John Vikström ei parinkymmenen eläkevuotensa aikana ole juurikaan puuttunut asioihin, jotka kuuluvat hänen seuraajiensa vastuulle. Avioliittoa koskevista kiistoista on nyt kuitenkin tullut se asia, joka on saanut hänet kirjoittamaan ja vaikuttamaan kirkolliskokoukseen. Kanavassa (1/2021) [ja Suomen Kuvalehdessä sekä Kotimaa.fi:ssä] julkaistu artikkeli on lähes velvoittava. ”Kirkon itsekunnioitus ja uskottavuus eivät loputtomiin kestä jatkuvaa horjumista puolelta toiselle. On tehtävä lopullinen päätös…”
Vikström kirjoittaa monipuolisesti ja maltillisesti, mutta myös päättäväisesti. Lienee sallittua, että toinenkin Altbischof osallistuu keskusteluun. Toivon ymmärtäväni artikkelin oikein.
Vikström ehdottaa, että kirkko hyväksyisi miehen ja naisen välisen avioliiton rinnalle myös ns. laajemman avioliittokäsityksen. ”Olisiko mahdollista luoda järjestys, jossa… olisi kaksi avioliittokäsitystä rinnakkain, laajempi avioliittokäsitys ja nykyinen käsitys.” Nämä kaksi mallia ”eivät olisi toistensa ehdottomia vastakohtia, koska laajempi käsitys, joka ei määrittele osapuolten sukupuolta, ei sulkisi suppeampaa pois vaan antaisi sille riittävän tilan”. Kahden rinnakkaisen avioliittomallin hyväksyminen ”ei ole mikään optimaalinen ratkaisu, mutta luultavasti ainoa ulospääsy nykyisestä umpikujasta”.
Artikkelissaan Vikström näyttää suosivan sukupuolineutraalia ratkaisumallia niin voimakkaasti, että tilaa miehen ja naisen välisen avioliiton erityispiirteille jää vain niukalti. Voi olla, että tämä painotus johtuu siitä, että artikkelin päätarkoitus on etsiä perusteluja homoseksuaalisesti suuntautuneiden liitolle. Sen vuoksi on ymmärrettävää, että miehen ja naisen välisestä liitosta kirjoitetaan artikkelissa vain vähän, vaikka sen otsikko (Kuinka avioliitto perustellaan) kattavuudessaan sitä oikeastaan edellyttäisi.
Valittuun linjaan sopii myös, että keskeisenä raamattuargumenttina lainataan vain niin sanotun toisen luomiskertomuksen jaetta, jossa ihmisen sukupuoli ei korostu: ”Ei ole ihmisen hyvä olla yksinään. Minä teen hänelle kumppanin, joka sopii hänen avukseen.” (1. Moos. 2: 18)
Jos huomio kiintyy vain laajemman avioliittokäsityksen perusteluihin, silloin miehen ja naisen välisen avioliiton erityisluonne hämärtyy. Niille puheenvuoroille, joissa puolletaan sukupuolineutraalia avioliittokäsitystä, onkin usein ominaista, että niin sanotun ensimmäisen luomiskertomuksen ajatusta ei juurikaan lainata. ”Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Jumala siunasi heidät…” (1. Moos. 1: 27-28)
Tähän ensimmäiseen luomiskertomukseen myös Jeesus vetoaa. ”Maailman alussa Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi.” (Mark. 10: 6-8) Kaikki nykyisen, vuoden 2004 kirkkokäsikirjan kolme johdantosanavaihtoehtoa kuvaavat avioliiton Jumalan tarkoittamaksi miehen ja naisen liitoksi.
