Ensimmäinen sateenkaarilippu

Moni luterilainen on kuullut sanan ’hurmahenkinen’ tietämättä tarkemmin, mihin sillä on aikoinaan viitattu.

Syksyllä 1517 Wittenbergissä vieraili Tuomas [Thomas] Müntzer (n. 1489-1525), useassa yliopistossa opiskellut nuori pappismies, joka Martti Lutherin tavoin kohdisti ankaraa kritikkiä katolisen kirkon anekauppaa ja väärinkäytöksiä vastaan. Lutherin tavoin Johannes Taulerin mystiset saarnat olivat tehneet myös häneen vaikutuksen. Müntzer oli myös kiinnostunut näyistä ja unista, koska uskoi Jumalan vaikuttavan niiden kautta. Müntzer lähti pian Wittenbergistä takaisin hoitamaan virkaansa, mutta kävi kirjeenvaihtoa Wittenbergin reformaattorien, erityisesti Andreas Karlstadtin kanssa.

Müntzerin ja Lutherin tiet kohtasivat seuraavan kerran kuuluisassa Leipzigin väittelyssä vuonna 1519. Tapaamisen seurauksena Luther suositti häntä Zwickaun Katariinankirkon saarnaajan sijaiseksi. Siellä hän tutustui radikaaleihin husilaisiin ja ajautui vastakkain sekä Wittenbergin reformaation että katolilaisten kanssa. Kaupunginraadin karkoitettua hänet Müntzer ajautui Prahaan, jossa hän kirjoitti tunnustuksen, jossa kertoi palvelevansa, ei mykkää, vaan elävää ja puhuvaa Jumalaa. Prahastakin hänet karkoitettin hänen ajatustensa osoittauduttua myös siellä liian radikaaleiksi.

Erinäisten vaiheiden kautta Müntzer sai kuitenkin lopulta vuonna 1523 viran Allstedtissä. Siellä hänen saarnansa kokosivat tuhansia kuulijoita sekä kaupungista että ympäröivältä maaseudulta. Müntzer korosti saarnoissaan ja kirjoituksissaan kärsimyksen ja sisäisen kokemuksen kautta syntyvää aitoa uskoa. Vaaliruhtinas Juhana Vakaan edessä hän piti Allstedtin linnassa kuuluisan ns. ruhtinassaarnan, jossa vertasi kirkon virkamiehiä käärmeisiin ja maalisia ruhtinaita ankeriasiin, jotka parittelivat keskenään yhdessä kasassa. Müntzer selitti saarnassa kuningas Nebukadnessarin unta Danielin kirjassa. Hän julisti siinä Danielin kirjan nejännen valtakunnan, jossa maallinen ja hengellinen valta olivat kietoutuneet yhteen, ja jonka hän tulkitsi Pyhäksi Saksalais-Roomalaiseksi keisarikunnaksi, päättyneen ja julisti uuden Jumalan valtakunnan syntymistä. Kivi, joka tuhoaa entisen valtakunnan, ovat köyhät maallikot ja talonpojat, joista muodostuu Jumalan valtakunta. Kuultuaan saarnasta Luther julkaisi kirjeen, jossa varoitti ruhtinaita Saksia uhkaavasta kapinahengestä. Müntzer taas kirjoitti rohkaistuneena suosiostaan viranomaisille varoituksia, joissa uhkaili näiden saavan köniinsä tuhat kertaa pahemmin kuin paavi Lutherilta, jos he puuttuisivat hänen toimintaansa.

Allstedtin viranomaisten kuitenkin uskottua Lutherin varoituksen Müntzer joutui pakenemaan 1524 Mülhauseniin, jossa hän kirjoitti traktaatteja Wittenbergissä elävää ’pehmolihaa’ ja keinotekoista uskoa (Luther) vastaan. Hän julisti myös esivallan poistamista, yhteisomaisuutta, yhteistä työvelvoitetta kaikille sekä Thüringenin maatilojen yhdistämistä. Mülhausenista Müntzer jatkoi Sveitsiin ja tapasi siellä Sveitsin radikaalireformaattoreita. Hänellä on arveltu olleen siellä vaikutusta yhtenä ensimmäisistä ihmisoikeusjulistuksista pidetyn Talonpoikien 12 artiklan laatimiseen. Siinä talonpojat vaativat mm. oikeutta valita vapaasti pappinsa sekä helpotusta heitä vaivanneisiin taloudellisiin rasitteisiin. Myös Luther yhtyi niiden johdosta kirjoittamassaan Kehotuksessa rauhaan papin valintaa koskevaan kohtaan  ja myötäili osaa muista vaatimuksista, mutta korosti rauhanomaista ja sovittelevaa toimintaa. Samalla hän painotti, ettei evankelinen vapaus tarkoittanut vapautta maallisista velvollisuuksista eikä valtaa käyttää toisten omaisuutta. Jos seurakunta halusi itse valita papin tämä sopi, mutta se ei voinut käyttää tämän palkkaamiseen ruhtinaan kirkolle lahjoittamaa omaisuutta ja sen tuloa, vaan sen piti maksaa itse kulut.

Joka tapauksessa Müntzer löysi muutoksia vaatineista talonpojista sanomalleen suosiollisen seuraajajoukon. Hän julisti nyt Jumalan valtakuntaa, joka syöksisi voimallaan tieltään vanhan maailman. Palattuaan 1525 Mülhauseniin Müntzer esitti ja sai läpi vaatimuksen valita uskovista Ikuinen neuvosto, joka jatkossa hallitsisi kaupunkia. Häntä itseään ei kuitenkaan valittu neuvoston jäseneksi.

