Eero Huovinen: Saarna?

saarna Eero Huovinen

Helsingin emerituspiispa Eero Huovinen on kirjoittanut uuden kirjan nimeltä Saarna? En ole sitä lukenut. Huovinen antoi Radio Deille haastattelun, jota en ole kuullut. Mutta Seurakuntalainen.fi referoi haastattelua, ja sen tähän teille kopioin kera Ruttopuiston rovastin (RR) kommenttien.

– Monessa saarnaperinteessä on ylhäältä tulevaa paremmin tietämisen asennetta. Se ei mene perille, ellei saarnaaja asetu kuulijan asemaan, sanoo Eero Huovinen.

RR: Saarnaaja on oman saarnansa ensimmäinen kuulija. Kaikkein fiksuimmillani teologina olin opiskeltuani jumaluusoppia ensimmäisen syksyn. Kaikki nousi ikään kuin päähän. Mutta siitä alkoi sitten alamäki, suoranainen tyhmistyminen. Mitä enemmän opin tuntemaan suurta Jumalaa, sitä pienemmäksi itse kutistuin.

Helsingin emerituspiispa Eero Huovinen antoi Radio Dein Laajasalo-puheohjelmassa tiukan arvion kirkossa kuultavista saarnoista: ”Ellei ole sanottavaa, konstitkaan eivät auta”.

RR: Moni on aloittanut saarnaajan uransa Hengessä ja lopettanut Helsingissä. Ja senkin tiedämme, että tyhjät tynnyrit kolisevat eniten.

– Ei kannata brändätä, jos ei ole mitään brändättävää. Nykyään puhutaan paljon, että ratkaisevaa on se, millainen on saarnaajan ilme, tapa tai eleet – minkälainen on se ympäristö, mitä keinoja saarnaaja käyttää, minkälaisia sanavalintoja hän tekee. Ensimmäinen sääntö on, että kun saarnataan, pitää olla asiaa, kuului Eero Huovisen arvio Teemu Laajasalon vieraana Radio Dein iltapäivälähetyksssä perjantaina.

RR: Huoviselle ei mitä ilmeisimmin kelpaa tällainen klassikkoavaus: Kun tulin tänään tänne kirkkoon, niin näin matkalla jäniksen. Siitä tuli mieleeni...

Saarnoista kuulee hyvin nopeasti sen, mitä saarnaaja on lukenut, miettinyt ja kokenut, siis lyhyesti sanottuna syönyt. Saarnan valmistus on kuin toistuvaa ylioppilasainekirjoitusta, saarnatuoliin kapuaminen jatkuvaa kypsyyskokeen uusimista.

– Huovinen kertoi miettineensä paljon, miksi saarnaamisesta tuntuu tulleen vaikeampaa ja hankalampaa kuin aikaisemmin. Saarnaamisella on ihmisten mielissä nykyään kielteinen kaiku. 

RR: En allekirjoita. Uskon pikemminkin niin, että mitä enemmän on saarnannut, sitä enemmän saarnattavaa tulee. Minut opetettiin lukemaan Raamattua ja päivän sanomalehtiä rinnakkain.

Nuorempana on varmasti vaikeampi saarnata, kun kokemus puuttuu. Maailmankirjat tuntuvat tällä hetkellä olevan niin sekaisin, että saarnaamiseen tulee uusia haasteita ja mahdollisuuksia. 35 vuoden kokemuksella väitän, että ihmiset kuuntelevat saarnoja nyt tarkemmin kuin pitkään aikaan.

– Monet odottavat, että saarna puhuisi oikeasta ja väärästä, antaisi ihmisille jonkinlaisia vinkkejä siitä, miten vältetään pahuutta ja epäoikeudenmukaisuutta ja miten edistetään totuutta ja rehellisyyttä maailmassa. Se kuuluu saarnaan, mutta en oikein usko, että se on kuitenkaan ydinasia.

Monen mielestä kirkon pitäisi puhua rakkaudesta, joka mielletään kristillisen uskon ydinsanomaksi. - Kyllä rakkaudestakin pitää puhua, mutta samalla pitää muistaa, ettei se ole koko Jeesuksen julistuksen ydin. Jeesus yhdistää ihmisen velvollisuuden rakastaa aina siihen, että yli kaiken pitää rakastaa Jumalaa. Jokainen ihminen, joka haluaa rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään, joutuu monta kertaa huomaamaan, että ei se kuitenkaan onnistu.

RR: Terveydenhoidossa tarjotaan tätä nykyä monen vaivan hoitoon oikeata ruokavaliota, liikunnan lisäämistä ja riittävää unta. Kirkollisella puolella henkisten ja hengellisten vaivojen hoitoon tyrkytetään alvariinsa armoa, rakkautta ja suvaitsevaisuutta. Eivät nuo mitään patenttiratkaisuja ole!

– Onko saarnalla silloin mitään sanottavaa ihmiselle, joka ei ole onnistunut rakastamaan, Huovinen kysyy. Jumala on kyllä rakkaus, mutta rakkaus ei ilman muuta ole Jumala.

RR: ”Rakkaus on hellyyttä, muuten se on mennyttä, sitä pitää vaalia…!” Juu, ei ole iskelmien arvostama rakkauskäsitys ihan samanlainen kuin Jeesuksen, joka puhuu itsensä uhraavasta rakkaudesta, joka ei ole tunne vaan teko.

Huovisen mielestä papit eivät ”pureksi, märehdi ja mutustele” puheitaan tarpeeksi. Emerituspiispan mukaan ydinsanoman saa kirkkaaksi vain miettimällä ja ajattelemalla. Kirkastetun lopputuloksen pitäisi olla elämänmakuista.

RR: Omilta papinkouluajoiltani muistan ohjeen, että saarnatekstin märehtiminen tulee aloittaa jo maanantaina ja sitten teksti kulkee mukana koko viikon. Pohdintavaiheessa teksti elää, joten pohdinnat kannattaa kirjoittaa ylös vasta perjantain tietämissä.

Työtahti on usein niin kiireinen, että yhtenäistä, häiriötöntä aikaa saarnan pohtimiselle ei voi juurikaan varata. Aihe kuitenkin saa muhia alitajunnassa, joka saattaa yhtäkkiä pullauttaa kesken kaiken upeita oivalluksia. Silloin sopii olla kynä ja pala paperia lähistöllä.

Elämänmakuisuus tulee ajankohtaisista uutisista, tilanteista ja tapahtumista, ihmisten kohtaamisesta. Siksi saarnaa ei voi kirjoittaa liian aikaisin.

Puhe uskostakaan ei sellaisenaan Saarna? –kirjan kirjoittaneelle emerituspiispalle riitä. Kysymysmerkki WSOY:n kustantaman tuoreen teoksen lopussa viestii siitä, että Huovinen haluaa kyseenalaistaa kirkollisen puheen itsestäänselvyyksiä ja maneereja.

RR: Muistutan, että Huovinen on kirjoittanut toisenkin kyseenalaistavan kirjan, jonka nimi on Pappi?

– Kyseessä on pitkällisen painin tulos. Se on oikeastaan koko elämän mittainen paini. Täytyy olla käsitys siitä, mikä on tämän kristillisen uskon varsinaisin sanoma. Se vaatii tislaamista, terästämistä ja kirkastamista.

RR: Huovisen omat fundeeraamiset saattavat kohdistua vaikkapa yhteen sanaan kerrallaan. Eräässä kirjassaan hän käy Jouluevankeliumin läpi lähestulkoon sana sanalta. Tämä lienee aivan sananmukaisesti sanan selitystä?

Itse kuvaisin saarnanteon viimeistä vaihetta ponnistusvaiheeksi. Aivan, kyse on kuin onkin synnyttämisestä. Kirjoittamisvaiheessa en tule omasta kammiostani pois ennen kuin uusin lapseni on tullut ulos printterin synnytyskanavan kautta ja olen saanut sen ihmeteltäväksi syliini.

– Ei ihminen aina kykene uskomaan niin kuin toivoisi. Jokainen meistä vajoaa epäilyksen tai epäuskon piiriin. Silloin saarnan ydintä on koko ajan etsittävä ihmisen ulkopuolelta.

RR: Uushenkisyys (omaa sukua New Age) pyrkii opettamaan meille ihmisessä itsessään asuvaa jumalallisuutta.  Kaikki, mitä tarvitsemme, on jo kuulemma meissä valmiina sisällämme. Meidän tulee vain oivaltaa tämä, valaistua.

Pelastus tulee kristillisen uskomme mukaan ulkopuoleltamme, ei meistä. Jonkinlaista ensiapua voimme toki itsellemme antaa tai toisilta ihmisiltä saada, mutta viimeapu tulee yksin Jumalalta.

