"Eronneen uudelleen avioon vihkivä työntää myrkytetyn puukon lapsen sydämeen"

Kun lapsi näkee papin irvokkaasti vihkivän Jumalan sana käsissään uudelleen avioliittoon edellisestä liitosta eronneen äitinsä tai isänsä, pappi työntää siinä myrkytetyn puukon lapsen sydämeen. Näin "kauniisti" puhui Erkki Kurki-Suonio vuonna 1940 kirkolliskokouksessa aiheesta eronneiden uudelleen vihkiminen. Hänen ääriajattelunsa taustalla oli asevelipappien huoli sota-aikana hajoavista perheistä.

Itä-Suomen yliopiston lehtori Vesa Hirvonen piti Aholansaaren teologiakokouksessa mielenkiintoisen esityksen aiheesta.  Hän on tutkinut opetustyönsä lomassa kirkossa toistasataa vuotta käytyä vilkasta debattia eronneiden uudelleen vihkimisestä. Aiheesta on keskusteltu Hirvosen mukaan lähes jokaisessa kirkolliskokouksessa ensimmäisestä vuoden 1876 kokouksesta alkaen vuoteen 1978 saakka - ja välillä vielä sen jälkeenkin. Vuonna 1978 päätettiin, että kirkkolakiin ei kirjata omantunnonaroille papeille omantunnonvapautta olla vihkimättä eronnutta, mutta piispainkokous antoi heille kuitenkin takaporttina mahdollisuuden tulla kertomaan kannastaan omalle piispalle, joka käytännössä järjesti asiat niin, ettei kenenkään tarvinnut toimia omaatuntoaan vastaan.  Yleisön joukosta kerrottiin tapausesimerkki, jossa eronneiden vihkimisestä kieltäytyvä yksipappisen seurakunnan kirkkoherra sai päivän virkavapautta, jonka aikana toisen seurakunnan pappi tuli vihkimään parin.

Reilun sadan vuoden aikana käydyissä keskusteluissa oli hämmentävän paljon yhtäläisyyttä sen kanssa, miten nyt myöhemmin on argumentoitu samaa sukupuolta olevien kirkollisen vihkimisen puolesta ja sitä vastaan.

Keskusteluissa linjattiin, että uudelleen naimisiin menevien ihmisten puolesta voidan kyllä rukoilla, mutta ei uuden liiton puolesta. Ratkaisuksi ehdotettiin myös sitä, että pappi vihkisi eronneet siviilivihkimisen kaavalla. Vuonna 1958 kirkolliskokous hyväksyi riisutun ns. lyhyen kaavan, jota saattoi käyttää eronneen parin uudelleen vihkimisessä. Eronneiden vihkimistä vastustavat vetosivat Raamattuun ja olivat huolissaan pappien omatunnoista. Ajateltiin myös, että avioliiton arvo kärsii, jos avioon voi mennä useasti.

Sittemmin yhä useampi alkoi kysyä: Eikö vihittävän parin omallatunnolla ole mitään väliä? Missä on kaikkia palveleva kansankirkko ja rakkaudellinen huolenpito? Ovatko kaikki ns. ehjät avioliitot muka ongelmattomia? Eikö avioliitto ole luterilaisen uskon mukaan ennen kaikkea valtiollinen instituutio?  Vuonna 1977 asessori Kalevi Ylönen totesi, että voimme toki piiloutua aran omantunnon taakse, kun pitäisi kohdata toisen ihmisen hätä Kristuksen rakkaudella. Hän kuitenkin kysyi, mitä menetämme, jos siunaamme lyötyä. Eikö farisealainen mielenlaatu jouda jo mennä?

Vesa Hirvosen mukaan monet ryhmittymät jakautuivat voimakkaasti eronneiden vihkimiskysymyksessä, eivätkä jakolinjat olleet läheskään aina sellaisia kuin ehkä jälkikäteen olettaisimme. Uudistusmieliset vastustivat 1920-luvulla eronneiden uudelleenvihkimistä jyrkästi, kun taas monet konservatiivit ajattelivat, että asiassa pitää toimia niin kuin valtio linjaa. Esimerkiksi vanhoillislestadiolaiset kirkolliskokousedustajat kannattivat eronneiden uudelleen vihkimistä. Arkkipiispa Gustaf Johansson puolusti jo vuonna 1903 eronneiden uudelleenvihkimistä väkevästi sillä perusteella, että kirkon velvollisuus on saattaa Jumalan valtakuntaan sen ulkopuolella olevia. Kansankirkon pitää kaikin tavoin kutsua kauempana olevia kirkon yhteyteen, vaikka sitten eronneita vihkimällä.

Toiseen maailmansotaan saakka avioliitto oli pyhä instituutio eikä perheväkivallasta puhuttu halaistua sanaa. Oman leimansa viralliselle kirkolliselle keskustelulle antoi se, että kirkolliskokoukseen valittiin ensimmäinen nainen vasta 1930-luvulla ja hänkin jäi vielä lähes pariksi  vuosikymmeneksi ainoaksi sukupuolensa edustajaksi.

Hirvonen summasi esityksensä niin, että kirkko selviytyi yli vuosisadan hiertäneestä ongelmasta yhtenäisenä mutta moniarvoisena, kun kirkossa sallittiin erilaiset näkemykset ja niiden mukaan toimiminen. Useat kirkon vaikuttajat myös muuttivat käsityksiään sallivammiksi ajan myötä.

Hirvonen ei ottanut suoraan kantaa siihen, pitäisikö kirkon toimia näin myös samaa sukupuolta olevien kirkollisen vihmisen kanssa: sallien erilaiset näkemykset ja niiden mukaan toimimisen. Itse olisin valmis ajattelemaan, että se olisi viisautta.

 

55 kommenttia

  • Charlotta Lindfors sanoo:

    Kirkko (=syntisten yhteisö) haluaa, että synti ei tulisi kirkkoon syntisten mukana. Vähän sama asia, kun köyhät vievät pankkiin vain hiekan jaloissaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Emilia Karhu sanoo:

    Kiinnostava ajatus Charlotta! Itseäni kammottaa se, että perheväkivallasta ei keskusteltu alkuvuosikymmeninä lainkaan, kun kirkossa puhuttiin eronneista ja eronneiden uudelleen vihkimisestä. Oletan, että aika usein avioeron taustalla on ja oli varsinkin aiemmin (kun ero oli paljon harivaisempi ja tuomitumpi asia) ehkä rajukin henkien ja fyysinen väkivalta. Ilmeisesti kirkon ajatus oli menneinä vuosikymmeninä se, että jos on sattunut menemään naimisiin ihmisen kanssa joka osoittautuu väkivaltaiseksi, siinä on vain pysyttävä ”kunnes kuolema erottaa” (väkivaltainen kuolema?) tai sitten jos menee eroamaan, ei ainakaan saa koskaan enää toivoa itselleen uutta hyvää parisuhdetta ja korvaavia kokemuksia. Onneksi maailma ja myös kirkko on tässä suhteessa muuttunut.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Kiviranta sanoo:

      Toinenkin puoli asiassa on: Väkivaltaisesti avioliitossa käyttäytynyt vihitään uudelleen avioliittoon ja hän voi jatkaa siinä uudessa liitossa entiseen malliin. Kirkollinen vihkiminen tulkitaan helposti niin, että se siunaa tällaisenkin käyttäytymismallin avioliitossa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Charlotta Lindfors sanoo:

      Jumalan tahto (kirkon määrittelemänä) oli se, että vaimon on alistuttava miehen tahtoon. Oli siis vaimon oma vika, ellei alistunut, joten hän sai kärsiä hiljaa seuraukset, miehen oikeutetun kurittamisen.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Jos oli eroaminenkin haasteellista 1900·luvun alkupuoliskolla oli sitä myös aviota vailla olevan lapsen odottaminen jolloin voitiin päätyä myös itsemurhaan tulevan häpeän vuoksi.

    Siviilivihkiminen papilta varmasti kävisi mutta asiaa ei saa viedä kirkon alttarille kun pappi silloin antaisi uskovan maallikon siunauksen ilman kirkon päätöksiä järjestyksessä vihkiä.

    Edellistä toki voidaan myös yrittää kepulikonstina asian ratkaisemiseksi taloudellisesti, ovathan kirkkovihkimiset tärkeä juonne kirkon leivässä jatkumon ylläpitämiseksi.

