Elämä on rytmiliikuntalaji!

Ei ole hyvä tehdä liian paljon työtä.

Täytyy myöskin laiskotella välistä ja välistä huvitella.

Se on suuri siveellinen velvollisuus.

- Minna Canth

Kuka osaisi vastata Jumalasta vieraantuneen ihmisen hätähuutoon, miten uskosta osattoman rytmihäiriö korjataan?  Monenlaisiin kissanristiäisiin, viriketulvaan, identiteettikriiseihin ja alituiseen kiireeseen sielunsa hukanneet nykyihmiset kaipaavat ennen muuta pysähtymistä, syventymistä, hiljaisuutta ja rauhaa. Monet potevat tuskallista koti-ikävää, heillä on polttava tarve tulla kokonaisiksi ihmisiksi, jotka ovat yhteydessä alkuperäänsä eli Luojaansa. Jos Luoja tarvitsi lepopäivän, niin eikö sitäkin suuremmalla syyllä myös luotu?

Tasapaksu paahtaminen ei ole viisautta. Tarvitaan intervalleja. Kun mennään hetken aikaa täysillä ja sitten lepuutetaan, ja toistetaan tämä, suoritukset paranevat niin urheilussa kuin toimistotyössäkin. Aktiivista elämää rytmittää kunnon lepo. Kun lepäämme säännöllisesti, meissä alkaa tapahtua salattuja asioita. Tarvitsemme motivoivia päiväunia (Dreams), iltapäivän virkistäviä nokkaunia ja isojen ratkaisujen edessä ollessamme yön yli nukkumista. Yön yli kukkumista seuraa ennen pitkää tuho.

Jos ja kun laiminlyömme levon, se kostautuu lopulta ihmissuhteissamme kaikkein lähimpiin ja rakkaimpiin ihmisiimme. Riittävän levon ja elämänrytmin hakeminen on näin ollen suoranaista lähimmäisenrakkautta. Lepääminen on näet luonteeltaan vastuun ottamista, ei suinkaan sen pakoilemista. Kun välitän itsestäni, minun on helpompi välittää muistakin. Laiskottelu on kokonaan toinen juttu.

Liika työnteko tappaa, eikä jatkuva löhöäminenkään ole hyväksi. Jos elämä on vain tasapaksua puurtamista, se kuluttaa ihmiset loppuun ennen aikojaan.

Kertauksen vuoksi: Koko ajan ei pidä pinnistää ja kiirehtiä, vaan välillä on saatava hellittää, päästää ote ja antaa mennä.

Jumala hengittää meissä ja meitä. Lepopäivä on kuin uloshengitys. Välillä on huokaistava syvään ja tyhjennettävä keuhkot, jotta raikas happi voi täyttää ne. Juutalaiset ajattelijat kutsuvatkin luomistyötä Jumalan sisäänhengitykseksi ja lepopäivää uloshengitykseksi.

Pyytäisin lukijaa miettimään omaa elämänrytmiään. Onko rytmihäiriöitä? Kulkeeko hengitys kunnolla?  Muistuttaako elämäsi enemmän painimatsia kuin ruusuilla tanssimista?

 

 

14 kommenttia

  • Tuula Hölttä sanoo:

    Hannu Kiuru :”Muistuttaako elämäsi enemmän painimatsia kuin ruusuilla tanssimista?”

    Ja samperi vieköön. Tämänhetkinen elämä muistuttaa enemmän henkistä painimatsia kuin mitään muuta. Kauas historiaan on jäänyt on se aika, kun tein ilmeisesti Jaakko Heinimäen laatiman syntitestin ja ”itselleni uskollisena” myös tuon testin mukaisen ”syntitaseen”. Testin mukaan ”hyveet” johtivat ”kilvoittelussa” 108-54 ja eniten parannettavaa löytyi akselilla Murehtiminen-Pyhä huolettomuus, jossa tilanne oli murehtimisen hyväksi 13-10.

    Niinpä päätin pyrkiä aktiivisesti vähentämään murehtimisen määrää heittäytymällä enemmän Pyhän huolettomuuden valtaan, mutta heittäydy siinä sitten, kun kaikenlaiset tragediat tunkevat sisään ovista ja ikkunoista. Nyt päällimmäinen halu on ainoastaan se, että ”seis maailma, tahdon ulos.”

    ..vaikka onhan se niinkin, että ”ken ruusua ei koskaan saa, riemuin poimii orjantappuraa, ja riittää tuli tarpeisiimme silloin, kun taivaan valo täytyy kadottaa.”

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Juha Heinilä sanoo:

    Hyvä kirjoitus, kiitos Hannu. Lepopäivän kehotetaan myös pyhittämään. Lepoa töistä ja Jumalan sanaa!

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Juha: Ensin ajattelin otsikoksi Lepopäivän pyhittäminen auttaa työn ja levon rytmittämisessä. Sitten ajattelin, ettei sellainen voi olla otsikko, vaikka sinänsä ihan hyvä lause onkin. Kun vaihdoin otsikkoa, en enää muistanut laittaa tuota pyhitysasiaa varsinaiseen tekstiin.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuomo Hämäläinen sanoo:

    Tässä näytti olevan jo yritystä. On mukavaa lukea tekstiä jossa oma viiteryhmä on muutakin kuin vähättelyn, vitsailin, vinoilun ja sen yhden toisen v -sanailun kohde. Olen, rehellisesti sanoen, kannustunut.

    Alullasi vihjaan että kontekstoit jotenkin sitä mitä teksti käsittelee ”Kuka osaisi vastata Jumalasta vieraantuneen ihmisen hätähuutoon, miten uskosta osattoman rytmihäiriö korjataan?” Sen jälkeen on kuitenkin yleisinhimillistä elämän rytmittämistä joka lienee tavallista monille kristityillekin. Itse asiassa kommenteista näyttää paistavan että kristitytkin tarvitsevat tätä oppia. Joka ei tietysti ole ”meiltä, vastapuolelta” pois.

    Ihmettelen kuitenkin että * Ratkaiseeko kristinusko todella tämän ongelman? Jos tässä on yleisinhimillinen ja laajempi yhteiskunnallinen ilmiö, työpoliittinen juttu, takana, niin eihän se tarkoita että tämä jotenkin ratkaisee uskonnottomien ongelmat. * Miksi uskonnottomuus ylipäätään nähdään jonain epäonnistumisena tässä asiassa? Itse olen nimenomaan onnistunut downshiftaamaan työtahtini kuluihini tosi sopivaksi. Miksi siis ylipäätään leimata uskonnoton elämäntaidottavaksi, jonkinlaiseksi vajaaksi ja holhottavaksi? Miksi uskonnottomiis ylipäätään on ”hätähuutö”? Miksi kristityillä usein näyttää olevan vahva ajatus siitä että he voivat ulkopuolelta päättää, ikään kuin valta-asemasta toitottaa, että kuka on holhouksenalainen ja kuka ei. Että toiminta on ”pelastamista” joka päätetään ilman että kysytään että ollaanko hukkumassa avantoon. On toki luontevaa pelastaa avannosta apua pyytävä. Mutta jos ryhtyy kesäkuumalla hiekkakentällä vetämään ihmisiä rannalle ja kutsuu tätä avannosta pelastamiseksi, ei pidä ihmetellä jos tästä ei seuraa kiitollisuutta.

    Uskonto nähdäkseni houkuttelee puhumalla houkuttelevista narkomaanista raitistumisista. Miksi minä luottaisin narkomaaneihin, ei minulla ole edes huumeongelmaa? Jos kaikki niistä on murhaajia ja alkoholisteja ja muita niin eikö niiden sekaan meneminen just pelota ihan sikana? (Esimerkiksi siksi että on heistä kenties kokemuksia jotka vastaavat sinua ja bussia. Tosin ilman median päänrapsuttelua. Toiset saavat ilmaiskenkiä, toisille tarjotaan ilmaiseksi lähinnä maiharia naamaan.)

