Ensimmäinen

Wikipediasta luin, että joku oli aivan oikein havainnoinut, että Valma Luukka on ensimmäinen lestadiolainen naispappi. Siinä ei kuitenkaan mainittu, että Valma on edelleen lestadiolainen. Mitään isompaa hälyä asiasta ei ole nostettu, koska Valma ei ole koskaan erotettu mistään SRK:n alayhdistyksestä, koska hän ei ole koskaan ollut minkään ry:n jäsen. - Yleensäkin on mielenkiintoista, että noita määritelmiä itsestä on saanut lukea useamminkin elämän aikana, vaikka kukaan ei ole haastatellut asianomaista itseään. Esimerkiksi kerran 1990-luvun alussa vanha jääkäri soitti ja sanoi, että minusta puhutaan televisiossa klo seitsemän ohjelmassa, vaikka kukaan ei ollut vihjannut ennen sitä Valmalle.

Tässä samassa yhteydessä voin siis itse, minä Valma Luukka kertoa, että olen sukuni ensimmäinen ylioppilas (v. 1957), ensimmäinen Koivistolla (Primorskissa)(1937) syntynyt pappi ja nyt siis ensimmäinen lestadiolainen naispappi, Samuel Lehtosen vihkimä 5.11.1988. Olin tapahtuman aikaan vanhempi lehtori pienessä koulussa  Porlammilla. Koulu oli Artjärven, Lapinjärven ja Myrskylän yhteinen lukio ja yläaste. Lehtorikausi siellä kesti 23 vuotta. Sitä ennen olin Helsingin seurakuntien palveluksessa vähän yli 9 vuotta. Papinpuvun ompeli rippikoulutyttöni Siilitieltä juutalaisherra Stefan Kollmanin pukuvalmistamossa. Samuel Lehtonen hyväksyi pukuni. Vihkimisen jälkeen olen ollut seitsemän seurakunnan kirkkoherrojen sijaisena, kolmessa seurakunnassa useita vuosia. Vokaatio oli nimeltään Lapinjärven kirkkoherran henkilökohtainen avustaja.

Lestadiolainen olen ollut jo äidin kohdussa. Äiti oli luvannut minut "Jumalan palvelijaksi" odottaessaan minua, viimeistänsä. Hän oli saanut parannuksen armon v. 1928 Saarenpään suurissa seuroissa ja isä kotiseuroissa Koiviston Eistilässä 6 vuotta myöhemmin. Äiti lauloi Siionin laulut sydämeeni jo ennen syntymääni. Niitä olen laulanut ala- ja ylä-koulussa sekä puheitteni ja saarnojeni yhteydessä. Saarnataitoni olin oppinut loistokkailta maaallikkosaarnaajilta, joita oli ennen vuotta 1960 vanhanmallisissa seuroissa. Olen siunannut lestadiolaisen äitini v. 1993 haudan lepoon ja kastanut joitakin vanhoillislestdiolaisia lapsia. Enemmän kuin omasta herätysliikkeestäni olen saanut tukea tavallisilta kristityiltä töissä ja elämässä.

Olen tutkinut vanhan Viipurin läänin lestadiolaisuuden alkuhistorian 1970-1900 sekä saman alueen oikeudenkäynnit ja seurojen häirinnät Mikkelin arkistossa ja Luovutettujen seurakuntien  arkistossa vuoden 1964 valmistumiseen. Neljä professoria on hyväksynyt laudaturtöiksi nuo lähes 500 sivua. Vanhoillislestadiolaisten tutkimusryhmä, jota johti Samuli Pentikäinen ei ottanut minua lestadiolaisuutta myöhemmin tutkivaan ryhmään. Tuskin olisin ehtinytkään, perhesyiden vuoksi.

Että silleen!

 

5 kommenttia

  • Matias Roto sanoo:

    Valma

    Kiitos tekstistäsi.

    On ollut todella suuri onni tuntea sinut jo vuosikymmenien takaa. Olet aina osoittautunut suuremmoiseksi persoonaksi. Olen myös aina iloinnut saarnojesi tuoreesta otteesta.

    Suokoon Jumala sinulle runsaita siunauksia myös jatkossa eteenpäin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • valma luukka sanoo:

    Kiitos Matias! Vaikeissa kiusaamistilanteissa Matias on rientänyt auttamaan ja puolustamaan, myös julkisesti.”Oikea israelilainen, jossa ei ole vilppiä!” Harvinainen herrasmies Suomen siionissa. –

    Korjaan tekstiä : tutkimusaika oli 1870-1900; kastoin lestadiolaisten lapsia . Yhteensä muistiinpanojen mukaan vuosien 1988-2017 välillä hautasin 275 asiakasta, kastoin 148 lasta ja aikuista, ja vihin 78 pariskuntaa./ Yhteensä 501. Syntymäiväkäyntejä, kotiehtoollisia ja sairaalaehtoollisia en ole laskenut. Jumalanpalveluksia pidin yksin kesät. Rippikouluja pidin yksin 16 kpl Hesassa. Toisen papin kanssa ehkä 10. Koulussa joka aamu lokakuuhun asti hartaudet. Saarnat päivän tekstistä teen edelleen joka pyhä kotisivulleni. Kolmen vuosikerran saarnat olen julkaissut omakustanteena.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Ville Hassinen sanoo:

    Kiitos Valma elämäntarinastasi.

    Nuorempana kollegana kysyisin vanhemmilta kollegoilta, että mitä erilaisia seurakunnallisia vokaatioita on menneinä vuosikymmeninä annettu? Kirkkoherran henkilökohtainen avustaja, ja joskus myös vastaan tullut termi ”apupappi”, ovat minulle outoja. Mitä ne esimerkiksi ovat?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • valma luukka sanoo:

    Ville! Pienissä seurakunnissa, missä on vain yksi pappi, tuollainen henk. kohtainen avustaja voisi olla joka paikassa. Samuel Lehtonen vaati 6kk:n seurakuntavokaation ennen vihkimistä. Piti olla myös joku vakinainen virka, koska tuosta ”virasta” ei maksettu palkkaa. ”Apupappeja” tais historian aikana olla pari vuotta kirkkoherran kuoltua tai sitten niitä, joilla oli opiskeluaikana sopimus mennä vaikkapa rajapastoriksi pariksi vuodeksi. – Aikanaan ehdotin, että uskonnonopettajat kutsuttaisiin työneuvotteluihin ainakan muutaman kerran vuodessa. Esteenä taisi olla kateus, kun vanhemmat lehtorit saivat enemmän palkkaa kuin seurakuntapastorit. Uskonnonopettajat olivat ennen vastuussa suuresta nuorisomäärästä, joka kuului kirkkoomme.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Muistelen 80.tä luvulla virallisen apulaisen olleen kovinki yleinen työala vastavalmistuneelle.

    Sitä en muista tuliko silloin työalavastaavuudesta palkanlisää papiin tehtävään toisille samassa seurakunnassa.

    Myöhemmin huomattiin hyvä innovaatio vastuun lisäämiseksi ja synnytettiin piirikappalaisjärjestelmä. Näin mahdollisimman moni pääsi nopeasti kappalaiseksi, ja uskoakseni myös paremmalle eväälle kun palkkojen nousu muuten olisi ollut tuskastuttavan hidasta.

    Kyllä kirkossa osataan kun vain viitsitään.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Kirjoittajan viimeisimmät blogit

    Kirjoittajan luetuimmat blogit

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit