Dostojevski ja vapauden heiluriliike

Akateemikko G. H. von Wright esittää teoksessaan Ajatus ja julistus (Taskutieto 1961, suom. Jussi Aro), että Dostojevskin ihmiskuva on tietyssä mielessä nietzscheläinen. Molemmat näkivät ihmistä pohjimmiltaan ajavan hänen oma tahtonsa eikä esimerkiksi harkinnan kautta herätetyt luontaiset hyveet, kuten vaikka sokraattisessa humanismissa tai järki, kuten Spinoza ja Descartes näkivät. Dostojevskin sisäisissä ristiriidoissa rimpuileva ihminen on kaikkea muuta kuin looginen tai luontaisen hyveellinen.

Dostojevskin ihminen tahtoo olla vapaa. Hinnalla millä hyvänsä. Ja oikeastaan aina hinta on ”mikä hyvänsä”, tavattoman korkea. Dostojevskin kirjoissa toistuu vapauden teema traagillisella tavalla: ihmisen etsiessä ääretöntä vapautta hän menettää sen.

Selkein esimerkki tästä on Rikos ja rangaistus. Nuori ylioppilas Raskolnikov humaltuu omasta neroudestaan, kuvitellusta tai todellisesta, siinä määrin, että hän uskoo olevansa älyllisesti ylivertainen yksilö. Hän nostaa itse itsensä sfääriin, jossa eettiset velvoitteet eivät enää kosketa häntä samalla tavalla kuin tavallista ihmistä. Hän uskoo voivansa astua hyvän ja pahan tuolle puolen, tehdä mitä haluaa, vaikka murhan, koska hänen käsissään päämäärä pyhittää keinot.

Raskolnikov on pannut merkille vanhan ”panttilainaajaeukon” kultakätkön tämän sängyn alla. Jos ylioppilas vain pääsisi kultaan käsiksi, hän käyttäisi sen koko ihmiskuntaa hyödyttävällä tavalla. Eukko vain pitäisi raivata pois tieltä – eihän kuiva mummeli tee muuta kuin elä ihmisten ahdingosta. Kiskoo kauheat korot esineistä, joita köyhät ihmiset panttaavat saadakseen suuhunsa edes jotakin.

Mitä kauemmin Raskolnikov pyörittää ajatuskampea mielessään, sitä varmempi hän on siitä, että hänellä on oikeus, melkein velvollisuus, tappaa tämä vastenmielinen ”täi”.

Mitä tapahtuu? Välittömästi kirveeniskujen jälkeen nuori mies menettää sen, mitä hän on eniten havitellut: vapautensa. Hän joutuu henkiseen kidutuskammioon, jossa hän jatkuvasti pelkää jäävänsä kiinni. Hän sairastuu kuumeeseen, hourailee, on varma, että poliisi seisoo jo ovella. Lopulta hän hinaa itsensä viimeisillä voimillaan poliisiasemalle ja ilmiantaa itsensä – sovittaakseen syntinsä, pestäkseen itsensä puhtaaksi ja ennen muuta lunastaakseen vapautensa takaisin.

Dostojevski käsittelee nerokkaalla tavalla ihmisen vapauden ongelmaa. Sanoma tuntuu olevan se, ettei absoluuttista vapautta ole olemassa. Valitsi ihminen mitä hyvänsä, valinnat suhteutuvat aina ympäristöön ja toisiin ihmisiin, viime kädessä Jumalaan. Dostojevski tuntuu aina lopulta heittävän kirjalliset hahmonsa suuren, kaiken paljastavan katseen alle. Se on samaan aikaan aukikirjoittamaton metafyysinen silmä ja ihmisen oma sisäinen katse, omatunto.

Vapaus näyttäytyy Dostojevskin teoksissa dynamiikkana, squashpallona, joka lähtee pelaajan mailasta ja sinkoilee seiniin toisinaan hyvinkin arvaamattomasti. Palloa ei saa päästää hetkeksikään silmistään tai siitä menettää lopullisesti otteensa. Eikä squashia voi koskaan pelata yksin.

Vapaus on riippuvuutta. Riippuvuutta toisista ihmisistä, ympäristöstä ja Luojasta niille, ketkä Luojaan uskovat. Se, miten olemme suhteessa muihin ja planeettaamme määrittelee vapautemme rajat. Emme kykene olemaan olematta suhteessa johonkin ja joihinkin. Jos yritämme irrottautua tästä dynamiikasta, pienenemme. Meistä tulee avuttomia ja sen kautta kahlittuja.