    Helanderin malli siis ilman kirkon päätöksiä vapaaehtoisuuteen perustuen ei anna kirkon, ei alttarin, eikä seurakunnan siunausta vaan asia on sama uskovan maallikon siunatessa maistraatin konsensuksen vahvistamisen.

    Saa myös huomata Lutherin luvanneen osan Jumalan siunauksesta parin saavan kihlauksessa, ja lopun seurakunnalta tulevan itse kirkollisen vihkimisen yhteydessä.

    Jotta kannattaa pysyä tarkkana mitä meille halutaan tarjota ratkaisuksi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sami Paajanen sanoo:

    Vesa Virvonen on aikaisemmikin esittänyt samanlaista argumentaatiota, ottamalla mallituksen jostakin kosketuspinnaltaan hänen mielestään samasta aiheesta ( verrokki tutkimus) Itseäni tämä ei oiken vakuutta, koska takana on kuitenkin, erilainen Raamattu materiaali. Juutalaisuus hyväksyi avioeropaperin, sydänmen kovuuden tähden, Ut:ssä aviero on sallittu, homoseksuaalisuus taas kielletään kauttaaltaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Charlotta Lindfors sanoo:

    Juutalaisessa vihkimisessä luetaan avioliittosopimus. Siinä morsiamelle taataan muutamia perusoikeuksia. Siinä taataan myös taloudellinen turva eron tapahtuessa. Sulhasen on lisättävä (mahdolliseen) myötäjäiseen kolmannes lisää eron tapahtuessa ja ne palautetaan vaimolle.

    Vaikka juutalaisuus syntyi aikana, jolloin patriarkaatti vallitsi, aviopuolisoilla ei ollut arvoeroa, vaikka tehtävät jakautuivat sukupuolen mukaan.

    Eronneita kehotetaan menemään uudelleen avioliittoon.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Yrjö Sahama sanoo:

    Totta on, että avioerosta kärsivät eniten lapset, jotka eivät ole itse voineet mitenkään ehkäistä vanhempiensa parisuhteen kriisiytymistä. Mutta erot ovat kovin erilaisia, ja siksi ei voi pitää oikeana ehdotonta vihkimiskieltoa (jota esi. katolinen kirkko soveltaa). Liiton virallistaminen on toki aina pienempi paha kuin avoliitto. Ainakin semmoisessa tapauksessa kyllä mieluiten suosittelisin kuitenkin siviilivihkimistä, jossa on kyse yhdessä aviorikokseen syyllistyneiden vihkimisestä. Ja tämmöiseen tilanteeseen voi mielestäni verrata myös homoseksuaalista ”avio”liittoa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Seija Rantanen sanoo:

      Asuukos Yrjö Venäjällä vai Saudi-Arabiassa?

      Suomessa on vain yksi avioliittolaki ja se koskee sekä homoja että heteroita. Jos sinä et voi elää Suomessa Suomen lainsäädäntöä kunnioittaen, kannattaa hakeutua johonkin toistaiseksi lukuisiin maihin, joissa käsitys ”avio”liitosta vastaa omiasi.

      Vältä siis näitä maita: Alankomaat, Argentiina, Australia, Belgia, Brasilia, Ecuador, Espanja, Etelä-Afrikka, Irlanti, Islanti, Itävalta, Kanada, Kolumbia, Luxemburg, Malta, Norja, Portugali, Ranska, Ruotsi, Saksa, Suomi, Taiwan, Tanska (mukaan luettuina Grönlanti ja Färsaaret), Taiwan, Uruguay, Uusi-Seelanti ja Yhdysvallat. Yhdistyneessä kuningaskunnassa samaa sukupuolta olevien avioliiton ovat laillistaneet Englanti ja Wales sekä Skotlanti, kruununalusmaat Isle of Man, Guernsey ja Jersey sekä useat Britannian merentakaisiin alueisiin kuuluvat alueet.