    Siksi alkuperäiseen haasteeseen et kenties vastannut niin hyvin kuin jos olisit puhunut suoraan yleisestä tohottamisesta. Se ei ideologista lokerointia tarvitse. Se koskee suurinta osaa. Downshiftaamisessa tarvitaan vähän myös tuuria työmarkkinoilla.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Itse asiassa, Tuomo, aina kun kirjoitan toisille, olen siinä jutussa tavalla tai toisella itsekin mukana. Aina kun saarnaan muille, olen itse ensin saarnannut itselleni. Olen tekstini ensimmäinen lukija ja saarnani ensimmäinen kuulija.

      En osaa sanoa, millä uskonnoton täyttää sen ajan, jonka kristitty käyttää asioimalla Jumalan kanssa. Olisiko se luonnossa hiljentymistä, meditointia tm.? Kristityille – myös itselleni – suosittelen jumalattoman kiireen korvaamista tietoisuudella Jumalan läsnäolosta.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuomo Hämäläinen sanoo:

      Meditaatio onkin kova veto. Sana sellaisenaan ei tuo mieleen juuri mitään uskonnotonta. Toki tiedän yhden ihan oikeasti ateistin, joka käy shamaanirummuttamassa ”koska transsi on vaan aivokemiaa”. Mutta hyvin hyvin harvinaista on tämä. Useampi nimenomaan karttaisi kaikkia tämänlaisia tilanteita.

      Mutta sitten ei voi olla miettimättä itseään, kun vaikka mennään cutting drilliä niin se tuottaa mielentilan jota voisi kutsua meditatiiviseksi. Ja jos/kun tehdään muutoksia niin minua henkilökohtaisesti ärsyttää. (tai hitler voittaa.) Muutetaan niitä toki silti.

      Samoin, jos katsotaan tekstiä joka oli uusin silloin kun aloitin lukemaan Juha Leinivaaran blogia, niin on siinä aika vahvaa meditaation henkeä täysateistilta! Että ei se ehkä niin kaukana ole.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Katja Sallinen sanoo:

    Ihmiset ovat kuin ruusukenttä. Kun poimit yhden käteen, se kuihtuu pois pian vaikka mitä tekisit.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Liisa Ahti sanoo:

    Valitettavasti minulla ei ole aavistustakaan, mistä lapsena kuulemastani hartauskirjasesta jäivät mieleen äärettömän vaativat sanat: Kelpo kristityn tapaamme joko työssä tai rukouksessa – mieluummin molemmissa yhtaikaa. Vuosikymmenten kuluessa olen oppinut jopa vinosti hymyilemään tällaiselle extreme-luokan vaatimukselle. Jos oikein muistan, Meidän Herramme kehotti työsuorituksiaan latelevia oppilaitaan rauhoittumaan: Levähtäkää vähän. Kaiken ei elämässämme tarvitse olla hampaat irvessä kiskomista ja suorittamista. Seitsemäntenä päivänä Jumalakin lepäsi. Mekin voimme ja saamme levätä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Lauri Lahtinen sanoo:

    Irvihammasristitty taitaa olla huono mainos toimeksiantajalle? Jos uskomme ei anna meille lepoa ja iloa, niin olisiko kysyttävä kenen leivissä oikeasti ollaan. Jos uskovat ovat hampaat irvessä, niin tuskin uskosta osaton haluaa sellaista riesaa lisää oman kuormansa päälle. Jos emme osaa välittää aitoa uskoa eikä uskonnollisuutta, niin kai vaikeneminen olisi kultaa?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Charlotta Lindfors sanoo:

    Ihminen ei voi ”hukata” sieluaan, eikä kukaan ole uskosta ”osaton”. Kaikki ovat kokonaisia ihmisiä. Tällaiset kliseet ylläpitävät ylemmyyttä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Minna-Maaria Lax sanoo:

    Tuosta uskosta en osaa näin vuorotteluvapaan kalkkiviivoilla sanoa, mutta muutoin allekirjoitan viestisi. Elämä muuttuu helposti junnaamiseksi eikä silloin osaa edes ajatella että voisi olla olemassa jotain muutakin. Viiskymppisenä on hyvin mahdollisuus kokeilla monenmoista elämää piristävää asiaa.

    Voisin hehkuttaa löytöäni, aikuistaitoluistelua, vaikkapa romaanin verran, mutta jätän sen vielä pelkäksi maininnaksi!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (66 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121