Tunnistan kuitenkin ihmisessä, itsessänikin, äärettömän vapauden kaipuun. Mutta jos vapaus on dynamiikkaa, se merkitsee sitä, että olemme jatkuvasti liikkeessä. Toisena hetkenä olen squashpallon tavoin kauempana seinästä tai mailasta kuin jokin toinen hetki, siis vapaampi. Sitten taas lähenen kohdetta, eräänlaista mustaa pistettä, joka tuntuu nielevän minut yhtenä suupalana, kunnes maila taas paiskaa minut matkaan ja tunnen kiitäväni läpi galaksien, rajattomuudessa. Sitten törmään seinään, vaihdan suuntaa ja sinkoan taas voimalla läpi avaran ihanan ilman.

Vapaus ei ole ominaisuus, jotakin, mitä meillä on tai ei ole. Meillä sekä on vapaus että ei ole vapautta yhtaikaa koko ajan. Juuri tämän Dostojevski kirjoittaa teoksissaan esiin, vapauden ikuisen heiluriliikkeen. Se on paradoksi, jota teologit kutsuvat vapaan tahdon ongelmaksi: onko ihminen vapaa? Antoiko Jumala ihmiselle vapaan tahdon?

Monesti katsomme kysymystä mustavalkoisesti. Kristittynä ajattelen, että Jumala ei antanut ihmiselle vapautta, mutta ei myöskään ollut antamatta. Hän antoi meille toisen ihmisen, planeetan nimeltä Maa ja itsensä.

8 kommenttia

  • Markku Hirn sanoo:

    Noinhan se on . Ihminen on rajallisuutensa vanki. Kahleet ovat monet. Kehon geneettinen ohjelma, tunteiden ailahtelut , ajattelutoiminnan harhailut ovat meitä hallitsevia tendenssejä jotka rajoittavat vapauttamme tehdä, tuntea ja ajatella mitä itse haluamme. Sosiaalisessa maailmassa elämien vaatii varallisuutta, joka on otsansa hiessä vapaudesta luopuen , ansaittava. Ei ihme että kapinoimme elämän ehtoja vastaan .

    Meille on vain suhteellinen vapaus mahdollista . Siihen sopeutuminen tuntuu olevan elämän mittainen taisto. Me tiedämme tai aavistamme sen, että maallinen onni on kapinasta luopumista ,sitä että ei anna epävapauden häiritä itseään. Vapauden ideasta on vaikea päästä irti, siitähän saimme ensimmäiset tiedot jo alakoulussa kuullessamme paratiisissakin elävien haluavan tehdä niin kuin itse tahtoivat.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Vapaus on tosiaan suhteellinen käsite, kuten todettiin, varsinkin inhimillisesti ajateltuna ja lopulta: ”Vanki olen vaan, kunnes pääsen kahleista maan”.

    Paavalin ”kuoleman teologia” on itselleni ollut tie vapauteen, kun kirjoittaa luopumisen mysteeristä, eli itselleen kuolemisesta ja Kristuksen Vapaaksi tekekevästä voimasta ja salaisuudesta meissä:

    ”Jos te siis olette herätetyt Kristuksen kanssa, niin etsikää sitä, mikä on ylhäällä, jossa Kristus on, istuen Jumalan oikealla puolella. Olkoon mielenne siihen, mikä ylhäällä on, älköön siihen, mikä on maan päällä. Sillä te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa; kun Kristus, meidän elämämme, ilmestyy, silloin tekin hänen kanssaan ilmestytte kirkkaudessa. Kol.3:1-4 Uskon kautta tuo on jo elämää tässä ajassa. Näin itse koen ja iloitsen suuresti. Minä, joka joskus olin hypätä parvekeelta ahdistukseni tähden…

    Kamppalu vapaudesta on tavallaan ohi, kun ymmärtää olevansa kuolemaan sidottu, tahtomattaan, eli toisen tahdosta. (perisynti), joka taas on ahdistava ajatus ilman Jumalan pelastavaa lupausta Kristuksessa. Ihminen syntyy tänne toisen tahdon mukaan ja kuolee myös, synnin tähden.

    Kuka voi auttaa ihmistä, joka etsii vapautta lihan mukaan? Seinä tulee aina vastaan, vaikka kätkisi itsensä pimeyteen, kuten Dovstojesvki tuossa Rikos ja rangaistus teoksessa kuvaa. Nietzsche joutui myös elämän filosofiansa mukaan täydellisen vapauden ihanteen kanssa konkurssiin. Daavit taas kuvaa Raamatussa omaa vapauden painiaan:

    ”Minne minä voisin mennä, kussa ei sinun Henkesi olisi, minne paeta sinun kasvojesi edestä? Jos minä taivaaseen nousisin, niin sinä olet siellä; jos minä tuonelaan vuoteeni tekisin, niin katso, sinä olet siellä. Jos minä kohoaisin aamuruskon siivillä ja asettuisin asumaan meren ääriin, sielläkin sinun kätesi minua taluttaisi, sinun oikea kätesi tarttuisi minuun. Ja jos minä sanoisin: ”Peittäköön minut pimeys, ja valkeus minun ympärilläni tulkoon yöksi”, niin ei pimeyskään olisi sinulle pimeä: yö valaisisi niinkuin päivä, pimeys olisi niinkuin valkeus. Sillä sinä olet luonut minun munaskuuni, sinä kudoit minut kokoon äitini kohdussa. Ps. 139:7-13

    Lutheria jotkut kuvaavat maaniseksi, juuri tahdon vapauden problematiikan tähden, mutta Luther ei niinkään ollut eksyksissä, vaan oli löytänyt oman tahtonsa kykenemättömyyden pyhityksen asiassa ja loppupäätelmänä totesi, että ihminen on vapaa, mutta vain syntiin nähden, mutta Jumalan vaatiman täydellisyyden edessä taas täysin sidottu vääryyteen ja raadolliseen mieleen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sami Paajanen sanoo:

    Minä ajattelen vapaudesta, niin, että Jumala kuvaan kuului vapaus. Dostojevskinkin pohdinnoissa näkyy ortodoksisuuden vaikutus joka pitää ehdottoman tärkeänä ihmisen tahdon vapautta, toisin kuin protenstanttinen näkemys. Kun olen pitkälti tutustunut luterilaiseen antropologiaan, olen huomannut sen olevan aika pessimistinen jopa suorastaan radikaali ja perkeleellinen. Lutherin pelastusnäkemys onkin robottimainen, jossa despootti Jumala pelastaa ennen maailman luomista, etukäteen valitut ihmiset. Ja vain osan. Mitä siinä enää vapaudesta puhumaan. Mitä sillä tekee.

    Vaikka ihminen on pohjimmiltaan hyvä ja hänellä on tahdon vapaus, kokee hän samalla syvää ristiriitaa. Kristuksessa ihminen alkaa parantua, tahto lujittua hyvään ja sielu kirkastua. Kirkkohan on sairaala jossa parannumme.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      Sami kun on käsittänyt tuon perusasian noin, niin ei ole ihme, jos yhteisymmärrystä ei voi syntyä. muussakaan :

      ”Kun olen pitkälti tutustunut luterilaiseen antropologiaan, olen huomannut sen olevan aika pessimistinen jopa suorastaan radikaali ja perkeleellinen. Lutherin pelastusnäkemys onkin robottimainen, jossa despootti Jumala pelastaa ennen maailman luomista, etukäteen valitut ihmiset. Ja vain osan. Mitä siinä enää vapaudesta puhumaan. Mitä sillä tekee.”

      Mikäli sijoittaa itsensä tuohon ” ennen luomista” tehdyn päätöksen kohteeksi. Ei silloin muuta käsitystä ei voi tietenkään syntyä, kuin tuo virhepäätelmä. Kohteena on selkeästi Kristus eikä, kukaan meistä. Siinä vain vakuutetaan pelastuksen varmuutta, koska se miten pelastutaan on jo päätetty, ennen maailman perustamista. Se muuttaa koko asian ihan toiseksi.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Sami Paajanen sanoo:

      Pekka Veli-Pesonen, kirjoitat:

      ” Mikäli sijoittaa itsensä tuohon ” ennen luomista” tehdyn päätöksen kohteeksi. Ei silloin muuta käsitystä ei voi tietenkään syntyä, kuin tuo virhepäätelmä. Kohteena on selkeästi Kristus eikä, kukaan meistä. Siinä vain vakuutetaan pelastuksen varmuutta, koska se miten pelastutaan on jo päätetty, ennen maailman perustamista. Se muuttaa koko asian ihan toiseksi.”

      Tässä olet ihan oikeassa, tässä myös yhdyt ortodoksiseen Raamatun tulkintaan. Jumala on valinnut Kristuksen ja Kristuksessa pelastumme, armosta. Lutherin näkemystä pidän virheellisenä kuten sinäkin.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Kukapa ei kaipaisi vapautta. Tuolta pohjalta oivallan Vapahtajamme lupauksen paremmin. Hän lupasi että voi tehdä meidät oikeasti vapaiksi. Todellinen sisäinen vapaus on siis ilmeisesti vain Hänen välittömässä yhteydessään. Kiinnittyneenä Häneen, voin kokea itseni täysin vapaaksi. Siinä eivät sido mitkään tämän maailman siteet, tai kahleet. Ei edes omat pienet ympyrät. Olipa vapauttavaa taas kerran tässä ja nyt oivaltaa tuo.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Hyvä, Sami, että tuot tämän toisen vapauskäsityksen selkeästi esiin. Dovstojevskilä oli mielestäni lähes fataali Jumala käsitys, joka myös tulee esiin hänen kirjoistaan. Vapaudestaan ei tarvitse taistella, jos omaa vapaan tahdon, sillä silloin ihminen voi tehdä kaiken minkä haluaa… Paitsi pelkkää hyvää ihminen ei pysty tekemään ja pelkkä hyvään pyrkiminenkin kertoo vain riittämättömyyden ongelmasta joka ihmisellä on…