      Mutta jäähän sinulle valinnanvaraa – ei tosin länsimaisten sivistysvaltioiden joukosta montakaan – mutta muualta maailmasta runsaasti.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Yrjö Sahama sanoo:

      Kommenttini koski pelkästään kirkollista vihkimistä. Lainkuuliaisena Suomen kansalaisena olen tietysti velvollinen noudattamaan demokraattisesti säädettyä lakia ellei se ole ristiriidassa Jumalan lain kanssa. Siviilivihkiminen on täysin yhtä pätevä avioliiton solmimistapa kuin kirkollinenkin. Kirkollinen vihkimys taas on erityisjumalanpalvelus, jossa on otettava huomioon myös raamatun kannanotot. Käyttämäni lainausmerkit olivat protesti sitä vastaan, että avion käsite on laissa uudelleen määritelty vastoin 5000-vuotista, siis paljon kristinuskoa ja jopa juutalaisuuttakin, vanhempaa perinnettä. Sinänsä pidän kyllä yhteiskunnallisesti suotavana, että myös samansukupuolisten liitot voidaan virallistaa ja siten turvata semmoisessa liitossa elävien juridiset ja sosiaaliset oikeudet tasaveroisesti heteroseksuaalisten parisuhteiden kanssa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jorma Hentilä sanoo:

      Kirkkollisesta vihkimisestä sen verran, että pohjoismaiset kirkot ovat poikkeuksellisessa asemassa siinä suhteessa, että niillä on juridinen vihkimisoikeus . Suomen kirkkoa lukuun ottamatta ne vihkivät myös sateenkaaripareja.

      Saksassa, jossa avioliitto solmitaan siviiliviranomaisissa, henkikirjoittajalla, evankelisilla maakirkoilla on oma kirkollinen vihkimistoimitus (Traugottesdienst) avioliittoon vihityille. Alun perin se on tarkoitettu naisen ja miehen välisen liiton solmineille. Tällä hetkellä kymmenessä kaikkiaan kahdestakymmenestä maakirkosta vihkimistoimitus koskee myös sateenkaaripareja.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Ennen papiksi vihityt muistaakseni tuomarin läsnäollessa lupasivat huolia lainhoitovelvoitteestaan vihkiä kun asia muuten oli kunnossa. Vieläköhän tämä on voimassa ja kun ei ole millon poistui.

      Kyllähän nykyisestä avioon vihkimisen kaavasta hyvällä katsomisella huomaan osion avioon tahtovien konsensuksen vahvistamisesta vaikkei asiasta puhuta. Kävisihän tämä siviilivihkimisenkin asiana mutta tämä ilman kirkon päätöksiä ei ole alttarin asia.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Leeni Luukko sanoo:

      Yrjö Sahamalle: Tunnen syvää yökötystä sanojasi kohtaan, kun puhut homoseksuaalien ’avio’liitosta. Eikö sinulla ole pienintäkään kunnioitusta kanssaihmisiäsi kohtaan?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Yrjö Sahama sanoo:

      Mielipiteeni seksuaalietiikasta ovat maltillisen konservatiivisia, joten ne poikkeavat suuresti siitä, mitä Seta ja Tulkaa-kaikki -liike pitävät oikeana. Katson kuitenkin, että minulla on oikeus mielipiteeni ilmaisemiseen julkisessa keskustelussa. Olen parhaani mukaan yrittänyt käyttää asiallista kieltä. Ymmärrän kyllä että rajankäynnistä hienotunteisuuden ja totuudellisuuden välillä voi vallita erilaisia näkemyksiä. Julkinen keskustelu kiistanalaisista kysymyksistä käy kuitenkin mahdottomaksi, jos mielipidettä ei voi ilmaista selkeästi.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Teemu Kakkuri sanoo:

    Otsikon Malmivaara oli kuitenkin ainoa, joka otti lapsen huomioon.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Seija Rantanen sanoo:

      Lapsen huomioonottaminen ei ole ihan yksipiippuinen juttu sekään. Fyysinen vanhempi ei kaikissa tapauksissa ole se parhain vanhempi.

