Eikö kellot soikkaan kaikille.

Väitetään että, mikään seurakunnan toiminta ei kykene sitouttamaan enempää kuin n. 150 henkilöä. Harvassa paikassa on sitäkään. Mikäli määrä alkaa mennä tuosta yli, niin osa alkaa pudota pois. Mikäli uusia on tulossa. Näin väkimäärä pysyy vakoina. Tuo sääntö näyttää pitävän paikkansa kaikkialla. Seurakunnan jäsenmäärä ei asiaan näytä vaikuttavan. Jotenkin voisi olettaa, että suurissa seurakunnissa olisi enemmän, mutta eipä näytä olevan. Ilmeisesti on niin että, yksi työntekijä ei kykene suurempaa vapaaehtoisten verkostoa hoitamaan. Tuo maksimijoukko on aika näyttävä ilmestys seurakunnan toiminnassa. Työntekijän työajasta he vievät varmasti leijonan osan. Mikäli toiminta keskittyy vielä ainoastaan kirkon tiloihin niin, suurin osa seurakunnasta jää täysin paitsioon. Samalla seurakunta voi kuitenkin olla hyvin ylpeä suuresta ja aktiivisesta toiminnastaan.

Olen pohtinut myös sitä, millaisen prosenttiosuuden työntekijän työajasta mahtaa viedä se toiminta, joka rajoittuu seurakunnan toimitilojen sisälle. Jääköhän mitään muille ?

9 kommenttia

  • Ehkä hieman yksinkertainen analyysi mutta herättävä. Lopun kysymys on hyvä ja aiheellinen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Mieleeni on vain noussut tuo miten keskustelut pyörivät pääasiassa, sen ympärillä mitä papit ja Piispat ja puuhailee. Ikään kuin muita seurakuntalaisia ei olisi olemassakaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Tämä on sosiologiaa. USAssa, kaikenlaisen tällaisen tutkimuksen suuressa kotimaassa on moneen kertaan todettu se että optimaallinen seurakunta on 150-300 henkeä. Niin sanotut suurseurakunnat ovat aivan toinen asia verrattuna kymmeniin tuhansiin tavallisiin seurakuntiin. Siellä tuollainen seurakunta elättää parikin pappia ja useampia erillaisia asistentteja. Ihmiset sitoutuvat tiettyyn jäsenmaksuun ja ovat muutenkin aktiivisia. Seurakunnat ovat sen kokoisia että jäsenet tuntevat toisensa. Kun jäsenmäärä kasvaa yli maagisen 150 alkaa vierauden tunne tulla. Itunne seurakuntaa enään kodikseen ja useat hakeutuvat silloin toisiin seurakuntiin.

    Avainsana on siis kodikkuus. Sen luominen on toiminnan edellytys.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Jos nyt sitten jossakin kirkkomme seurakunnassa on satakunta vapaaehtoista, niin se pyörii siis jo lähes optimiteholla. Toiminnan tehostamiselle ei enää ole tilaa. Se johtaa sitten väkisinkin siihen että, pidetään huoli vain niistä, jotka on nyt mukana. Työnkuva näyttäytyy hyvinkin tehokkaalle, mutta missä on ulospäinsuuntautuva toiminta? Onko työntekijät ja toiminta olemassa vain tätä optimaalista joukkoa varten.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Itse olen ajatellut, että jokainen on Kristuksen kirje omalla paikallaan ja vettä haetaan kaivosta jaettavaksi. Jos 100 tai 150 ihmistä jakaantuu perheisiin ja omiin ystävä piireihin, niin ulospäinsuuntautuneita Kristuksen tuoksu leviää, jos on levitäkseen. Jokainen siis paikallaan ja lähimmäisiä kohtaamaan, sopivalla ja sopimattomalla ajalla… Kerran katsoin ohjelmaa verkotumisesta ja se oli huima tieto, että koko ihmiskunta on toisiinsa sidoksissa, vain muutaman tuttunsa kautta. Enkö tarkemmin selvittämään tuota, mutta siinä on ajatus, että jokainen ihminen vaikuttaa toisiin ihmisiin tavatessaan heitä ja he tapaavat taas toisia jne. Lopulta kaikki ovat toisiinsa kontakteissa tietämättään. Maailma on pieni pallo avaruudessa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Yrjö Sahama sanoo:

    Kirkko on keskeisimmältä olemukseltaan jumalanpalvelusyhteisö. Säännöllinen jumalanpalveluselämä, siis jokaviikkoinen messu ja kirkollisten toimitusten kattavuus, on se ydin, josta on pidettävä kiinni. Sikäli kuin resursseja riittää voi kirkko sen lisäksi toimia myös hyväntekeväisyysyhdistyksenä, kansalaiskasvattajana ja sosiaalisena klubina, mutta nämä toiminnot voidaan ajaa alas jos joudutaan yhteiskunnassa hyvin ahtaalle. Näinhän jouduttiin tekemään esim. Venäjällä neuvostovallan vuosina. Silti kirkko sielläkin säilyi läpi ahdingon ajan, vaikka se välillä näyttikin olevan henkihieverissä. Nykyisenä aikana olisi tulevaisuuden varalta syytä tehdä opintomatkoja vaikkapa Viroon, jotta nähtäisiin, miten voidaan toimis hyvin niukoinkin resurssein tilanteessa, jossa krisityt ovat yhteiskunnassa vähemmistönä.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuula Hölttä sanoo:

      Yrjö Sahama :”Näinhän jouduttiin tekemään esim. Venäjällä neuvostovallan vuosina. Silti kirkko sielläkin säilyi läpi ahdingon ajan, vaikka se välillä näyttikin olevan henkihieverissä.”

      Metropoliitta Ambrosius kertoo kirjassa Etsijän mielellä kuinka hän nähtyään Pietarissa Aleksanteri Nevskin Lavran hautausmaan rakennuksen seinässä paljon reikiä ja lohkeamia, oli tiedustellut venäläiseltä ystävältään mitä ne olivat. Ystävä oli vastannut, että seinää vasten oli ammuttu toistasataa luostarin munkkia pian vallankumouksen jälkeen.

      Vuonna 1939 Venäjän kirkolla ei enää ollut yhtään avointa luostaria eikä yhtään teologista koulua. Kaikki kirkolliset lehdet oli kielletty ja yli sadasta hiippakunnasta vain kolme saattoi jollain tavoin hoitaa tehtäviään.

      ”Maatuskat, äidit ja isoäidit, pelastivat kirkon.”, Ambrosius kirjoittaa. ”Juuri he siirsivät evankeliumin ja uskon perinnön seuraavalle sukupolvelle aikana, jolloin kirkko ei saanut tehdä minkäänlaista työtä eikä antaa opetusta kirkkorakennuksen ulkopuolella.”

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Kiitos Yrjö. Sovin kesällä yhden Virolaisen kirkkoherran kanssa, että kyselen s.postissa häneltä näistä po. toimintamuodoista. On päässyt muiden kiireiden tähden kokonaan unohtumaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Tuon pohjalta laittaa miettimään sitä, miten mielekästä on osallistua kirkon järjestämään toimintaan, joka parhaassakin tapauksessa rajoittuu noin pieneen joukkoon. Eikä rajattomia kasvumahdollisuuksia ole.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Pekka Veli Pesonen

    En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.