaan toisista ihmisistä vaan Jumalasta, tämä toivo veti etsimään Jumalaa tosissaan.

    Lyhyesti lopuksi että alussa yritin etsiä luterilaisesta kirkosta mutten päässyt ”sisälle”, oudoksuivat innokasta todistajaa. Vuoden verran Jumala opetti sanansa kautta ja opin luottamaan Jumalan sanaan, se toteutuu kunhan on kuuliainen sille.

    Sitten ”pääsin” luterilaiseen seurakuntaan ja olin siellä aktiivinen monta vuotta kunnes Pyhä Henki avasi Raamatusta kasteelle menon ja menin, se avasi silmät silee pimeydellä jota siinä seurakunnassa elettiin, joten erosin sieltä ja ymmärrän ettei kun kääntyy voi enää palata tai etsiä mitään vanhasta elämästä, eikä varsinkaan siitä uskonnollisuudesta jossa ennen eli.

    Jokaisen on tehtävä parannus ja lähdettävä seuraamaan Jeesusta, ei ole mitään ”tuhlaaja pikaa tai vauva kasteen armoa joita voi hakea.

    17 Eikä nuorta viiniä lasketa vanhoihin nahkaleileihin; muutoin leilit pakahtuvat, ja viini juoksee maahan, ja leilit turmeltuvat; vaan nuori viini lasketaan uusiin leileihin, ja niin molemmat säilyvät.” (Matt.9)

    Ilmoita asiaton kommentti
    • No nyt, Ari, ymmärrän paremmin niitä lähtökohtia, jotka saavat sinut HUUTAMAAN. Hoksaatko, miten ristiriitaista on samanaikaisesti etsiä, hakea apua ja paikkaansa kirkossa JA samanaikaisesti paasata toisille, miten näitten pitäisi muuttua?

      Et voi tehdä omasta kääntymiskokemuksestasi kaavaa muille, sillä niin monia eri teitä Jumala meitä kuljettaa ja niin monin tavoin meitä yhteyteensä vetää. Mitä taas tulee Tuhlaajapoika-vertaukseen (tarkasti ottaen kyse on Tuhlaajaisästä, joka ylenpalttisesti jakaa armoaan ja anteeksiantamusta), niin Rottapuiston (sic!) rovastille tuo on yksi keskeisimmistä Jeesuksen opetuksista: Minulle se kertoo kristinuskosta kaiken olennaisen. Varo vain, Ari, että et tiukkapipoisuudessasi löydä itseäsi vanhemman veljen roolista, miehen, joka jäi täysin pihalle oman isänsä aivoituksista luullessaan, että rakkauden voi tai se pitää ansaita.

      Mitä taas lapsikasteeseen tulee, niin minun kasteeni ei perustu omaan uskooni, vaan uskoni perustuu kasteeseeni, jonka muuten sain kahden päivän ikäisenä, sillä olin kuolla synnytykseen. Vaan Jumalapa nappasikin minut surman suusta ja kutsui jo varhain yhteyteensä.

      Mutta tämä ei anna enää aihetta enempään. Ei ole kovin mielekästä edes yrittää keskustella tyypin kanssa, joka suoralta kädeltä tyrmää uskoni perusteet.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Ari Pasanen sanoo:

      Hannu Kiuru toteat:””Hoksaatko, miten ristiriitaista on samanaikaisesti etsiä, hakea apua ja paikkaansa kirkossa JA samanaikaisesti paasata toisille, miten näitten pitäisi muuttua?””

      Sovitappa tämä nyt sitten ”uskon-isääsi” Lutheriin, oliko hän nöyrä eikä HUUUUTANUT paavia ja kump muuttamaan uskoaan?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (67 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121