      Omastakin tuttavapiiristäni löytyy esim. pariskunta, jonka lapset saivat uusioperheessä takuuvarmasti onnellisemman kodin kuin alkuperäisissä kodeissaan, joissa kummassakin toinen vanhempi oli päihteiden väärinkäyttäjä. Eiköhän näitä tapauksia ole paljonkin?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      Nuo on aina sellaisia aikuisten määrittelyjä, mikä lapselle on parempi ja kuinka huonoja liittoja voikaan olla. Se väkivaltaisuus ja päihderiippuvuus ovat lapsen kokemuksessa yhtä ja samaa turvattomuutta, joka huipentuu siihen, ettei kotia enää ole ja omat vanhemmat perustavat toisia perheitä. Lapsi ei pisteytä vanhempia, kuka on hyvä ja kuka vielä parempi. Merkitsevää on, että perhe on oma, eikä se hajoa eikä koko oma turvallinen maailma romahda.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Emilia Karhu sanoo:

      Minusta on täysin varauksetta selvää, että on vain ja ainoastaan lapsen etu, jos terve vanhempi eroaa puolisosta, joka on toistuvasti väkivaltainen ja/ tai vakavasti päihdeongelmainen eikä suostu hakemaan apua.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      Näissä keskusteluissa otetaan aina esille väkivaltaiset liitot ikään kuin eroissa olisi kyse nimenomaan niistä. Puolison väkivaltaisuus on tutkimusten mukaan 13. yleisin eron syy (7%). Moninkertaisesti yleisempiä ovat syyt, joilla ei ole mitään tekemistä päihteiden tai väkivallan kanssa. Lapsen näkökulmasta väkivaltaisuus ja ero ovat yhtä ja samaa prosessia, jossa turvallisuuden peruselementit yksi toisensa jälkeen murtuvat ympäriltä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Emilia Karhu sanoo:

      Teemu: kun turvallinen vanhempi eroaa väkivaltaisesta, lapsi saa rauhallisen, turvallisen kodin. Siinä ei ole lapsenkaan tunne-elämässä ensi sijassa kyse mistään ”turvallisen hajoamisesta” vaan turvattomuuden ja hulluuden loppumisesta ja hyvän uuden elämän alkamisesta. Ehkä joku eroaa myös kepein perustein, mutta itse en ole sellaiseen törmännyt. Sen sijaan olen nähnyt eroja, joissa lapset pelastuvat turvaan ja elämälle. Itse puhun vain siitä, mitä olen kokenut ja nähnyt. Lisäksi olen nähnyt myös sen, kuinka lapset voivat saada korjaavia ja korvaavia kokemuksia siitä, mitä on terve ja turvallinen parisuhde ja terve ja turvallinen toisen sukupuolen edustaja, kun vanhempi on mennyt uudelleen naimisiin. Tämä vaatii tietysti sen, että molemmat uusperheen aikuiset asettavat lapset etusijalle. Mutta se on mahdollista. Minä tiedän sen.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Teemu Kakkuri kirjoittaa hyvin.

      Kulttuurissamme sielun hoito·opetus on jäänyt pois niin kirkolta kuin perheiltä, jotka elämisensä kautta jakaisivat sitä ympäristöönsä. Nuoret olisivat tässä niin sanotusti Herran Kukkarossa. Vanhemmathat edellisessä jakaisivat hyväksi kokemaansa.

      Nuorille kaverisuhteet olisivat tärkeimpää niin joukon hiljaisissa kuin äänekkäimmissä kavereissa ottamaan sydämellänsä orastavat ja jo hiukka vakiintuneemmat parisuhteet kaikenkattavassa hyväksymisessä edellisiin kehityskulkuihin hyvään elämään kuuluvina.Miten usein tähän päästään.

      Monialainen vaikutus nuorille tulee kotoa niin hyväksymisessä kuin moittimisessa. Vanhempia on vaikea moittia kun Hekin ovat kulttuurinsa lapsia.

      Näin kulttuurimme saa hyvin ymmärtää mustasukkaisuutta ja alkon asiaa kun Ihminen on tullut vieroitetuksi omasta kehyksestään olla jäsen kulttuuriaan eteenpäin vievästä yksilöstä usein viettejään seuraavaksi Ihmiseksi omissa intohimoissaan. Usein seuraukset ovat ikäviä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      Vanhemmat ja varsinkin muut aikuiset selittävät näitä asioita parhain päin, ja lapset turvaistavat itseään toistamalla näitä selityksiä. Sitten ne pulpahtavat esiin 20-vuotiaana, 30-vuotiaana, 40-vuotiaana ja 50-vuotiaana. Usein jonkin oman elämän kriisin yhteydessä.

