Jeesuksen syntymäkertomus on tarua, ensimmäisen vuosisadan kristittyjen yritys kuvata historiaa niin, että se tukee vähitellen muotoutuvaa tunnustusta. Kertomuksen tuli myös löytää kilpailukykyinen paikka muiden ajassa liikkuvien suosittujen jumalolentojen syntymäkertomusten parista. Kertomus on luettava liikuttavana, naiivina mutta sinänsä arvostettavana legendana.
Jeesuksen messiaskuva nousee satunnaisista poiminnoista ja ennustuksiksi tulkituista Vanhan testamentin kohdista, sopiviksi katsotuista lainauksista, joita on sitten siroteltu Jeesuksen elämää kuvaaviin kertomuksiin. Viittauksilla täyttyneisiin ennustuksiin pyrittiin tukemaan vastasyntynyttä Jeesus-uskoa. Jeesus-tulkintoja oli ensimmäisillä vuosisadoilla useita. Oli Konstantinuksen poliittinen taktikointiyritys edistää yhden tulkinnan hegemoniaa. Läntisen kulttuuripiirin kirkon on nykytilanteessa oivallettava, mikä poliittinen painotus parhaiten säilyttäisi sen kulttuurisen ja taloudellisen aseman jatkossakin.
Jeesuksen ihmeteot ja hänen elämänsä vaiheisiin liitetyt yliluonnolliset tapahtumat ovat suurelta osin innostunutta, myös vilpitöntä valitun hyvän edistämiseksi tarkoitettua liioittelua. Näitä kertomuksia voi huoletta käyttää metaforina, kunhan sijoittaa metaforan tarkoitteen ajassamme hyväksyttävään kehykseen. Esimerkiksi kertomusta Jeesuksen kasteesta voi mainiosti käyttää kuvana hänen sisäisestä ja esimerkillisestä oivalluksestaan, että kaikki ihmiset ovat periaatteessa yhtä jumaluuden ja kaikkeuden kanssa.
Jeesuksen poliittinen ja ihmisten sosiaalista tasa-arvoa ajava viesti oli sen verran radikaali, että hänet teloitettiin. Tapahtuman kuvaus muistuttaa, että hyvän edistämiseksi on joskus myös taisteltava ja että hyvän vihollisia riittää tänäänkin.
Ylönousemuspuhe on metaforaa ihmiselle mahdollisesta ja Jeesuksen esimerkin mukaisesta sisäisestä oivalluksesta: olemme osa jumaluutta, yhtä hänen tai tämän kanssa. Kehitystehtävämme ihmisinä on kasvaa ja nousta tähän universaaliin tietoisuuteen: kaikkeus on yhtä, ja siksi ”se mitä on” edellyttää meiltä solidaarisuutta kaikkien ihmisten ja luomakunnan kanssa – olemmehan kaikki kosmista pölyä.
Raamattu ei ole Jumalan ilmoitusta, vaan kuvausta tietyissä kielellisissä ja kulttuurisissa tilanteissa syntyneistä kokemuksista sekä kokoelma kirjaajien maailmankuvaa tukevia sepitteitä. Sitä pitää lukea kuin mitä tahansa klassista myyttikokoelmaa. Siitä on siten luettavissa myös paljon inhimillistä viisautta.
Jeesusta voi hehkuttaa, jopa palvoa, kunhan muistaa, että Jeesus-kertomuksissa on kyse samasta kuin kaikissa muissakin sisäiseen henkiseen kasvuun ohjaavissa traditioissa. Voimme vapaasti valita sen inhimillisesti rajallisen kertomuksen jonka pohjalta harjoitamme omaa etsintäämme. Kaikki uskonnot ovat perimmäisyyden vajavaista, kulttuurisidonnaista ja aikaansa sidottua inhimillistä kuvausta. Ne kaikki etsivät omilla tavoillaan ihmisen ylintä hyvää.
Kirkon kannattaa tämän evankeliumin valossa keskittyä ennen kaikkea siihen, mikä yhdistää uskontoja, tukea perimmäisen kaipauksen ilmaisemisen ajankohtaisia sovelluksia ja etsiä hyväksyttävissä olevia sosiaalieettisiä painotuksia ja hankkeita. On myytävä sitä mitä tilataan. Suositut siirtymäriitit kannattaa myös päivittää kysyntää vastaaviksi.
Sanottakoon vielä, toivottavasti turhaan, että edellä kuvattu evankeliumi ei tällaisena sytytä minua lainkaan, vaikka mättö sivuaakin monia sangen kiinnostavia kysymyksiä.
Se väsyttää.
(Viimeistä kappaletta tarkastaessani taustalla soi Arvo Pärtin Benjamin Brittenin muistolle sävelletty kappale.)
Pekka Yrjänä Hiltunen
Raamatussa kerrotaan ihmisten jumalakuvista, ei jumalasta. Jumalakuvia on jokaisella, omaan persoonallisuuteen ja kokemuksiin perustuvia. Yleensä julmasti kohdellulla ihmisella on myös julma jumalakuva, jolla hän sitten ”lyö” muita. Samoin käyttäytyvät toisia tuomitsevat ihmiset. Jumalasi on sitä, mitä itse olet. Inhimillisyys syntyy siitä , että ylittää nämä rajoitteet sekä itsessään, että toisissa. Tämä on sitä katu-uskottavaa evankeliumia ?
Kiitos, Pekka! Aivan loistavan satiirinen diskurssianalyysi siitä, mitä olisi katu-uskottava ja ”kansan syvistä kerroksista” nouseva välinpitämättömyyden evankeliumi, joka ei innosta eikä liikuta, vaan tyrkyttää oikeuden olla penseä ja loputtoman väsynyt kaikkeen uskonnolliseen kuohuntaan ja evankelioimisvimmaan. Kun ei voi tietää, ei voi uskoa – vai miten se nyt meni..?
Voinen huokaista kanssasi ”hohhoijaa – tää on niin nähty ja kuultu”..
Pahinta olisi kuitenkin se, että joku kirkollinen taho ottaisi tämän tosissaan ja perustaisi oman toimintansa tähän välinpitämättömyyden evankeliumiin. Ei kai sellaista ole näköpiirissä.. 😮 ?
En nyt kyllä huomaa mitä tekemistä blogilla on kansan syvistä riveistä nousevan mahdollisen semantiikan kanssa mitä vielä voisi disskurssoivaksi ilmaisuksi kutsua. Blogin kirjoittaakseen täytyy olla kovasti asian helmellä ja avoin sen synnyn vaikutuksille eri asioiden konteksteissä.
Turtiainen: ”Kiitos, Pekka! Aivan loistavan satiirinen diskurssianalyysi.”
Minulle tuli mieleen Kari Kuulan kirja Paavalista. Se ei ollut satiiria, vaikka päätelmät olivat samoja kuin blogissa, tai oikeastaan hurjempia. Kuulan kirjan äärellä sain kunnon naurut, sillä Kuula oli tosi hyvin sisäistänyt teologisen tiedekunnan pseudotieteen keskeiset elementit. Blogi sen sijaan tulee iholle eikä naurata, vaan jää askarruttamaan.
Miksi näin ja mikä puuttuu? Minusta puuttuu se, minkä Paavali nostaa keskiöön julistamisessa.
Esitän havaintoja Kari Kuulan kirjasta ”Paavali, kristinuskon ensimmäinen teologi”, koska se sopii mainiosti blogin sanomaan.
Kuvaavaa Kuulan teologialle on jo kappaleen otsikko ”Tunsiko Luukas Paavalin”.
Kuula tietää teologisen tiedekunnan pseudotieteen perusteella, että Luukas oli lähinnä haamu tai jokin ”lainailu lainailusta”. Tästä seuraa suuri johtopäätös, että Apostolien teot on satua, jolloin helluntaikin on satua.
Sivu 151: ”Se on Luukkaan kertomus Hengen vuodattamisesta (Apt. 2:1 -14). Mahdollisesti kertomuksen ytimenä on jokin alkuseurakunnan voimakas joukkokokemus, joka on kerrottu suullisessa perimätiedossa…”
Sivu 143: ”Ut:n tekstit kertovat vain siitä, että Jeesuksen oppilaat kokivat nähneensä Jeesuksen näyssä ja he päättelivät siitä, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista.”
Matteus saa saman vessanpytystä huuhtelun kuin Luukas:
”Lisäksi kaikkein suurimmat yhtäläisyydet liittyvät Matteuksen versioon, jonka Matteus itse, yli 20 vuotta Paavalin kuoleman jälkeen on SEPITTÄNYT.”
Sivu 148: ”Pietari on varmasti ymmärtänyt, että sopivassa mielentilassa mielikuvitus saattaa hetkeksi loihtia ”näkyjä”, jotka tarkemman pohdinnan perusteella paljastuvat oman mielen tuotteiksi.”
Kuula laittaa huimat johtopäätöksensä silmää räpäyttämättä Pietarin ajatteluksi. Menetelmä on varmaan opittu yliopistossa pseudotieteen isiltä, jotka taas ovat oppineet omilta isiltään tai, Kuulaa lainatakseni, haamuteologeilta.
Kuula käyttää kovasti sivuja koettaakseen todistaa, ettei Jeesus ole Jumala (s.195) väittäen jopa suoraan, ettei Paavali missään selvästi kutsu Jeesusta Jumalaksi.
Gal.1:4 joka antoi itsensä alttiiksi meidän syntiemme tähden, pelastaaksensa meidät nykyisestä pahasta maailmanajasta meidän Jumalamme ja Isämme tahdon mukaan!
Jakeen perusteella Kari Kuula päättelee, että Jumala ja Isä tarkoittaa yhtä, koska ”ja” sana yhdistää. Mutta miksei Kuula oman lähestymistapansa perusteella ole huomioinut, miten samaa kirjoitustyyliä käyttämällä Paavali juuri todistaa Jeesuksen jumaluuden:
Tiit.2:13 ”odottaessamme autuaallisen toivon täyttymistä ja suuren Jumalan ja Vapahtajamme Kristuksen Jeesuksen kirkkauden ilmestymistä.”
Opetellaanko teologisessa tiedekunnassa lukutaitoa vai onko selitys, ettei Tiituksen kirje ole Paavalin tekemä, vaan sen on laatinut haamukirjoittaja? Mitätöimällä Paavalin nimissä kirjoitetut kirjeet on pystytetty oma uskonlahko, jonka tiedon valoon pääsee vain teologisessa tiedekunnassa. Liekö lainaa skientologeilta?
Kari Kuula tuo hyvin esiin teologisen tiedekunnassa muokatun esiymmärryksen. Tätä esiymmärrystietoa etsivä löytää käteensä kirjastosta. Mikä on kristinuskosta totuutta etsivän johtopäätös, mikäli hän aloittaa Kari Kuulan teologiasta? Samako kuin minkä blogisti tuo esiin?
Toinen rakentaa kirkossa ja toinen tulee perässä kaatamaan rakennettua. En usko, että karikuulilla on tilaa islamissa. Entä kumpi on suurempi uhka kirkon katu-uskottavuudelle: vihkiä tasa-arvoiseen avioliittoon vai karikuulien teologia?
Jaha, Kuulan kirjaa en ole lukenut, mutta Paavalin rooli ensimmäisenä teologina on hyvinkin selvä huolimatta asian antamisesta Ignatiukselle kuten on tehty. Asian juuri jälkimmäisessä asiassa on se kun tässä todistuksessa korostetaan Piispojen asemaa, merkitystä ja kuuliaisuutta.
Miten sitten Pyhä Kolminaisuus, löytyykö asiaa Uudesta Testamentista muutoin kuin halulla ja tarpeella tehdä ja muotoilla oppi kokonaiseksi.
Kirjoitus jättää epäselväksi mikä kuvauksessa olisi se evankeliumi, kreikaksi εὐαγγέλιον, eli ’hyvä sanoma’.
Kyllä, siinä oli voimakkaasti sanoitettua mahdollista tulkintaa. Tosin, oliko joku Jeesuksen aikanen historioitsija joka epähuomiossa jätti Jeesuksen kirjoittamatta Hänestä sanaakaan.
Kuiten Ookin, Omalla Elämällään Jeesus todisti Ihmisen halutessaan, ymmärtäessään, ja nimenomaan kieltäytymällä pystyvän kohoamaan Itsensä yläpuolelle rakastamalla, välittämällä, antamalla anteeksi ja hyväksymällä meidän parkojen vielä intohimoissamme kiinni olevien luotujen virheet kehottamalla parannukseen. Toki Hän sanoi harvojen tietä kykenevän kulkemaan, ja että tiekin olisi kivillä vuorattu, mutta Hän sanoi asian olevan mahdollista. Yhdellä tavalla Jeesus oli ja on esikuva Meille jotka tänä päivänä ratkomme elämämme haasteita.
Seuraava lainaus on Pekka Yrjänä Hiltusen profiilista. Ei siis blogista:
”Jos ajatuksen saa kirjoitettua, se on toden näköisesti olemassa”
Minä luulen, että tuollainen evankeliumi, jonka Pekka Yrjänä kirjoitti on todellakin olemassa. En voi ymmärtää mikä siinä Yrjänää väsyttää.
”En voi ymmärtää mikä siinä Yrjänää väsyttää.” Se väsyttää ketä tahansa. On raskasta tehdä kaikki itse. Oikea ilosanoma on, että Jumala lahjoittaa sen, miknä on jo tehnyt.
Po: minkä.
Kyllä kai kirkko on väärä instanssi tekemään jotain katu-uskottavaa. V Vennamo ja Tuohihattu E Poutiainen osasivat sen homman. riittää kun kuuntelee mitä ihmiset valittavat ja mistä ne tykkäävät, mutt lipereillä ei sekään sanoma mene perille.
Itse luin alkuun kirjoituksen kirjoittajan aitona kuvauksena siitä, millaiseksi hän näkee evankeliumin tai kristillisen uskomme ja sen taustat. Minulle jäi epäselväksi, mikä siinä ei olisi kirjoittajan näkemyksen mukaista. Itse ainakin löysin monia omaan ajatteluuni sopivia kohtia. Toki sekin on sanottava, että tällainen kristillisen uskon tulkinta torjutaan harhana kirkossamme tai ainakin kirkkomme tietyissä piireissä. Minusta Raamattuun pitäisi suhtautua avoimemmin ja kriittisemmin kuin suhtaudumme.