Jos kahden rinnakkaisen avioliittokäsityksen malli hyväksytään, silloin olisi kirjoitettava auki molempien mallien perustelut, tasapuolisesti ja kumpaakin käsitystä ymmärtäen. Kummankin mallin puoltajien on tehtävä itsekriittisiä kysymyksiä. Voivatko ilmaisut ”laajempi” ja ”suppeampi” avioliittokäsitys jo sellaisinaan olla arvoväritteisiä? Millaisen tilan olen valmis antamaan niille, jotka ajattelevat toisin kuin minä? Tehtävä on vaikea, koska perustelujen etsiminen omasta kannasta poikkeavalle mallille on meille kaikille työlästä.
Vikström esittää laajemmalle avioliittokäsitykselle useita perusteluja, jotka syventävät keskustelua. Mainitsen yhden esimerkin, johon olisi kiinnitettävä nykyistä enemmän huomiota. Homoseksuaalisen suuntautumisen ja käyttäytymisen välillä on Vikströmin mukaan vaikeaa tehdä sellaista eroa, jossa edellistä pidetään hyväksyttävänä, mutta jälkimmäistä ei. Minäkin uskon, että kamppailu oman identiteetin ja sen toteuttamatta jättämisen välillä voi olla äärimmäisen ahdistavaa ja pitkän päälle mitä luultavimmin mahdotonta. Vikström on oikeassa, kun hän varoittaa harkitsemattomista syntileimoista.
Perinteisen mallin kannattajien haaste on ottaa todesta se, millaisesta taipumuksesta homoseksuaalisuudessa on kysymys ja mitä siitä tänään tiedetään. Lähimmäisen asemaan asettuminen ohjaa kysymään, millaisia oikeutettuja toiveita homoseksuaalisesti suuntautuneilla on. Ollaanko kirkossa valmiit kuuntelemaan ja antamaan tilaa vähemmistön äänille?
Vikström arvostelee aiheellisesti vanhentunutta patriarkaalista ajattelutapaa, joka vuosisatojen ajan hallitsi niin yhteiskunnallista kuin kirkollista ajattelua. Olen arkkipiispan kanssa samaa mieltä, että miehen ylivaltaan perustuvasta liitosta on päästävä eroon.
Kritiikki patriarkaalisuutta kohtaan saa artikkelissa kuitenkin niin suuren huomion, että historian läpi samana pysynyt käsitys avioliitosta miehen ja naisen liittona uhkaa joko jäädä varjoon tai leimautua epätasa-arvoiseksi. Lukuisat piirteet avioliitossa ovat kyllä vuosisatojen aikana muuttuneet, mutta kahden eri sukupuolen vastavuoroinen perusrakenne ei.
Vikström kirjoittaa kauniisti siitä, miten avioliiton arkea käytännössä tulisi toteuttaa. Hän ei kuitenkaan puhu paljoakaan siitä, millainen avioliiton olemuksellinen luonne ja rakenteellinen erityislaatu on.
Laajemman avioliittomallin hyväksyminen ei saisi johtaa ratkaisuun, jossa miehen ja naisen välisen avioliiton erityisluonne käytännössä sivuutetaan. Jään kysymään, mitä Vikström tarkoittaa, kun hän sanoo, että hänen ehdottamansa uusi kaava ”olisi kaikkien parien käytettävissä sukupuolesta riippumatta”. Eikö tämä merkitsisi askelta pois kahden rinnakkaisen mallin aidosta rinnakkainelosta?
Ilmassa on jo nyt merkkejä siitä, että miehen ja naisen välinen liitto voi jäädä sukupuolineutraalin mallin jalkoihin. Puheet miehen ja naisen liitosta saatetaan jo sellaisinaan tulkita syrjiviksi. Kahdesta rinnakkaisesta mallista voi – vastoin Vikströmin toiveita – tulla ”toistensa ehdottomia vastakohtia”.