      Lapsi toistaa aikuisten narraation siitä, että kaikki on nyt hyvin, koska hän ei saa tukea todelliselle kokemukselleen, jonka hän oppii painamaan syvälle. Sen sijaan, että hän saisi tukea kokemaansa tragediaan, hän joutuu aikuisen sielunhoitajaksi.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Käytännössä Teemu Kakkurin kirjoittama sielunhoitajaksi tuleminen tarkoittaa psykofyysisten Ihmisten sielun elämään osalliseksi tulemista perheen, ystäväpiirin, ja kulttuurin ymmärtämän soveliaisuuden, ja osallisuuden kautta, vaikka Ihmisella Itsellään olisi olleet paljon paremmat mahdollisuudet huomata ja luoda omaa elämäänsä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Seija Rantanen sanoo:

      ”Nuo on aina sellaisia aikuisten määrittelyjä, mikä lapselle on parempi ja kuinka huonoja liittoja voikaan olla.”

      Tämän perusteella voitaneen lakkauttaa koko lastensuojelusysteemi ja huostaanottamiset ja kaikki se yhteiskunnan varoja nielevä muka lapsien etuja ajava paska. Säästyy verorahoja … niin, no johonkin tarpeellisempaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      Hyvä Seija Rantanen. Olen pahoillani, jos olin sanoissani epätäsmällinen. En tarkoittanut yhteiskuntaa enkä sen lastensuojelua. Olen jakanut elämäni sen parissa työskentelevän ihmisen kanssa noin 30 vuotta, ja koko ajan arvostanut sitä työtä ja koko ajan oppinut yhä enemmän ymmärtämään ja arvostamaan.

      Jos maltatte pidättäytyä karkeuksilta, pyydän pohtimaan asiaa laajemmin. Aikuisilla – ei siis ammatti-ihmisillä – on taipumus vähätellä lapsen näkökulmaa, koska se nostaa esiin tunteita, joita he eivät halua kohdata. Aikuinen – vanhemmat ja sukulaiset y.m.) arvostaa sitä, että lapsi on reipas ja selviytyy. Aikuinen syöttää lapselle, kuinka nyt sulla vasta on kaikki asiat hyvin jne. Tämä reippaus-puhe kohdistuu itse asiassa aikuiselle itselleen.

      Ammatti-ihmisille, kuten sosiaalityöntekijöillä ja perheterapeuteilla on itse asiassa paremmat edellytykset kuulla ja ymmärtää lasta, koska heidän omat tunteensa eivät vie tilaa eivätkä he ymppää niitä lapsen kokemuksen sisälle. Valitettavan harvoin lapset pääsevät näihin kontakteihin. Usein vasta aikuisina, kun elämän omat uudet kriisit johtavat terapiaan, jossa voidaan mennä ihan niihin juurisyihin saakka.

      Esitän toivomuksen, että yrittäisitte pitää keskustelun asiallisena.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Emilia Karhu sanoo:

      Teemu: ja sitten voi mennä myös toisin. Esim. niin, että uudessa turvallisemmassa tilanteessa eron jälkeen lapsella on VIHDOIN mahdollisuus oireilla ja työstää kaikkea sitä hirveää paskaa ja pelkoa, mitä hän on joutunut aiemmin elämään läpi vanhempiensa sairaassa parisuhteessa ja mitä hän ei ole uslaltanut ja voinut aiemmin työstää ja purkaa. Terveempi vanhempi ottaa sen kaiken vastaan ja hakee tarvittaessa lapselle lisäapua kaiken käsittelyyn. Siinä ei TODELLA mennä aikuinen edellä ja aikuisten tarpeet ja selitykset edellä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      Hyvä Emilia Karhu. Tapauksia on monenlaisia, ja varmaan kaikki keskenään vähän erilaisia. Onnellista on, jos asiat menevät parempaan. Aina ei käy niin. Ei tule mitään uutta hoitavaa parisuhdetta ja lapselle perhettä, vaan yksinhuoltaja jää yhden tai useamman lapsen kanssa yksin. Ahdistava el’ämäntilanne ja väkivallan pelko jatkuvat. Joissain tapauksissa ensimmäisen liiton ongelmat seuraavat kahteen uuteen. Omissa kommenteissani olen pyrkinyt puhumaan avioeroista yleensä, en vain väkivaltaisuudesta aiheutuneista. Väestöliiton tutkimusten, joita voi lukea esim. perhebarometreistä, yleisimpiä syitä ovat vuorovaikutusongelmat, uskottomuus ja luottamuspulmat. Jouko Kiiski tutki väitöksessään 224 eronneen miehen ja 311 naisen käsityksiä ja kokemuksia avioerosta. Yleisimmiksi erosyiksi mainittiin läheisyyden puute, erilleen kasvu ja puolison itsenäistyminen.