On arveltu, että tästä pettyneenä Müntzer perusti seuraavaksi Ikuisen Liiton, talonpoikaisarmeijan, jonka tehtävänä oli palvella Jumalaa edessä olevassa apokalyptisessä sodassa. Liiton tunnukseksi otettiin sateenkaarilippu, jonka alla lukivat sanat: ”Verbum domini manet in eternum [suom. Jumalan sana pysyy ikuisesti]. Tämä on Jumalan Ikuisen Liiton merkki”. Taiteessa Müntzer kuvataankin usein kädessään tämä sateenkaarilippu, ja armeijan merkiksi on otettu sama lippu, joka nousee talonpoikaiskengästä. Jumalan avulla armeija kukistaisi herrat ja ruhtinaat ja palauttaisi kristillisen tasa-arvon.

Thomas Müntzerin sateenkaarilipun jäljennös Mühlhausenin kaupunginmuseossa.  Lähde: Wikipedia.

Todellisuudessa talonpoikaissodasta tuli sekava ja kaoottinen konflikti, jossa talonpoikien melkein väistämätön kohtalo oli hävitä ammattiarmeijoille. Talonpojat ryöstelivät maaseutua joukkojensa ylläpitämiseksi ja menettivät ne tukijat, joita heidän asiallaan oli viimeistään, kun yksi talonpoikaisarmeijan joukoista, vallattuaan Weinsbergin linnan, tappoi vangiksi ottamansa herttuan ja seitsemänkymmentä linnaan turvaan paennutta aatelista pakottamalla heidät juoksemaan musiikin soidessa läpi keihäskujan. Kuultuaan tapahtumasta Luther kirjoitti kuuluisan kirjasensa Talonpoikien murha- ja ryöstöjoukkoja vastaan, jossa hän tuomitsee Müntzerin väkivaltaisuuksia lietsovana pääperkeleenä.

Sodan ratkaisutaistelussa Frankenhausenissa Müntzer näki sateenkaaren nousevan taistelukentän ylle ja tulkitsi tämän Jumalan merkiksi – mutta toisin kävi: kidutuksen jälkeen hänen päänsä sekä hänen teloitettujen saarnaajatoveriensa päät ripustettiin kaupungin muurille tuhansien talonpoikien ruumiiden jäädessä makaamaan taistelukentälle. Talonpoikaissodissa kuoli arvioiden mukaan useita kymmeniä tuhansia talonpoikia.

Friedrich Engels nosti Müntzerin myöhemmin esille tutkimuksessaan Der deutsche Bauernkrieg. Luther nähtiin siinä keskiluokkaisena reformaattorina, joka petti kristilliset ideaalinsa. Kaupunkien porvareiden hän katsoi pettäneen talonpojat ja liittoutuneen ruhtinaiden kanssa. Saman tutkimuksen perusteella Karl Marx arvioi, ettei talonpojilla olisi voimaa vallankumoukseen, ja päätti keskittyä työväenluokkaan. Itä-Saksassa Müntzer koki kunnianpalautuksen ja nostettiin reformaation oikeaksi sankariksi.

Mielenkiintoista on, että Lutherin ja Müntzerin teologiset lähtökohdat olivat kuitenkin alunperin osittain hyvin samankaltaisia. Molemmat korostivat kärsimykseen liityvää hengellistä kokemusta ja sen kautta syntyvää omakohtaisesti koettua uskoa. Lutherille tuo kokemus oli kuitenkin sidottu ulkoiseen sanaan ja armonvälineisin, jotka kykenivät toimimaan korrektiivina ihmisen omalle kokemukselle, vaikka sisäisen kokemuksen kautta ulkoinen sana muuttuikin eläväksi tavalla, joka ei ollut sidottu sanan grammaattisiin merkityksiin. Müntzerille taas kyse oli rehellisyydestä ihmisen autenttiselle kokemukselle sekä aidosta uskosta, joka ei tarvinnut ohjenuorakseen ulkoista kirjainta. Jumalan sana – iskulause Müntzerin sateenkaarilipun alla – ei ollut enää mikään kirja, vaan ihmisen sisäinen intuitiivinen ilmoitus ja vakuuttuneisuus, joka saneli hänelle sen, mikä oli oikein ja kuinka tuli toimia. Oikeat hurskaat tunsivat Jumalan tahdon juuri nyt käsillä olevissa asioissa.

Vaikka Müntzerin sateenkaarilipulla ei ole ilmeistä historiallista yhteyttä nykyiseen sateenkaarilippuun, on yllättävää, miten samanlaista ideologiaa samankaltaisten lippujen varjossa juhlistetaan. Tasa-arvo, hierarkioiden vastustaminen, aitous, rehellisyys itselle ja järkkymätön oman asian pitäminen oikeuden ja Jumalan asiana ovat olleet asiota, joiden yllä lippu on liehunut. Perinteinen luterilaisuus on nimennyt tällaisen hengellisyyden hurmahenkisyydeksi, koska on nähty, että sisäinen tarvitsee ulkoista korrektiivia, ja että vaatimuksia, jotka ovat usein osittain oikeutettuja, on ajettava maltillisesti ja kärsivällisesti yhteisymmärrystä etsien. Järjestyksillä, kuten hengellisellä ja maallisella esivallalla, sekä sosiaalisilla hierarkiolla ja rakenteilla on nähty olevan oma tehtävänsä luomistyössä.

 

Kirjoittaja

Ilmari Karimies
Ilmari Karimies
Lutherin uskokäsityksestä väitellyt teologian tohtori. Toiminut Helsingin piispan teologisena sihteerinä, kirkolliskokouksen perustevaliokunnan sihteerinä sekä kahdessa pohjoismaisessa luterilais-katolisessa dialogikomissiossa. Reformaation teologian tuntiopettaja Avoimessa yliopistossa.