Huovisen mukaan kristinuskoon liittyvällä puheella on kaksi sudenkuoppaa. Saarnasta on vaara tulla ihmislähtöistä maailmanparannusta tai puhuja saattaa langeta mestaroinnin kiusaukseen: hän korottaa itsensä Jumalan yläpuolelle tätä tulkitsemaan. Huovinen muistuttaa, että myös puhe uskosta on helposti ihmislähtöistä.

RR: Minun toiveeni on saada antaa kuulijoille väkevä todistus Herrastani. Ilman tekopirteyttä tai kosiskelua. Rehellistä, avointa, yksinkertaisen selkeää persoonallista julistusta, jossa tilanteesta riippuen on sijaa myös dialogille ja huumorille.

– Etiikka on inhimillinen asia. Uskokin kuvaa sitä, miten ihminen asennoituu. Rakkauskin ihmisen toteuttamana on vain ihmisen halua ja pyrkimystä olla parempi itseään ja toisia kohtaan. Haluaisin etsiä kaiken tämän takaa Jumalaa ja viime kädessä Kristusta. Jumalasta ei voi puhua löysästi, siinä ihminen rupeaa mestaroimaan sitä mitä Jumala on.

RR: Parhaimmillaan saarnaaja on välikappale, instrumentti, Jumalan ja kuulijan välillä. Annettuamme elämämme Jumalan käsiin meidän ei enää tarvitse pelätä, huolehtia ja murehtia siitä, miten meidän käy, miten selviämme. Kaikki yhdessä vaikuttaa lopulta niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat. Tällainen kreisi sanoma elähdyttää minua näinä vaikeina aikoina. Siitä kumpuaa sellaista sanoinkuvaamattoman suurta iloa, jota kukaan tai mikään muu ei voi meille tässä maailmassa antaa.

Huovinen korostaa, ettei saarnaajan tehtävänä ole pelastaa omaa saarnaansa vaan ihmisiä. – On hyvä, ettei saarnaajalla ei ole enää herravaltaa, asemavaltaa tai auktoriteettivaltaa pelkästään sen takia, että hän on saarnaaja. Olennaista on se, mitä hän saarnaa. Siihen perustuu myös se, meneekö hänen viestinsä perille.

RR: Avainten valta, rippi, sentään on jäljellä, päästämisen tai sitomisen valta. Eero Huovisen piispa-aikana minulle tuli joskus mieleen, että olisi mielenkiintoista kokeilla, mitä siitä seuraisi, että me piispan kanssa vaihtaisimme yhden kerran saarnoja keskenämme: Minä pitäisin hänen saarnansa Vanhassa kirkossa, hän minun Tuomiokirkossa. Se ainakin olisi varmaa, että minun saarnani saisi enemmän huomiota. Siis se piispan pitämä. Tästä julkisuusperiaate pitäisi huolta. Mutta kutkuttava tilanne olisi minunkin kannaltani, kun saisin pitää piispan pureskeleman, märehtimän ja mutusteleman  saarnan ja sen jälkeen kiltisti kuuntelisin, millaista palautetta Ruttopuiston piispa messujatkoilla saisi.

Eero Huovisen haastattelu kuullaan uusintana Laajasalo-ohjelmassa tiistaina 20.10. klo 19. Ohjelma on kuunneltavissa myös Radio Dein ohjelma-arkistossa.

PS: Viimeksi kun näin piispa Huovisen kaupungilla, hän ensi töikseen kysyi möreällä äänellään, että vieläkö sinä kirjoitat niitä blogeja? Olin samalla kertaa sekä hämmentynyt että mielissäni. En osannut tuohon kysymykseen varautua, joten sopersin, että vielähän minä... ;-)

14 kommenttia

  • Elias Tanni sanoo:

    Hei, yhden asian olen siis sentään tehnyt oikein. Mulle iski saarnahuki Enon kirkossa 25.10. ja olen jo kirjoittanut siitä ensimmäisen raakaversion!