      Lapsen näkökulma pääsee todellisimpana ja esteettä esiin yleensä vasta, kun hän 20-vuotias tai paljon myöhemmin, usein vasta kypsässä keski-iässä. Kipeät asiat ja elämään varjon luoneet vaiheet paljastuvatkin muiksi, kuin mitä hyvätkään vanhemmat ymmärsivät. Vaikka vanhemmat aidosti ja sydämestään haluavatkin lapsensa parasta, heiltä usein puuttuvat edellytykset nähdä asioita irrallaan omista tunteistaan, joissa niissäkin on vielä pitkäksi ajaksi paljon tekemistä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Emilia Karhu sanoo:

      Ymmärrän Teemu että puhut yleisellä tasolla. Ja minä puhun kokemuksen tasolla. Kaikki nuo riskit lapsen ohittamisesta ovat mahdollisia mutta eivät missään nimessä väistämättömiä. Ja todellakin: tapauksia on yhtä monta kuin eronneita (ja uudelleen avioituneita) vanhempia ja eroperheiden ja uusperheiden lapsia. Itse kuitenkin näen vahvasti punaista jos yleistetään, että avioero olisi aina lapselle vahingollinen ja lapsen kannalta huono ratkaisu, koska tämä ei ole totta. Vaikea keksiä mitään lapsen kannalta vahingollisempaa kuin joutua jatkuvasti yötä päivää pelkäämään omassa kodissaan. Se, että jotkut aikuiset ajautuvat toistuvasti väkivaltaisiin parisuhteisiin on valtava tragedia. Mutta sekään ei ole väistämätöntä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      Toivottavasti en ole kirjoittanut, että ero ratkaisuna olisi aina vahingollinen ratkaisu. Mutta kokonaisuus, joka alkaa siitä, kun kodin hajoamisen merkit alkavat ilmaantua, on aina kokonaisuudessaan haavoittavaa. Se on sitä silloinkin, kun fiksut vanhemmat kasvavat erilleen ja eroavat sovussa. Kiitos keskustelusta. Poistun nyt, kun vielä maltan puhua yleisellä tasolla.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Koska elämme langenneessa maailmassa, mikään ei ole täydellistä. Epätäydellisyyden ei yleisyytensä takia saisi syrjäyttää ihannetta. Vuosikerran nuorentaminen on laskettava epävarmojen sijoitusten joukkoon. Tosin vieraita vilkuilevasta puolisosta ei taida olla siunaukselliseksi kumppaniksi enää ilman parannuksen tekoa. Avioliitto on kuitenkin sellainen liitto, että se liiton murtaminen haavoitaa sen kokenutta syvästi, jos alkujaan on solmittu vakavassa mielessä elinikäiseksi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Antti Hämäläinen sanoo:

    Minun tuttavapiirissäni on yksi kirkkoherra, joka on ollut naimisissa viiden eri naisen kanssa. Tietysti herää kysymys, millainen todistus Jumalan valtakunnasta hänen elämänsä on, ja myös kuinka vakavasti otettava hän on vihkimään muita avioliittoon. Muutenkin täällä puolet avioliitoista päätyy eroon. Koska elän pienellä paikkakunnalla. saattavat lapset sitten keskenään keskustella vanhemmistaan: ”Ai toi on nyt sulla, se on aika hyvä iskä jne. ”. Surullista touhua, kun ymmärrän, että avioliiton status on romahtanut ajat sitten niin että Jumalan ajatus on kyllä kadoksissa useimmilta parsikunnilta.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Jorma Hentilä sanoo:

      Arkkipiispaksikin pyrki taannoin kolmatta kertaa aviossa oleva, kirkon konservatiivien ajamana.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Antti Hämäläinen sanoo:

      Hentilä. ”Arkkipiispaksikin pyrki taannoin kolmatta kertaa aviossa oleva, kirkon konservatiivien ajamana”.