    Sami osaatko sanoa mitä ihminen menetti, kun hänet karkoitettiin tänne kuoleman varjon maahan, vai menettikö mitään, ei edes vapauttansa? Paavali sanoo: että ihminen on myyty synnin alaiseksi, siis orjaksi. (Room 7:14)

    Onkin hyvä kysyä, mitä sellaiella vapaalla tahdolla tekee, mikä ei tee sitä mitä vaaditaan, siis pelkkä hyvää (Rakkaus), vaan toimii itsensä hyväksi, eikä anna ylimääräisiä rahojaan köyhille? Miksi ihminen syö sellaista mikä kuihduttaa maan ja turmelee sen, eikä pidättäydy ja elä kuten hyväksi tietää? Miksi kohtelee vertaistaan kova sydämmisesti? Miksi riitelee ja sotii? Vai onko niin, että ne ovat nuo toiset jotka sotii, mutta minä olen pyhä ja täydellinen? Jos kaikki olisivat kuin minä, niin maailmassa ei olisi ongelmia? Niinkö? Vai asuuko paha minussa, kuten Paavali kirjoittaa itsestään?

    En tunne yhtään hyvää ihmistä, siis sellaista, joka ei tekisi tietoisesti vääriä valintoja ja tekisi vain hyvää.

    Vai onko niin, että ihminen vapaalla tahdollaan valitseekin vääryyden, hyvän sijaan? Jos se on näin, niin mitä se meille kertoo ihmisestä…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Misku Välimäki sanoo:

    Kiitos kaikille kommenteista. Mitä tässä oikeastaan pohdin on se, onko vapaudesta ylipäänsä mielekästä puhua. Onko vapaus olemassa? Onko vapaus totta? Ehkä meillä on vain idea vapaudesta, lapsellinen toive siitä, ettei olisi olemassa mitään velvollisuuksia, rajoja tai sidonnaisuuksia. Kuitenkin, jos ne poistuisivat, ihmisyytemme lakkaisi, koska ihminen on ihminen vain suhteessa muihin ja muuhun, maailmaan.

    Kristuksen antama vapaus, johon kommenteissa viitattiin, on suhteessa olemista Häneen. Ei rajattomuutta, ei velvollisuuksista luopumista, ei mitään siitä, mitä ihmisen idea vapaudesta yleensä on. Vapaus Kristuksessa on olemukseltaan luottamusta, sisäistä lujuutta ja rauhaa joskus mahdottoman edessä, kuten vaikka – tyypillinen esimerkki ehkä, mutta hyvä – Dietrich Bonhoefferin elämä osoittaa. Bonhoefferin tie johti kuolemaan ja hän toteutti kutsumuksensa ahtaissa, vaikeissa olosuhteissa, monella tavalla kahlittuna. Silti hän saattoi kokea sisäistä ”vapautta” eli luottamusta ja rauhaa.

    Mitä koetan sanoa on, että ihmisen ajatus vapaudesta on vain idea, varjo. Sitä ei ole olemassa eikä siitä sen vuoksi ole tavallaan mielekästä puhua. Tällaista vapautta, vapautta rajoista, etsi Raskolnikov. Se on olemuksellisesti aivan eri asia kuin mitä Jeesus tarkoitti sanoillaan ”minä olen tie, totuus ja elämä”. Sehän on sisällöllisesti hyvin rajaava, se sulkee ulos kaiken muun paitsi Jeesuksen oman persoonan. Moni kysyy aiheellisesti onko se vapautta ensinkään. Eikä siihen voi objektiivisesti vastata kuin, että ei ole. Subjektiivinen vastaus on kuitenkin yleensä hyvin erilainen. Usein se on kokemukseen perustuva jonkinlainen kohtaaminen, jossa syntyy sidonnaisuus, jossa ihminen lahjoittaa näennäisen vapautensa kokonaan pois. Vapauden haaveensa tilalla hän suostuu seuraajan asemaan, kuten Galileanjärveltä kutsutut kalastajat, jotka evankeliumien mukaan ”jättivät kaiken”.

    Kristinusko on paradoksien uskonto. Antaessaan saa, kadottaessaan löytää.

    Ilmoita asiaton kommentti