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Hyvä. Kyse on mitä ilmeisimmin saarnatekstin eksegeesista? Vai joko on lihaakin luitten ympärillä?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Elias Tanni sanoo:

      Tästä on kyllä muodostumassa enemmänkin temaattinen saarna kuin tekstianalyysi. Uskonpuhdistuksen muistopäivän saarnassa haluaisin suorittaa Lutherin maineenpalautuksen ja kritisoida puheita ”ahdistavasta luterilaisesta työmoraalista” jne.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Juu, syytä onkin puhdistaa Lutherin maine, sillä liian pitkään on haukuttu väärää uskonpuhdistajaa. Kun Max Weber käsitteli kuuluisassa kirjassaan protestanttista (työn) etiikkaa ja kapitalismin henkeä, ei mallina ollut Luther vaan Calvin!

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Elias Tanni sanoo:

      Ja Calvinin ajatuksen taustalla taas oli kaksinkertaisen predestinaation oppi.. täytyy vielä hioa tuosta ymmärrettävämpää. Kyseessä kun on myös rippikoulun aloitussunnuntai ja siis monen riparilaispalleroisen ensimmäinen kirkossakäynti tuossa roolissa. Ei liene syytä pitää hirvittävän pitkää dogmihistorian luentoa heti ekalla kertaa. Ehtii tuota myöhemminkin… 😉

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Olet varmaan, Elias, lukenut opiskelujesi yhteydessä tuon mainitun Max Weberin kirjan? Itse sain siitä varsin paljon pohdittavaa ja tein oivalluksia.

      Calvin leikki tulella, kun hän opetti, että Jumalan siunaus täällä maan päällä näkyy siinä, että ihminen menestyy työssään. Jopa taivaspaikka ratkeaa pitkälti ahkeruudella. Huh!

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Elias Tanni sanoo:

      Lukenut olen, mutta en muista oliko tenttikirja vai luinko vapaaehtoisesti.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Teemu Kakkuri sanoo:

    Teologian opiskelu on kuin kuvanveisto. Aluksi on hirmuinen möhkäle täynnä teologiaa ja sitten siitä aletaan louhia turhia pois pala kerrallaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Olen samaa mieltä, Teemu. Oletkos koskaan heikkoina hetkinäsi katunut sitä, että lähdit lukemaan teologiaa? Minun ei ole tarvinnut koskaan katua!

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      Opiskeluaikana oli muutama vuosi, jolloin luvut seisoivat. En varsinaisesti katunut aloittaneeni, mutta kävin syvää eksistentiaalista kriisiä kolmisen vuotta. Olin hotkinut liikaa nuoresta alkaen ja yrittänyt ohittaa oman henkisen kehitykseni. Siksi piti olla jäähyllä ja pohtia asioita.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Salme Kaikusalo sanoo:

      ”Aluksi on hirmuinen möhkäle täynnä teologiaa ja sitten siitä aletaan louhia turhia pois pala kerrallaan.”

      Tässä on se vaara, että louhitaan ja louhitaan, mutta ydintä ei löydykään ja koko möhkäle katoaa vähitellen pois…

      Pieni on kaunista. Tässä yhteudessä se on Joh 3:16, jonka toivoisi löytyvän jokaisen saarnan ytimestä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Matias Roto sanoo:

    Hannu

    Kiitos tekstistäsi

    Minä valmistelen erittäin boheemisti saarnojani toisia pidempään ja toisia lyhyempään. Tässä jonkin verran ajatukseni ovat jo ehtineet liikkumaan ensi kesän saarnateksteissänikin.

    Eläkeläisellä on suurempi mahdollisuus valikoida mitä ottaa ja mitä jättää. Kun jonkun tehtävän ottaa niin tekee heti mieli katsoa mitä tekstejä tuona sunnuntaina on.

    Toisinaan taas tulee kiireellisempi tilapäistyö ja silloin noudatetaan periaatetta että ottaa sitä mitä tuolla hetkellä on käytettävissä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Kiuru sanoo:

    Innolla jään odottamaan Huovis-Eeron seuraavia kyselykirjoja Jeesus? ja Kirkko?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Saarnojeni valmistelussa olen usein pyrkinyt kohtammaan Jumalani tekstin kautta. Tuon kohtaamisen jälkeen saarnassani, pyrin viemään kuulijani tuohon samaan kohtaamiseen. Mikäli tässä onnistun, niin kuulija saa uskoaan vahvistavan kokemuksen ja pyhän kosketuksen. Samaa kaipaan jokaisesta kuulemastani saarnasta. Mitäpä muuta saarnasta kenenkään tarvitsisi saada?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (66 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121