On varsin todennäköistä, että valtaosa avioliitoista on myös tulevaisuudessa miehen ja naisen välisiä liittoja. Sen vuoksi myös niille tarvitaan hyvät ja riittävät perustelut. Olisi omituista, jos kirkko ei osaisi sanoa, miksi se vihkii miehiä ja naisia. Vikströmin toivoma ”lopullinen ratkaisu” voi tuskin olla aito, jos vain toiselle mallille annetaan tilaa. Keskustelun on siis syytä jatkua.
Eero Huovinen
Helsingin piispa (1991–2010)
Kirjoitus on julkaistu alun perin Suomen Kuvalehdessä 28.1.
Kohtuullisen selvää on kahden eri rinnakkaisen aviotodistuksen yhtaikainen rinnakkainolo mahdottomuutena.
Totta on myös kirkon sotkeneen vihkipuheisiin asti Luomisen asiaaa Vanhan Testamentin Luomiskertomuksen kirjoituksista aina perisyntiin asti.
Näin sopimusluonteisuus passaa kaikille aviosopimusta myöten mikä oli Lutherinkin ideaali.
Maistraatin vahvistaman konsensuksen siunaa uskova maallikko siinä missä pappikin, ja tämä sopii kaikille pareille Lutherin ja Augsburgin Tunnustuksen mukaan ripissä mikä huomaa hengellisen substanssin välittämisestä uskovalle maallikolle paljon. Lutherhan lupasi parin saavan osan siunauksesta jo kihlautuessaan.
Lisäksi rippi oli Lutherille sakramentti joten on hämmentävää kirkon pitäessä kiinni vihkioikeudesta katsoen esillä olevia intohimoja mitkä mitenkään eivät voi liittyä kahden Ihmisen katsomiseen Heidän ymmärtämissä elämää eteenpäin tekevissä päätöksissä.
Toki huomaan huolen pappien katsoessa mitä He sitten tekisivät työnään ovathan vihkimiset kirkolle tärkeitä. Miten paljon sitten vihkimisissä kerrotaan saati puhutaan pelastusasiasta doktriineihin kirkossa katsoen, eipä juuri taideta puhua.
Eikö voisi katsoa totuutta silmiin? Silloin pitäisi todeta, että moninaiset on ajatukset ja toimintatavat. Sateenkaaripareja on vihitty eikä siitä nuhdella. Pareja oli jo siunattu ennen kuin asiasta julki puhuttiin. Asiat menevät menojaan ja silmiä ummistellaan sinne ja tänne. Miksi ei voida tehdä kirkon keltaiset lehdet ja pappien n imet ja mitä toimituksia ovat valmiit tekemään, se olisi rehellistä ja suoraselkäistä.
Hienoa, että entiset piispat ottavat kantaa asioihin, jotka eivät heitä henkilökohtaisesti kosketa. Olen mielissäni, että meillä on hieno rintama emeritus /emerita -piispoja, jotka uskaltavat ja jaksavat vuosikymmenestä toiseen ottaa vastaan kaiken sen vihan ja halveksunnan, kaiken sen n.s. kristittyjen naamalle syleksimisen, jota tälläkin palstalla voidaan nähdä.
Kiitos Vikströmin veljekset, kiitos piispat Juva, Askola, Hintikka, Mäkinen… Kiitos teille kaikille, jotka uskalsitte, jotka edelleen uskallatte ja jaksatte. Ilman teitä… meillä vähemmistöön kuuluvilla ei olisi kirkkoa. Teidän kauttanne meillä vähemmistöön kuuluvilla on tunne siitä, että Suomen Ev.lut.
…piti vielä jatkaa… siis että Suomen ev. Lut. kirkko on myös meidän kirkkomme. Ei vain niiden täydellisten.
Seija Rantanen saanko kysyä henkilökohtaisesti mitä todella etsit kirkosta?
Jeesus sanoo että hedelmistään puu tunnetaan, siis kun kirkko on vuosisatoja ”potkinut” tiettyjä vähemmistöjä niin eikö silloin hedelmä ole huonoa eli voiko silloin sieltä löytää iankaikkisen elämän?
Ajatellaampa nyt sitten kirkkoa joka ei enää ”potkisi” vähemmistöjä, niin kuinka se on tapahtunut, mikä on muuttunut? Kuinka on ”malka” otettu ”kirkon silmästä”?
1 ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi;
2 sillä millä tuomiolla te tuomitsette, sillä teidät tuomitaan; ja millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan.
3 Kuinka näet rikan, joka on veljesi silmässä, mutta et huomaa malkaa omassa silmässäsi?
4 Taikka kuinka saatat sanoa veljellesi: ’Annas, minä otan rikan silmästäsi’, ja katso, malka on omassa silmässäsi?
5 Sinä ulkokullattu, ota ensin malka omasta silmästäsi, ja sitten sinä näet ottaa rikan veljesi silmästä.(Mat.7)
Rantanen hyvin kunnioittavasti! Syntiongelma on ratkaistu ristinverellä. Armo koskettaa syntiseksi itsensä tunnustavia ja tuntevia. Missä ei ihmisen mielestä ole syntiä, ei siinä armollekaan ole tarvetta. Jokainen olkoon mielessään vahva ja seuratkoon omaa tähteään, toisen ihmisen muuttamisessa epäonnistumme aina.
Lauri: Olen kanssasi ihan samaa mieltä.
Kuten olen ennenkin tälle palstalle kirjoittanut: Jokainen meistä menee sinne taivaan portille ihan omana itsenään. En minä voi mennä sinne sanoen, että kyllä tuo herra x eli sentään paljon enemmän synnissä,koska petti vaimoaan, kuin minä rouva y, joka olen pitänyt avioliittolupaukseni.
Ei Jumala ole mikään pilkunn….a maalaispoliisi, joka kyttää jokaista tekevisionkatsojaa
Sanoin siksi niin, kun tiedän, että pakotettu muutos ei kestä. Jos muutos on tarpeen, se alkaa sisältä ja tulee ulospäin.
…piti vielä jatkaa
Jumala on paljon suurempi.
Siinä me ihmiset juuri epäonnistumme, kun yritämme kutistaa Jumalan meidän ahtaisiin raameihimme. Ja ehkä juuri siitä syystä kymmenen käskyä on meille tarkoitettu elämän laeiksi. Ettemme yrittäisi ottaa Jumalan paikkaa universumissa.
Me näemme nyt, mihin tilaan ihmisen ’viisaus’ on maailmamme saattanut. Olisiko aika ruveta kuuntelemaan, mitä tällä hyvin rajallisella Tellus-planeetalla on meille sanomista?
Olisiko aika siirtyä näistä ’kuka saa naida kenen kanssa ja missä asennossa’ -keskusteluista sinne ihan oikeaan keskusteluun planeettamme vähästä jäljellä olevasta tulevaisuudesta.
Kirkon pitäisi olla tässä keskustelussa eturivissä. Mutta ei. Kirkko vaan pohtii ihan poikapiispat eturivissä jotakin sadanvuodentakaisia naimasäännöksiä… voi voi.
Lauri : Tuhon toiseen kommenttiisikin, olen samaa mieltä.
Mikään suuri muutos missään organisaatiossa – tai sen puoleen valtiossakaan – ei ole alkanut kuin sisältäpäin. Sisäisen muutoksen paine sai aikaan 1800- ja 1900-lukujen vallankumoukset. Sosialismi murtui, kun puolalaiset telakkatyöläiset yhdistivät voimansa. 2000-luvun ilmastonmuutoksen aikaansaamien useiden sisällissotien ja niiden seurauksena ihmisten massiivisen muuttoliikkeen seurauksia luemme joka päivä uutisissa.
Osut naulan kantaan Lauri: ” Jos muutos on tarpeen, se alkaa sisältä ja tulee ulospäin.” Katsotaanpa, miten Venäjällä ja Valko-Venäjällä käy.