      Aivan, ja tämä hyvin kuvaa sitä muutosta mikä avioliiton statuksen heikentymisessä on tapahtunut. Tällainen arkkipiispa olisi opettanut avioliitosta:” Tehkää niinkuin minä olen sanon, mutta ei niinkuin itse teen”.

      Avioliiton asema yhteiskunnassamme on muuttunut, ja mitä avioeroihin ja uudelleen vihkimisiin jne. tulee kärsijänä ovat aina lapset. Tämä ei varmasti ole ollut Herramme alkuperäinen ajatus, vaan lasten etu on ollut Hänen mielessään. Pelkäänpä, että koko avioliiton kristillinen idea on katoamassa vaikka ihmiset tietysti eri tavoin muodostavat perheitä ja asuvat jne. yhdessä.

      Tilaston mukaan useimmilla suomalaisilla on elämänäs aikana monta seksipartneria ja ns. avoimet liitot ovat yleistyneet. Avioliiton pyhyys ideana ja käytännössä alkaa lopulta kuulua menneisyyteen.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Charlotta Lindfors sanoo:

    Euroopan perusoikeusviraston kyselytutkimuksen mukaan Suomi on Euroopan toiseksi turvattomin maa naisille. Oma koti (!) on turvattomin paikka naiselle (ja miehelle turvallisin). Miehet kokevat väkivaltaa eniten kaduilla ja ryyppyporukoissa, naiset kotona kumppanin tekemänä. Joka kolmas nainen on kokenut väkivaltaa kumppanin taholta. Poliisin tietoon siitä tulee vain joka kymmenes tapaus. Naisten kuolemat kotiväkivallan seurauksena ovat olleet hienoisessa laskussa johtuen siitä, että naiset lähtevät ajoissa pois. On ihan sama, minkä syyn he sanovat johtaneen avioeroon. Usein naiset ”suojelevat” miehiä jättämällä kertomatta todellisen syyn avioerolle.

    Naisen velvollisuus on lähteä kotoa mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, kun väkivaltaa ilmenee. Hänen täytyy pelastaa lapsensa, muuten kysymyksessä on lapsen turvallisuuden laiminlyönti. Väkivaltaisessa kodissa kasvanut lapsi tottuu väkivaltaan, hänestä tulee aikuisena helpommin sekä uhri, että tekijä. Aikuisen täytyy antaa lapselle sellainen malli, että väkivaltaa ei tarvitse sietää.

    Lapselle riittää yksi rakastava aikuinen, oli se sitten oma vanhempi tai joku muu.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Antti Hämäläinen sanoo:

      Charlotta. ”Naisen velvollisuus on lähteä kotoa mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, kun väkivaltaa ilmenee. Hänen täytyy pelastaa lapsensa, muuten kysymyksessä on lapsen turvallisuuden laiminlyönti”.

      Aivan, minusta sama pätee alkoholistimiehiin, jotka usein ovat myös väkivaltaisia . Aivan liian monet naiset kiduttavat itseään juopon kanssa asumalla vuosikymmeniä. Kuitenkaan ei ole väärin korjata luut silloin kun ymmärtää,että toisella ei ole aikomusta muuttua. Tällaisissa tapauksissahan lasten vaate-ja lelurahat menevät juopon kurkusta alas. Minusta naisille tärkeä kriteeri lähtemiselle on se, että kun huomaa itsessään särkymisen ja masennuksen tms. merkkejä niin että suhde alkaa murtamaan eikä rakentamaan niinkuin on tarkoitus, on syytä lähteä.

      Tällaisessa on kyse aivan eri asiasta kuin jos ottaa eron löydettyyään jostain pippaloista uuden viehkomman kumppanin tms. Tästä syystä eroaminen on vain raukkamaista ja noloa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Emilia Karhu

    Olen Kotimaan toimittaja, joka palasi jälleen opintovapaalta töihin.