Dogmaattinen pastoraalisuus

Vapunpäivänä kävi katolisessa maailmassa pienoinen kohahdus. Oppineet ja papit syyttivät istuvaa paavia heresiasta . Paavin erottaminenhan on käytännössä mahdotonta. Syytöskirjelmä on kuitenkin pitkä ja huolella laadittu.

En ota epäilyihin paavin harhaoppisuudesta enempää kantaa. Seuranneessa kotoisessa keskustelussa johon hieman osallistuin,  nostettiin vastakkain opillisuus/dogmaattisuus ja pastoraalisuus. Teema on tuttu kotoisesta kirkostamme ja siellä käytävistä keskusteluista. Oikeaoppisuuden nähdään olevan vierasta todelliselle elämälle. Pastoraalisuus, ihmisten kohtaaminen ei oppeja kaipaa. Kun ääripäät, elämän vieraus ja antinomismi, jätetään luvuista pois, niin päädytään alueelle jossa opillisuus ja pastoraalisuus kulkevat käsi kädessä. Ja tämä alue on iso. Se on lopulta niin iso, että meillä olisi varaa olla tekemättä jyrkkää erottelua pastoraalisen ja opillisen kohtaamisen välille.

Kohtaaminen voi olla pastoraalinen ilman että opillisuudesta tarvitsee tinkiä. ja tietenkin päinvastoin. Pastoraalisuus kirkon kohtaamisen muotona ei tarkoita periksi antamista, luvan saamista asialle joka on kielletty. Mutta sitä se tarkoittaa, että vaikka kohtaamisessa jouduttaisiin sanomaan ”ei” kohdattavan kysymyksille, niin kohdattavaa itseään ei jätetä.  ”Ei”n sanominen voi tuntua pahalle ja se voi kuulostaa pahalle, mutta paha olo jonkin tällaisen asian äärellä ei välttämättä tarkoita sitä, että asia itsessään on välttämättä paha.

Omat tunteet jonkin, joskus vaikeankin asian äärellä, eivät kerro ensisijaisesti siitä, että asia on jotenkin objektiivisesti vaikea tai kipeä. Mikään asia ei ehkä ole kaikille vaikea tai kipeä. Enkä ole varma voidaanko mistään asiasta sanoa, että sen pitäisi tuntua kaikista pahalle (tai hyvälle). Tunteita ei voi pakottaa itsestään, eikä toisesta.

Pappina kuulee monesti sanottavan, että esimerkiksi jokin kohta uskontunnustuksessa on vaikea ja se tuntuu pahalle. Se saa tuntua. Vaikkapa sen ääneen sanominen, että ”Syntyi neitsyt Mariasta” saa tuntua pahalle. Se tunne ei tietenkään kerro mitään kyseisen lauseen objektiivisesta uskottavuudesta kirkon näkökulmasta.

Kun tällainen ihminen sanoo asiansa ääneen, niin hänelle voi reilusti sanoa että hän saa kipuilla asian kanssa. Ja en tarkoita että ”siinäpähän kärvistelet”, vaan kipuilla sillä tavalla, että samalla voi sanoa, että sinulla on lupa siihen, että tällainen asia tuntuu pahalle ja samalla kirkon näkökulmasta voi sanojana pitää kiinni siitä, että kyseessä on objektiivinen totuus kirkon näkökulmasta. Joka tapauksessa tällainen ihminen on Jumalalle rakas ja se on se mikä pitää välittää, vaikka ei olisikaan samaa mieltä neitseestäsyntymisen epäilijän kanssa itse asiasta. Opillisuudesta ei tarvitse tinkiä pastoraalisuuden ehdoilla.

Se, mitä ihminen kaipaa ja se, mikä on pastoraalisuuden ydin, on se, että tuntuipa ihmisestä mille hyvänsä, niin sitä ei tarvitse pyytää anteeksi. Tuntuipa se miten absurdilta hyvänsä jossakin tilanteessa. Jos ihmiselle sanotaan tai jotenkin annetaan ymmärtää, että ei ole hyvä, kun olet olemassa jonkin tunteen kanssa. niin samalla kiellämme ihmistä olemasta sillä hetkellä. Se johtaa häpeään ja omien tunteiden ja itsensä kieltämiseen. Se ei tarkoita sitä, että tunteet kertovat jotakin objektiivista ihmisen ulkoisesta todellisuudesta. Aine ne eivät nimittäin tee niin, ei erehtymättömästi. Tunteet kertovat kuitenkin aina jotakin ihmisestä itsestään.

Paavali kirjoitti efesolaisille (4:26) ” Vaikka vihastuttekin, älkää tehkö syntiä.” Ei Paavalikaan kiellä suuttumasta. Se, mitä Paavali kieltää, on se, miten käyttäydytään suuttuneena, varsinkin jos se johtaa syntiin. Kirkko halusi säilyttää tämän Paavalin tekstin syystä. Minä väitän, että se on jokaisen jotenkin toimivan terapiamuodon taustalla oleva implisiittinen ajatus: Omia tunteitaan ei pidä pyytää anteeksi. Ajatuksia, sanoja, tekoja ja laiminlyöntejä voi ja pitää pyytää anteeksi, jos niissä tapahtuu ylilyöntejä. Niitä voi pyytää huoletta anteeksi, sillä niiden kanssa esiintyvää tunnetta ei tarvitse pyytää anteeksi.
Meillä on lupa olla viimeisen päälle opillisia, jos muistamme, että emme kiellä emmekä epäile kenenkään tunteita, sitä miten ihminen on oma itsensä sillä hetkellä. Jos sille antaa tilaa, niin opillisuus ei ole haaste ensinkään.

Silloin syntyy tila, jossa voi aidosti kohdata toisen ja jossa Pyhä Henki voi muokata yhteistä ymmärrystä siten, että jotakin uutta voi syntyä. Voi syntyä, sillä Pyhä Henki ei tunne pakkoa.

Kaikella tällä en tarkoita osaansa tyytymistä ja sitä, että ei pidä valittaa. Kyllä pitää ja siihen pitää olla lupa. Pitää olla lupa siihen, että minua ei hylätä siksi että minusta tuntuu pahalla tai hyvälle tai ei millekään.

Tämä kaikki voi tuntua jostakin pahalle. Se on luvallista.

 

 

21 kommenttia

  • Sami Paajanen sanoo:

    Tuosta Rauli voisi löytyä pohdintaasi apua: https://hapatusta.net/tag/selibaatti/

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Markku Virta

    Evl pappi

    Kirjoittajan luetuimmat blogit

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit